Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.
30.06.2022 |
Lapsi on ihan tarkoituksella tehty ja kovasti toivottu, mutta en pääse yli enkä ympäri siitä tosiasiasta, että nämä pari vuotta on olleet ihan täyttä kuraa, eikä loppua näy. Kyse ei ole edes "vain" univelasta tai siitä, että seksielämä loppui, vaan myös siitä että koko oma elämä katosi johonkin. Kertoo jotain, että olen nykyään yksin ruokakauppaan päästessäni hyvällä tuulella, koska se on nyt mun ainoa "me time", jolloin kukaan ei ole vaatimassa mitään, hajottamassa jotain tai aikeissa syödä jotain syötäväksi kelpaamatonta. Koti on kuin pommin jäljiltä, kahvinsa saa juoda kylmänä ja ruoan syödä jäähtyneenä. Työura on menossa viemäristä alas, kun ei ehdi eikä jaksa venyä. Missään ei ehditä tai pystytä käymään kahdestaan eikä käydä oikein muutenkaan kun jokainen reissu on väkisinkin sellainen operaatio. Monesti huomaan kaipaavani entistä elämääni. Jos olisin nähnyt tämän kaiken ennalta, en olisi ehkä lähtenyt koko hommaan.
Kommentit (281)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajuaako muumimamma ettei kaikilla ole hollilla auttavia käsiä saati varoja mihinkään kotiapuun?
Toisaalta sellaiseen työuraan ei edes kannata panostaa kauheasti, jos palkalla ei pysty ostamaan sitä kotiapua. Vaikka hieman downshiftaa helpompaan duuniin.
Kehnopalkkaisen työn saa kyllä uudelleen, kunhan lapsi on isompi.
Joillakin on työuran laadulle muitakin mittareita kuin palkka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Intriverttien ei pidä tehdä lapsia. Varsinkin jos on muita ongelmia lisänä kuten vaikka As tai erityisherkkyys, niin miksi ihmeessä kerää tahallaan rasitteita elämäänsä? Sanoo jo järkikin , että parasta elää itselleen eikä hanki lisää rasitteita.
Lapsista tai lapsesta voi koitua paljon harmia. Lapsi on voinut periä kaikki hankalat ominaisuudet mitä itsellään on tai olla ihan muuta kuin unelmoi. Kuvitelkaa äiti tai introvertit ( molemmat paha yhdistelmä) ja lapsi onkin ADHD ja äärimmäisen vilkas?? Miten sellasta kestää? Hohhoijaa...
Just joo... Olen introvertti äiti, jolla vilkas extrovertti lapsi. Olen ylpeä rohkeasta lapsestani, joka on aina iloinen ja löytää kavereita mistä vaan. Olen oppinut häneltä niin paljon ja rakastan lastani. Introverttiudella ei ole välttämättä mitään tekemistä ap:n tilanteen kanssa, joten älä yleistä!
Just tän takia en aio tehdä lapsia, kun tiedän jo etukäteen mitä se tulee olemaan. En ymmärrä miten joku haluaa lapsia kun elämä on sitten tällaista? Eikö siinä ole liikaa niitä negatiivisia puolia suhteessa positiivisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajuaako muumimamma ettei kaikilla ole hollilla auttavia käsiä saati varoja mihinkään kotiapuun?
Toisaalta sellaiseen työuraan ei edes kannata panostaa kauheasti, jos palkalla ei pysty ostamaan sitä kotiapua. Vaikka hieman downshiftaa helpompaan duuniin.
Kehnopalkkaisen työn saa kyllä uudelleen, kunhan lapsi on isompi.
Niin että skippaa ura ja koulutus ja ryhdy postimyyntivaimoksi?
Sitten se kura vasta kunnolla alkaa, kun nää perilliset kasvaa. Täälläkin palstalla kun vähän lueskelee. Sellaista vanhempien/appivanhempien vihaa missään muualla. Antavat oikein ohjeita vertaisilleen, kuinka kaikki boomerit, ensin lähinnä omat vanhemmat mitätöidään.
Nimimerkillä kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole helppoa. Työelämän ylisuoriutujat sopeutuvat huonosti perhe-elämän vaatimuksiin.
Tuttu tunne.
Ehkä voisit hakea hoitoapua. Ei tarvitse itse kaikkea jaksaa.
Minulla myös haaveet siitä vanhasta. Ehdin olla 36 vuotta lapseton.
Nyt on kolme.
Silti en vaihtaisi. Kovilla, tosi kovilla olen ollut. En edes tajunnut kuin vasta myöhemmin, että
Esikoisen kanssa minulla oli masennus.
Voimia sinne. Ole armollinen itse itsellesi. Olet riittävän hyvä äiti ja paras äiti lapsellesi. Ja sinulla on maailman ihanin lapsi. Se on niin ainutlaatuista.
Muista, että riittävän hyvä on tarpeeksi.
Mun mies minulle sanoi usein, kun voihkin, että miten tää ja tää nyt niin menikään, että vanhemmistaan huolimatta lapsista yleensä kasvaa tolkun kansalaisia.
Niin se on. Lapsi on oma yksilö eikä vanhempiensa jatke.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin no. Kumpi sitten on parempi?
Löytää myöhemmin rakastava koti vai elää elämänsä perheessä jossa vanhemmat vaivoin peittävät inhoaan/vihaansa lasta kohtaan ja pahimmassa tapauksessa vahingoittavat tätä tai jopa t*ppavat sen takia?
Miksi nuo ovat vaihtoehdot? Miksei äiti voisi ryhdistäytyä ja lopettaa valittamisen ja hoitaa hommansa ihan velvollisuuden tunnosta/ moraalisesta selkärangasta? Tunteita on monenlaisia, hyvilläkin vanhemmilla. Teoilla on väliä.
Mulla oli täysin välinpitämätön isä eikä sekään kyllä omanarvontuntoa nostattanut, kun äiti hoiti pitkin hampain velvollisuutenaan, kun oli virheen mennyt tekemään. Parempi olisi ollut päästä rakastavaan kotiin. Alkuperäiset hylkäämiskokemukset jouduin joka tapauksessa käsittelemään myöhemmin terapiassa.
ISO VIRHE ! kirjoitti:
Sitten se kura vasta kunnolla alkaa, kun nää perilliset kasvaa. Täälläkin palstalla kun vähän lueskelee. Sellaista vanhempien/appivanhempien vihaa missään muualla. Antavat oikein ohjeita vertaisilleen, kuinka kaikki boomerit, ensin lähinnä omat vanhemmat mitätöidään.
Nimimerkillä kokemusta on.
Kai se riippuu siitä ydinperheessä, missä ovat kasvaneet. Onko toisten auttaminen ja tukeminen ja kunnioittaminen ja rajojen sopiva laittaminen hyvässä balanssissa.
Meillä on nyt teinejä kolme ja kyllä on omat taistelunsa ja haasteensa meidän perheessä ollut ja kaikkea on.
Me ollaan kuitenkin perhe. Jokainen meistä arvostaa tätä perhettä. Perheen sisällä aikuisten on toistettava tosiaan ja opetettava lapsilleen sitä, että arvostavat sisaruksiaan ja aikuisia. Toki itseään opetellaan arvostamaan. Saa olla oma itsensä.
Jos jotakuta täällä torpataan, niin aikuisen tehtävä on opastaa. Rajat myös opetellaan ja opitaan. Aikuinenkin on erehtyväinen ja se on hyvä lasten nähdä. Aikuisiin on lasten saatava luottaa. On saatava muuttaa siihen, että
Oli mikä oli, niin kotiin olet aina tervetullut ja sinua tuetaan.
Uskon, että sillä lailla välittämisen kauttA suhde pysyy tai palautuu. Jokaisella on se etsikko aika, kun omaan vanhemmista erillään. Se on ihan normaalia.
Minä ainakin arvostan puolisoani ja minä arvostan omia lapsiani.
Se perhe on tärkein, sitten on helpompi muutakin hoitaa.
Uhriutumalla tai uhrautumalla ei tule kuin sitä kusipäisyyttä, mistä kirjoitat. On niitäkin, joille ei koskaan kerrota tai osoiteta, että missä menee hyvän maun raja. Rajat on rakkautta. Ja puhumalla pääsee pitkälle. Ajattelun ja pohtimisen ja puhumisen lahja on arvokasta. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta voi kunniottaa toisenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin no. Kumpi sitten on parempi?
Löytää myöhemmin rakastava koti vai elää elämänsä perheessä jossa vanhemmat vaivoin peittävät inhoaan/vihaansa lasta kohtaan ja pahimmassa tapauksessa vahingoittavat tätä tai jopa t*ppavat sen takia?
Miksi nuo ovat vaihtoehdot? Miksei äiti voisi ryhdistäytyä ja lopettaa valittamisen ja hoitaa hommansa ihan velvollisuuden tunnosta/ moraalisesta selkärangasta? Tunteita on monenlaisia, hyvilläkin vanhemmilla. Teoilla on väliä.
Mulla oli täysin välinpitämätön isä eikä sekään kyllä omanarvontuntoa nostattanut, kun äiti hoiti pitkin hampain velvollisuutenaan, kun oli virheen mennyt tekemään. Parempi olisi ollut päästä rakastavaan kotiin. Alkuperäiset hylkäämiskokemukset jouduin joka tapauksessa käsittelemään myöhemmin terapiassa.
Näin se on. Meitä on paljon näitä käsittelijöitä. Tulemme kuitenkin jokainen siitä
Mistä tulemme. Jossain asioissa huomaan sen olevan voimavara. Paljonhan toki asioita, joissa sitten on kovilla, kun on kokenut, mitä on kokenut.
Kaikkea hyvää sinulle ja uteliaisuutta itseesi ja armollisuutta moneen asiaan voi harjoitella.
Lapsen saamisen ongelma on siinä, että lapsi on vähän kuin yllätysmunan yllätys. Tietää suunnilleen, että minkälainen yllätys sieltä tulee (ihmisvauva, Kinderin lelu), muttei kuitenkaan tiedä millainen se yllätys loppuviimein on. Että onko lapsi normaali, vaativa, helppo, mukautuva, introvertti/ambivertti/ekstrovertti, puhelias, hiljainen, helposti nukkuva, neurologisesti poikkeava, sairas, vammainen, aistiyliherkkä, erityisherkkä, pohdiskeleva, koheltaja, taiteellinen, sporttinen jne. ja millaisilla aste-eroilla nämä poikkeavuudet ja persoonanpiirteet vielä ilmenevät. Onko vaikka allerginen lapsi allerginen laktoosille vai muna-pähkinä-maito-maissi-gluteeni-sokeriallergikko, jolla on vielä astma. Riittääkö koheltaja-aktiivilapselle 3h täpäkkää ohjattua liikuntaa tai ulkona riekkumista, vai riittääkö virtaa vielä senkin jälkeen 5h ja on vaikeuksia nukahtaa. Onko autismin kanssa syntynyt lapsi kenties vain haaveilija ja nippelitietoon uppoutuja vai täysin yhteiskuntakelvoton ja tarvitsee hirveästi tukea vielä aikuisenakin.
Aina, kun lasta miettii osaksi elämäänsä, pitää ottaa huomioon myös se pahin skenaario, mikä se itsekullekin on. Joillekin ne haastavimmatkin lapset syntyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu että asiasta ei kauheasti puhuta, mutta kyllä pari ekaa vuotta oli aika epämiellyttävää. Mitä isommaksi lapsi on tullut, sen paremmin on mennyt.
Nyt lapsi on 11v enkä just tätä aikaa vaihtaisi pois. Hänellä on jo omia mielipiteitä, hänkin tarvitsee omaa aikaa ja hänen kanssa voi tehdä ihan kaikkea.
Mun ja hänen isänsä eroon vaikutti tosi paljon se et ehdottomasti en halunnut lisää lapsia. Sillon suretti se tosi paljon mutta en voinut tehdä myönnytystä. Onneksi en tehnyt, itseni takia. Ja nyt exällä on kaksi lasta lisää. Molemmille kävi hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Missä on lapsen isä, vai teitkö lapsen yksin?
Jos lapsi yhteinen projekti, jakakaa perhevapaat, lastenhoito ja kotityöt. Ja kyllä sitä omaa aikaa pitäisi löytyä, muualta kuin jos käy kaupassa.
Jos on kotona 7-12kk, niin ei luulisi sen kenenkään työuraa kaatavan.
Olin yhteensä 6v. pois työstä. Ei ole kaatunut.
Paluu oli kyllä raskas, mutta on muutakin elämässä kuin työ.
Onneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi kannattanut pitää jalat yhdessä
🧐🤔
Häh. Haikarahan sen.
Vierailija kirjoitti:
segsret kirjoitti:
hankitko lapsen vai teitkö sen siis? Jos hankit niin mistä, jos teit niin mistä?
Lapsi on taivaan lahja ja mussun mussun.
Mussun itsellesi-sieltä se haikara kyllä tulee.
Vierailija kirjoitti:
Kaduin lapsen tekoa monta vuotta. Mutta lapsen kasvaessa se fiilis helpotti paljon ja nykyisin lapsen kanssa on enimmäkseen kivaa. Hän on 9-vuotias. Paskaahan ne ensimmäiset vuodet oli, mutta nyt tuntuu, että olivat sen arvoisia, kun lapsesta kasvoi fiksu tyyppi.
En tosiaan tehnyt enempää lapsia. Yhden kanssa on hyvä.
🤔 Entäs, jos olisi kasvanut tyhmä
Tyyppi?
Ankkurilapsi, vain muistoksi jäi.
Tajusin vasta lapsen saatuani, miten huoletonta elämää olin siihen asti elänyt. Vaikea sanoa, olisinko uskaltanut lähteä koko projektiin, jos olisin tiennyt, mitä tuleman pitää.
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei tehdä, niitä saadaan jos saadaan..
Kyllä siinä täytyy vähän jotain tehdäkkin.
Ne hormooni, ne hormoonit. Tämän takia lasten teko pitäisi tehdä luvanvaraiseksi ja kunnon testit ennen kuin hedelmöitys voidaan suorittaa. Jännää että meillä on lupia kaiken näköiseen touhuun, mutta ihmisen elämän saa jokainen pilata, tekemällä sellaisen tänne hormooni höyryissään.