Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niion sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.

Hassua. Mun mielestä 2-vuotiaat on hulvattovimpia. Saan joka päivä naurut. Ja koskaan ei ihminen pääse todistamaan lähietäisyydeltä sellaista aivojen kehitystä kuin pikku lapsella. Se on erittäin kiinnostavaa. Uhmaa toki joskus on, mut sitten vaan rauhassa venailen, että taapero saa kiukkunsa kiukuteltua.

2-vuotiaat on hulvattomia, mutta myös rasittavia. Saa olla silmät selässäkin, kun ne voi keksiä mitä vaan milloin vaan. Tai ainakin minun kuopus oli kaksivuotiaana semmoinen, sille sai kyllä nauraa ihan kippurassa, mutta mitään omaa elämää ei kyllä pystynyt olemaan ellei joku muu vaatinut sitä. Nyt pari vuotta myöhemmin se on jopa vielä hauskempi, mutta myös helpompi kaikin puolin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niion sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.

Hassua. Mun mielestä 2-vuotiaat on hulvattovimpia. Saan joka päivä naurut. Ja koskaan ei ihminen pääse todistamaan lähietäisyydeltä sellaista aivojen kehitystä kuin pikku lapsella. Se on erittäin kiinnostavaa. Uhmaa toki joskus on, mut sitten vaan rauhassa venailen, että taapero saa kiukkunsa kiukuteltua.

2-vuotiaat on hulvattomia, mutta myös rasittavia. Saa olla silmät selässäkin, kun ne voi keksiä mitä vaan milloin vaan. Tai ainakin minun kuopus oli kaksivuotiaana semmoinen, sille sai kyllä nauraa ihan kippurassa, mutta mitään omaa elämää ei kyllä pystynyt olemaan ellei joku muu vaatinut sitä. Nyt pari vuotta myöhemmin se on jopa vielä hauskempi, mutta myös helpompi kaikin puolin.

Vaatinut=vahtinut

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olisitkin tehnyt virheen, niinmitä sitten? Ei muuta ku hyväksyä se ja elää annetuissa olosuhteissa

Just näin! Elämä tuo tullessaan kaikenlaista paskaa, jota ei edes tilannut ja se on vaan kestettävä.

Voi sairastua vakavasti, puoliso vammautuu ja hoidat häntä lopun elämääsi, omat vanhempasi dementoituvat vuosikausiksi mutteivät pääse vielä hoitokotiin, menetät omaisuutesi konkurssissa, päädyt pitkäaikaistyöttömäksi etkä enää saa mistään töitä, talosi onkin hometalo, lapsesi vammautuu/kuolee tms. Tämmöistä se elämä on - ei ainaista auvoa ja vapautta. Vaikka kuinka tekisit oikein, niin silti menee väärin.

Shit happens.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on siita etta elaatko lapsen mukana vai lapsen kanssa.

Mukana elaja siivoo lapsen perassa, tekee mita kuuluu ja toimii kuten kuuluu, mutta EI tee asioita lapsen kanssa. Eika saa siita iloa.

Lapsen kanssa elaja siivoaa lapsen kanssa sotkun, keksii puuhaa joka on kummallekin mieluisaa. Oli se sitten teatteri, askartelu, leipominen tai puistossa hengailu.

Puistossa on lapsen seurana. Kiikkuu keinussa, laskee liukumakea, eika vaan ole valmiudessa ottamaan kiinni.

Kanssaelaja nauttii siita mahtavasta seurasta!

Tiedan, se on vaikeaa. On helpompi ottaa kanny esiin ja plarata sita puistonpenkilta, mutta silloin se arki on harmaata ja ankeaa.

Kokeile.

Karu tosiasia on, että kaikki, aivan kaikki toiminta olisi monin verroin hauskempaa toisen aikuisen seurassa tai vaikka yksin kuin taaperoikäisen kanssa. 

Täytyy ihmetellä, kuinka hemmetin tyhmä ap on. Itse olen vela, eikä mikään ap:n luettelema negatiivinen asia kuulostanut tippaakaan yllättävältä. Juuri tuotahan se lasten kanssa on. Millaista oikein kuvittelit vanhemmuuden olevan, jos kerta et olisi hommaan lähtenyt, mikäli "olisit nähnyt tämän kaiken ennalta"?

näin se menee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sun mahdollista helpottaa arkea jotenkin (siivooja, lastenhoitaja?) ja ottaa myös sitä omaa aikaa hieman enemmän? Tietysti sellaistakin pitäisi olla. Lisäksi sanoisin että 3-vuotiaan kanssa voi olla jo helpompaa ja mielekkäämpää, kun lapsella alkaa olla jotain pientä järkeä päässä. Ja sitten ekaluokkalaisella jo reippaasti enemmän, ja 10-v ei enää suunnilleen kaipaa seuraasi ja ihmettelet että mitäs nyt sitten.

Sitten kun lapsukainen on 13, alkaa vasta se varsinainen vanhemmuuden autuus. Saat kuulla lapseltasi, naapureitasi, sosiaalilta ja poliisilta kuinka hyvä olet vanhemman roolissasi.

Sitä odotellessasi, nauti nykyisestä rauhasta, kun vielä voit!

Aina tää sama. Jos elää normaalia perhe-elämää, jossa on rutiinit, säännöt, rajoja ja rakkautta sekä puhevälit kunnossa, niin ihan saletisti saat kuulla opettajilta, naapureilta ja kaikilta pelkkää hyvää teinistäsi. Eikä sossuväen tai poliisin kanssa tarvitse olla missään tekemisissä.

Teinit eivät ole automaattisesti mitään gangstereita tai riehuvia haistattelijoita, jotka potkivat vanhempiaan haaruksiin.

"Jos olisin nähnyt tämän kaiken ennalta, en olisi ehkä lähtenyt koko hommaan."

Tätä en tajua. Ap ei ole edes ainut jolle perhe-elämän pa skat puolet tulivat yllärinä. Miten se on mahdollista? Itse en aio hankkia lapsia, sillä minulla ei ole ongelmaa kelailla asiaa etukäteen realistisesti. Ei tarvitse kuin yhden kauppareissun että taas näkee miten per seestä on olla äiti tai isä.

Kuvittelevatko nämä aapeen kaltiaset jälkiviisaat etukäteen lapsen olevan joku robotti jonka saa off-napista tarpeen vaatiessa pois päältä?

Tsemppiä vaan siis aapeelle, täysin painajaismainen tilannehan tuo on. Muista ettet ole yksin, aihe vaan on totaalinen tabu.

Minusta ei ole järkeä verrata toisten lasten hoitamista ja muiden lasten hoitamista keskenään. Omissa lapsissa raskasta on nimenomaan se sitovuus ja tunne siitä, että elämä on lopullisesti ohi. Toisten lasten hoitaminen loppuu aina viimeistään muutaman tunnin päästä. Vauva-aikana sitovuuden ja lopullisuuden tunne olivat musertavia, kun olin käytännössä yksin koliikkivauvan kanssa enkä nähnyt mitään ulospääsyä siitä. Nyt isomman lapsen kanssa elämä onneksi on kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei ole järkeä verrata toisten lasten hoitamista ja muiden lasten hoitamista keskenään. Omissa lapsissa raskasta on nimenomaan se sitovuus ja tunne siitä, että elämä on lopullisesti ohi. Toisten lasten hoitaminen loppuu aina viimeistään muutaman tunnin päästä. Vauva-aikana sitovuuden ja lopullisuuden tunne olivat musertavia, kun olin käytännössä yksin koliikkivauvan kanssa enkä nähnyt mitään ulospääsyä siitä. Nyt isomman lapsen kanssa elämä onneksi on kivaa.

Onhan se hankalaa nähdä sitä kätisevää, vaativaa pikkunyyttiä vielä sinä nuorena ja aikuisena, jonka tekemisistä olet sitten lopulta eniten kiinnostunut ja välillä ylpeäkin ja joka elää omaa elämäänsä ja nuo ap.en kuvailemat mietteet tuntuvat suorastaan noloilta silloin.

Kyllä se siitä nauti siitä ajasta.

hankitko lapsen vai teitkö sen siis? Jos hankit niin mistä, jos teit niin mistä?

Apua sun täytyy saada.

Mulle riittää, kun hengaan puoli päivää kaverin ja sen 2-vuotiaan kanssa vakuuttamaan, että ehkä lapset ei ole mun juttu. Ihanaa päästä kotiin hiljaisuuteen.

Kohta ne haistattelee ja pummii rahaa. Sen jälkeen ostaa huumeita ja joutuu huostaan. 

Minullekin sanottiin että helpottaa kun lapsi kasvaa. Nyt 8 vuotta olen odottanut että saisin esim. yhden aamun nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, ei ole onnistunut. Toki lapsen isä ulkoisti lapsenhoidon ja itsensä tästä perheestä. Sitten tuli diagnoosi. Ei ole helpottanut, vaippoja ei tarvitse vaihtaa mutta tilalle tulee aina muita uusia haasteita kun entisistä on päästy. Asiaa pahentaa huono työpaikka. Joten... aina elämä ei parane kun lapsi kasvaa. Minkäs teet.

Vierailija kirjoitti:

Lapset on elämän suola

lapseton kirjoitetaan yhteen

Vierailija kirjoitti:

näin se menee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sun mahdollista helpottaa arkea jotenkin (siivooja, lastenhoitaja?) ja ottaa myös sitä omaa aikaa hieman enemmän? Tietysti sellaistakin pitäisi olla. Lisäksi sanoisin että 3-vuotiaan kanssa voi olla jo helpompaa ja mielekkäämpää, kun lapsella alkaa olla jotain pientä järkeä päässä. Ja sitten ekaluokkalaisella jo reippaasti enemmän, ja 10-v ei enää suunnilleen kaipaa seuraasi ja ihmettelet että mitäs nyt sitten.

Sitten kun lapsukainen on 13, alkaa vasta se varsinainen vanhemmuuden autuus. Saat kuulla lapseltasi, naapureitasi, sosiaalilta ja poliisilta kuinka hyvä olet vanhemman roolissasi.

Sitä odotellessasi, nauti nykyisestä rauhasta, kun vielä voit!

Aina tää sama. Jos elää normaalia perhe-elämää, jossa on rutiinit, säännöt, rajoja ja rakkautta sekä puhevälit kunnossa, niin ihan saletisti saat kuulla opettajilta, naapureilta ja kaikilta pelkkää hyvää teinistäsi. Eikä sossuväen tai poliisin kanssa tarvitse olla missään tekemisissä.

Teinit eivät ole automaattisesti mitään gangstereita tai riehuvia haistattelijoita, jotka potkivat vanhempiaan haaruksiin.

Hei äitiaurinkoinen.

Minulla oli lapsuudessani kaikkea noita ja silti hastattelin vanhemmilleni ja olin tekemisissä sossujen sekä poliisin kanssa. Harvalta sai kehuja.

Että ei se koti nyt mikään onni ja autuus ole millä voisi välttää ikävöt asiat kun lapsi on teini-iässä. Katsos kun ne lapset on omia erillisiä itsejään ja tekevät miten ITSE tahtovat.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin sanottiin että helpottaa kun lapsi kasvaa. Nyt 8 vuotta olen odottanut että saisin esim. yhden aamun nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, ei ole onnistunut. Toki lapsen isä ulkoisti lapsenhoidon ja itsensä tästä perheestä. Sitten tuli diagnoosi. Ei ole helpottanut, vaippoja ei tarvitse vaihtaa mutta tilalle tulee aina muita uusia haasteita kun entisistä on päästy. Asiaa pahentaa huono työpaikka. Joten... aina elämä ei parane kun lapsi kasvaa. Minkäs teet.

Tsemppiä sinne! Mä yritän lapsettomana jeesata välillä kavereita, jotka on vanhempia. Esimerkiksi jos ollaan porukalla mökkireissulla, laitan ipanoille aamupalaa ja keksin jotain tekemistä, että vanhemmat saavat nukkua. Saatan illallakin katsoa lasten perään, jos vanhemmat haluavat ottaa vähän alkoholipitoisia juomia. Vierestä seuranneena voin sanoa, että vanhemmuus vaikuttaa aika rankalta, tai no ainakin sitovalta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa vaikka kuinka haluaisi ja vaatisi

Tämähän se on kun yhteiskunta ihan eduskuntatasolta antaa ymmärtää että äidit voivat saada kaiken; tasa- arvoisen avioliiton, johtajauran, itsenäisen elämän ja lapset. Ihmisen energia ja aika eivät vain riitä kaikkeen. Paljon riippuu myös lapsesta kuinka paljon tukea ja huomiota tarvitsee.

Kaikki on hyvin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei ole järkeä verrata toisten lasten hoitamista ja muiden lasten hoitamista keskenään. Omissa lapsissa raskasta on nimenomaan se sitovuus ja tunne siitä, että elämä on lopullisesti ohi. Toisten lasten hoitaminen loppuu aina viimeistään muutaman tunnin päästä. Vauva-aikana sitovuuden ja lopullisuuden tunne olivat musertavia, kun olin käytännössä yksin koliikkivauvan kanssa enkä nähnyt mitään ulospääsyä siitä. Nyt isomman lapsen kanssa elämä onneksi on kivaa.

Onhan se hankalaa nähdä sitä kätisevää, vaativaa pikkunyyttiä vielä sinä nuorena ja aikuisena, jonka tekemisistä olet sitten lopulta eniten kiinnostunut ja välillä ylpeäkin ja joka elää omaa elämäänsä ja nuo ap.en kuvailemat mietteet tuntuvat suorastaan noloilta silloin.

Kyllä se siitä nauti siitä ajasta.

Hyvistäkin perheistä tulee kaman vetäjiä. Perheen molemmat vanhemmat panosti täysillä kasvatukseen eikä tämä estänyt tytärtä löytämästä huumepiirejä.

Kyllä minuakin joskus syletti päätös hankkia jälkikasvua, kun lapset oli pieniä. Meillä ei vielä oikein ollut mahdollisuuksia laittaa molempia lapsia yhtä aikaa esim. isovanhemmille yöksi, että olisi voinut yhden yön/vuorokauden ladata akkuja. Isovanhemmat eivät siis halunneet molempia lapsia yhtä aikaa kylään, kun kahdesta lapsesta yhtä aikaa huolehtiminen oli niin rankkaa. Monta vuotta meni niin, että elämä oli töitä ja kotia ja jotain lastentapahtumia.

Sanotaanko, että noin 90% ajasta tämä oli ok ja tykkään perhe-elämästä, mutta välillä väsytti ja olisi ollut ihanaa saada vain olla ilman että piti olla huoltovastuussa 24/7. Unelmoin, että olisi päässyt jonnekin aikuisten kesäleirille, jossa joku muu olisi järjestänyt ohjelman, miettinyt ja valmistanut ateriat ja minä olisin vain siirtynyt tarvittaessa paikasta a paikkaan b ja tehnyt mitä käsketään 😂

Nyt lapset on teinejä ja minulla on välillä jopa ikävä niitä, kun ne puuhaa omiaan ja menee kavereidensa kanssa. Minä tahtoisin lähteä eväsretkelle luontopolulle, mutta teini menee mieluummin pelaamaan frisbeegolfia kavereiden kanssa ja toinen teini on sopinut menevänsä leffaan kaveriporukalla. Minä sitten opettele nauttimaan kotona vallitsevasta hiljaisuudesta ja ihmettelen, kun omaa aikaa on yht'äkkiä jopa liikaa.