Te joilla korkean paikan kammo, miten se ilmenee?

Tuli mieleen aiheesta, että korkealla parvekkeella miettii, miksi parveke on ahdas ja korkealla - kuka suunnitteli. Ja voiko joku soheltaja tippua tai liukastua, onko kaide matala vai korkea. Se on vähän automaattinen tarkistustapa, ajatuskuvio. Ja sitten sitä alkaakin miettimään sitä korkeutta ja vatsasta ottaa jos on tarpeeksi korkealla.

Olen hyvin korkeanpaikankammoinen. Parvekkeilla mieluiten konttaisin.

Usein juuri ennen nukahtamista koen putoamistunteita ja välähdyksen omaisia mielikuvia että vierähdän juuri parvekkeelta tai kielekkeeltä. Usein syöksyn romahtavat parvekkeen mukana maahan tai tuijotan lentokoneesta syöksyä, näistä kavahdan hereille kauhuissani.

Olen tästä lukenut ja korkeanpaikankammoisuuden oletetaan olevan yleisintä ihmisissä jotka pelkäävät menettävänsä kontrollin. Olen kyllä aika turvallisuushakuinen mutta luonteeltaani kyllä aika seikkailija ja riskinottaja myös.

Elämäni hirveimpiä kokemuksia oli kiivetä Massaan linnoitukselle. Hyi hitto!

Muutettiin 7:een kerrokseen enkä uskaltanut mennä parvekkeen kaiteen lähelle ennenkuin parveke oli lasitettu.

En uskaltanut kiivetä Turun rautatieaseman sillalle ollenkaan kun portaitten välistä näkyi kuinka korkealle meni. Samoin vastikään huomasin pelkääväni Myllyssä liukuportaissa, ne siinä keskellä jotka menevät ravintoloille. Miten joku uskaltaa mennä noissa pitämättä kiinni laidoista?!

joudun työkseni välillä kiipeilemään talotikkaita, kierreportaita tms ihan korkeallekin. On hieman haastavaa, sanoisin, kun alkaa huimata, pyörryttää, henki salpautuu ja oksettaa, tulee veren maku suuhun ja tuntee mahassa kuinka suolet vetää solmuun paniikissa. Se yleinen ahdistustila on ihan hirveä, ja se, että yleensä noissa tilanteissa mun pitäisi vielä pystyä puhumaan! Eihän siitä meinaa tulla mitään, ja ääni alkaa helposti väristä ja pettää. Vetoankin yleensä siihen, että on niin huono kunto, että pitää keskittyä vain kiipeämiseen, ei voi samalla puhua.

Mutta ei se yläspäin meneminen mitään. Sieltä pitää tulla alas samaa reittiä.

Hitsit kun nousu oksennus kurkkuun.

Puolisolla on korkeanpaikan kammo. Se tulee tosiaan jo matalalennossa, jos vaikka pitää nousta tuolille seisomaan. Liittyy kai siihen, ettei ole ympärillä mitään mistä pitää kiinni. Portaita noustessa ei ole mitään ongelmaa, eikä esim lentokoneessa. Syksyisin hän putsaa rännejä tikkailta. Hän totuttelee niihin muutaman tunnin ja kiipeää sitten lopulta katon reunaan raajat sivuilla koukussa niin, että maha viistää tikapuita. Jos heinäsirkka kiipeäisi tikkaita se näyttäisi varmaan juuri siltä. Ja eipä siinä siis mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on avointen korkeiden paikkojen kauhu. Näkötorniin tai muuhun voin mennä jos siellä on ikkunat tai kalterit (ainakin yli 2m korkeat).

Joku Tokion Skytree ei ole mikään ongelma, sensijaan jo 2. Kerroksen parveke on, 3. Kerros on mahdoton.

Mutta tavallisten siltojenkin ylitys on vaikea tehtävä.

Korkealla tulee outo olo. Samaan aikaan haluaisin mennä matalaksi ja ryömiä pois, samaan aikaan pelkään tulevani hulluksi ja hyppääväni.

Todella hankalaa ja välillä rajoittavaakin!

Mä pelkään korkeissa paikoissa melkein eniten sitä, että itse hyppään sieltä alas, vaikka se olisi fyysisestikin mahdollista (esim kalterit). Olin lintsin maailmanpyörässä ja ekat minuutit istuin kyyryssä silmät kiinni ja puristin keskellä olevaa käsitukea. Vilkuilin välillä sitä kämästä ovea ja maahan ja kuvittelin nousevani, avaavani oven ja hyppääväni. Lopulta sitten uskoin, etten hyppää ja rentouduin, avasin silmät ja nojasin taakse.

Metrolle lasku tuntuu hurjalta, etenkin kun jotkut juoksee vieressä.

En mene ikinä kaiteiden lähelle, enkä myöskään halua katsoa kun joku toinen menee. Vitoskerroksessa en mennyt omalle partsille kun lasitukset puuttui.

Tunnistan myös tuon "mitä jos sekoankin hetkeksi ja hyppään" pelon. Tai kompastun. Tai kaide pettää. Jne.

Asun kerroksessa 5, talo on korkean mäen päällä. Kun joudun pesemään ikkunoita, olen paniikissa. Pesen ikkunat/ parvekelasit vain pitkävartisella lastalla. En saa koskaan pestyä ikkunoita kunnolla, kun en uskalla nousta tikkaille pesemään ikkunoita kunnolla yläpuolelta. Pelkään myös keittiökaappien ylätasojen pyyhkimistä, paniikki päällä, kun könyän keittiötikkaille. Samoin verhojen ripustus on tuskaa. Samoin palovaroittimen patterin vaihto yms.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo yli kuusikymppinen enkä ole koskaan ollut lentokoneessa enkä mene ainakaan elävänä. En uskaltaisi edes kiivetä niitä portaita päästäkseni koneeseen.

Tämä on minusta ihan eri kammo. Minulla on todella vaikea korkean paikan kammo, mutta en pelkää lentämistä, ja olen lentänyt paljon. Eihän sieltä voi pudota, hypätä tai horjahtaa. Samoin olen ollut pilvenpiirtäjän huipulla, suljetussa tilassa. Sen sijaan avoimessa tilassa en välttämättä halua olla edes kolmannessa kerroksessa, jos kaiteet ovat matalat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo yli kuusikymppinen enkä ole koskaan ollut lentokoneessa enkä mene ainakaan elävänä. En uskaltaisi edes kiivetä niitä portaita päästäkseni koneeseen.

Tämä on minusta ihan eri kammo. Minulla on todella vaikea korkean paikan kammo, mutta en pelkää lentämistä, ja olen lentänyt paljon. Eihän sieltä voi pudota, hypätä tai horjahtaa. Samoin olen ollut pilvenpiirtäjän huipulla, suljetussa tilassa. Sen sijaan avoimessa tilassa en välttämättä halua olla edes kolmannessa kerroksessa, jos kaiteet ovat matalat.

Mua ahdistaa kyllä Särkänniemen Näsinneulakin.

Pelkkä korkeiden paikkojen ajattelu tuntuu kihelmöintinä jalkapohjissa ja käsissä, ja jalat ei tahdo liikkua jos olen jossain korkealla. Jollain tasolla "uskon", että voin yhtäkkiä horjahtaa vaikka ikkunalasin läpi.

Lisähuomio 1: Joskus on jopa pahempaa nähdä joku muu vaarallisen korkealla paikalla.

Lisähuomio 2: En pelkää lentokoneessa.

En tykkää muuttaa kuin alakerroksiin. Täs nyt istun kakkoskerroksen partsilla, eikä mitään ongelmaa. Kun meen kaverille vitoseen, en oikein halua olla parvekkeella. En uskalla mennä etenkään sinne reunalle. Kuvittelen heti et sieltä tippuu.

Muistan kerran kun kiivettii ystävän kanssa johonkin torniin missä kierreportaat. Mä ryömin ne viimeiset kerrokset, kun en uskaltanut kävellä.

Noissa tilanteissa siellä korkealla pysyn mahdollisimman lähellä seinää, enkä uskalla kurkkia alas. Tekee mieli käydä maate ja päästä vaan jotenkin sieltä pois.

En uskalla mennä huvipuistoissa mihinkään mikä nousee liian korkealle. Lentokoneessa en pelkää. Tai pelkään, mut oon psyykannut itseni siihen et se on kestettävä jos meinaa matkustaa.

Vierailija kirjoitti:

Pelkkä korkeiden paikkojen ajattelu tuntuu kihelmöintinä jalkapohjissa ja käsissä, ja jalat ei tahdo liikkua jos olen jossain korkealla. Jollain tasolla "uskon", että voin yhtäkkiä horjahtaa vaikka ikkunalasin läpi.

Lisähuomio 1: Joskus on jopa pahempaa nähdä joku muu vaarallisen korkealla paikalla.

Lisähuomio 2: En pelkää lentokoneessa.

Ihan samanlaiset kokemukset minullakin. Tälle oireelle on ihan termikin Call of The Void tai l' appel du vide. Haastatelluista siitä kärsii miltei 50%. Pelon aiheuttajaa ei tunneta, mutta arveluna on alitajuntainen kontrollin menettämisen pelko, vahva elämänvietti tai hetkellinen aivotoiminnan häiriö. Ja pelosta kärsivät eivät ole yleensä itsetuhoisia.

Vierailija kirjoitti:

Joskus vuosia sitten huomasin asian Linnanmäen maailmanpyörässä, istuin aivan kiinni sen istuin"laatikon" keskellä olevassa tangossa ja puristin sitä kaksin käsin naama valkeana.

Ja nyt huomasin Stadionilla ollessani, kun piti kerätä rohkeutta kavuta ylimmälle istuinriville istumaan, oli aika epämiellyttävää😐.

Ei tätä ollut nuorempana, nyt olen 40+v.

Minua ahdistaa korkeat paikat, esim katsomot, sillat ym. Samoin korkeaan bussiin en voisi mennä.

Linnanmäellä oli sellainen ilmainen maisemia näyttävä vekotin, menin siinä paniikkiin ja tarrasin hysteerisesti äitini käteen. Olin 19vuotias enkä ollut tuota ennen tiennyt pelkääväni korkeita paikkoja, olinhan käynyt usein kotikaupunkini näköalatornissa.  Nyt tiedän että näkäalatornit menevät koska niissä on seinät ympärillä eikä voi katsoa suoraan alas. Mutta jo  kurkistaminen ystäväni kolmannen kerroksen parvekkeelta  on liikaa.

Oon nyt 39, ja ollut korkeanpaikankammo niin kauan kuin muistan. Rajoittaa elämääni rankasti. Yhtäkään kävelysiltaa en voi ylittää, parvekkeet on kauheita, ja nykyinen muoti laittaa lasikaiteita julkisten tilojen yläkerroksiin on helvettiä. Lasihissit on karseita. Metron portaat sujuu, jos ei ole liian pitkät, mutta mieluummin menen hissillä. Kierreportaat ei käy. Yhteenkään näkötorniin mua ei enää saa. Jos menen uuteen paikkaan, googlaan mapsin satelliittikuvista, onko paikkakunnalla siltoja, ja jään bussista/junasta pois muualla, jos on. Tosin olen tutustunut moneen kivaan ihmiseen, jotka on auttaneet mut pois pahasta paikasta.

Oireet? Kauhusta jähmettyminen, lattian keikkuminen, henki salpautuu, tippumisen tunne, pelko että hyppään, ja se että syvyys imaisee minut vaikka pidän kouristuksenomaisesti kiinni. Tässä ei ole tekemistä minkään logiikan tai tosiasioiden kanssa. Kauhu puskee esiin, vaikka mitä tekisi. Jos kaikesta varautumisesta huolimatta joudun pulaan, saatan kiroilla rankasti, jotta pääsen jotenkin helpompaan paikkaan. Tai sitten jähmetyn kunnes joku tulee apuun.

Mulla kammo ilmaantui lapsen saannin myötä. Selvästi liittyy voimakkaaseen tarpeeseen suojella itseäni. Pelkään että putoan tai korkea paikka kaatuu kuten näkötorni. Lentokone ei pelota kuitenkaan. Kerran menin sellaiseen tosikorkeaan kerjukaruselliin ja sain suunnilleen paniikkikohtauksen panikoiden että istuin varmasti tippuu sieltä korkeuksista. Avoimella paikalla suojakaide pitää olla tarpeeksi korkea että pystyn olemaan.

En voi käyttää korkokenkiä ennen paria lasillista valkoviiniä.

Jo pelkkä ajatus korkeasta paikasta saattaa säpsäyttää... Parvekkeille ei ole asiaa jos on yli kolmannessa kerroksessa. Korkeiden siltojen ylitys ei kävellen onnistu mutta jostain syystä autossa olessani ongelmaa ei ole.