Mikä tässä vauva-arjessa on niin kamalaa?

Vielä 50 vuotta sitten asuttiin samassa pihapiirissä kuin anoppi, miehen sisko tai isän veli. Aina oli auttajia ja joku joka vahti lapsia sillä aikaa kun äiti oli navetassa. Vaikka sekin oli takuulla hemmetin raskasta, niin äiti ei ollut YKSIN. Eikä hänen päätehtävänsä ollut pelkästään LAPSI vaan myös elukoiden hoitaminen. Ja se mieskin ehkä pyöri siinä vähän eri tavoin kuin nykyään, kun monella mies jossain kaukana töissä.



Kylälläkin oli monta äitiä samassa tilanteessa. Istuttiin iltaa yhdessä kaikenlaista rupatellen. Nykyään on hyvä jos vieraita edes käy kerran viikossa:(.

Vierailija:

Tarkoitan vastuuta arjesta. Muskarit on kivoja ja kahvihetket kaupungilla on kivoja, mutta niistä toisista äideistä ei ole kantamaan vastuuta minun arjestani. Tämä ydinperhemalli ei toimi tässä elämänvaiheessa.

Kuulostaa vähän kuin lapsen kirjoitukselta. Miksi muiden äitien PITÄISI kantaa vastuuta sinun perheestäsi? Ihan sama kuin työssäkäyvä miehesi narisisi, että kukaan ei jaa taloudellista vastuuta hänen kanssaan vaan itse pitää rahansa tienata kun vaimokin on vaan kotona (tällä tavallahan moni mies ajattelee ja se tuomitaan heti).

Ja pikku vinkkinä: moni perhettään elättävä, takapuoli ruvella töitä painava isä tai äiti voisi maksaa huomattavia summia siitä että saisi joskus keskellä päivää viettää kahvihetkiä kaupungilla.

Tuo yksinäisyys on kyllä varmasti tosi tärkeä syy miksi tämä vauva-arki koetaan niin vaikeana. Vertaan omaa tilannettani usein omaan lapsuuteeni, asuttiin maalla. Vauvat ja lapset hoidettiin siinä muiden töiden ohella (joskus varmaan vähän huonostikin tilanteesta johtuen ;)) ja samassa taloudessa asui parhaimmillaan / pahimmillaan 10 henkeä. Ei heistä välttämättä kovin moni osallistunut itse vauvan hoitoon mutta oliva siinä läsnä ja elivät samaa arkea. Ei tarvinnut lähteä mihinkään ulkopuolelle etsimään niitä aikuiskontakteja mitä nyt pitää hakea muskareista. Ei se anopin kanssa tappeleminen varmaan hääviä ollut mutta kontakti se on sekin ;) Minusta 92 ymmärsi tuon asian taas ihan " väärin" , mutta en minä osaa sen tarkemmin selittää mitä tarkoitan tuolla läsnä ololla. Tiedän vaan, että se ero minun nykyiseen vauvan kanssa olemiseen on aivan valtava.



Itse koen tuon asian tällä hetkellä raskaimpana tässä vauva-ajassa. Kestäisin valvomisen ja väsymisen varmasti paremmin jos arjessamme olisi enemmän ihmisiä läsnä. En minä sinänsä tarvitse tänne mitään vastuuta ottamaan... äh, antaa olla.



Tällä palstalla kun joku valittaa että ei ole ystäviä päivisin tms niin monta kertaa joku valopää vastaa että " eiköhän ole syytä katsoa peiliin tuossakin asiassa" . Ei minulla ainakaan niitä kavereita ole liiaksi tällä paikkakunnalla ja heistä joka ikinen on töissä. Uusia en ole ehtinyt vielä saada, mielestäni noissa muskareissa sun muissa tutustuminen on yllättävän vaikeaa.



Mielestäni tällainen täydellinen työelämästä irroittautuminen ja lapsen kanssa kotona oleminen ei ole se paras vaihtoehto, mutta minkäs teet, tällä hetkellä se vaan on näin.

Mutta ihan samaa ovat sanoneet monet muutkin tässä ketjussa, mutta eri sanoilla: tukiverkko puuttuu monelta. Eli ei ole ystäviä tai sukulaisia auttamassa lastenhoidossa, juttukaverina jne.

jotka päivisin tarvitsevat äitiään?? No silti sanoisin samaa kun joku että kyllä se helpottaa puolen vuoden jälkeen (ainakin yleensä).

Sain kaksoset, olin yksin, ei apuja, molemmat halusivat ruokaa samaan aikaan, pullovuori on loputon, kukaan ei auttanut päivisin tekemään mulle ruokaa, puhumattakaan tiskauksista, pumppasin osaksi sen vähän vapaa ajan, joka mulla oli, osan aikaa imetin, sitten vaipan vaihto, toisen vauvan vaipanvaihto, syliin toinen vauva, toinenkin syliin, ai että suihkuun pitäisi päästä? Pitää odottaa iltaa, kun mies tulee kotiin.



Välillä karkasin ulos vaunujen kanssa nopeasti, ennenkuin nälkä tuli jommalle kummalle, jotta pääsin hengahtämään.



Niin, ja kaiken tuon lisäksi öisin heräiltiin useammin kuin se kolme kertaa, yleensä 10 tai 20 kertaa.



Niin, että haluatko vielä kysyä että mikä siinä oli NIIN rankkaa?

Mutta 87 on oikeassa. Kaikki olisi ollut toisenlaista, jos

asuisimme maatilalla jossa olisi anopit ja apet ja kummin kaiman

veljet auttamassa jakamassa arkea ja aina joku silmäpari

vahtinut kaksosia, kun itse kävisi vaikka vähän

ottamassa omaa aikaa lypsyllä.

Meillä kaksi ihan pientä lasta ja en ole koskaan tuntenut tätä raskaaksi! Nautin kotona olosta ja kyllä - olen myös tehnyt tosi vaativaa työtä (DI) ja kyllä tämä äidin rooli on huomattavasti helpompaa ja nautittavampaa.



Tämä on täysin asennekysymys. Mun tuttavalla on myös kaksi lasta ja aina mankuu, kun on raskasta. Piti esikoisenkin (2v) täysipäivätarhassa kuopuksen koko äitiysloman ajan, että jaksaa.... Ja kuopus vietiin (kuten esikoinenkin) tarhaan heti äitiysloman päätyttyä, kun kuulemma kotona ei kestä olla. Taisi mennät lapset väärään osoitteeseen...



En mitenkään sääli esimerkiksi viiden lapsen perheitä, toivon sydämestäni että he osaavat nauttia jokaisesta hetkestä lastensa kanssa. Heillä on onni myötä.

Ja tosiaan, varmaankin JOKAINEN äiti, jolla on kokemusta sekä terveestä että sairaasta lapsesta voi sanoa, että sen sairaan kanssa on ollut rankempaa. Näin ainakin oma kokemukseni menee.



Kylläpä DI:llä onkin kovin kapea-alainen näkemys siitä, mitä vauva-arki voi sairauksineen ja sairaalassaoloineen pahimmillaan olla.

ja sen myötä aikaansaamattomuus.

Minua on peloteltu koko ikäni (odotas, kun lapsi syntyy/tulee uhmaikään/murrosikään/lapsia on kaksi/kolme/neljä...)



Voin kertoa, että lapsia on nyt neljä eikä elämä vieläkään helvettiä. Toisilla vaan on homma ja asenne hanskassa.

Et tunnu tietävän elämästä yhtään mitään.