Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.
30.06.2022 |
Lapsi on ihan tarkoituksella tehty ja kovasti toivottu, mutta en pääse yli enkä ympäri siitä tosiasiasta, että nämä pari vuotta on olleet ihan täyttä kuraa, eikä loppua näy. Kyse ei ole edes "vain" univelasta tai siitä, että seksielämä loppui, vaan myös siitä että koko oma elämä katosi johonkin. Kertoo jotain, että olen nykyään yksin ruokakauppaan päästessäni hyvällä tuulella, koska se on nyt mun ainoa "me time", jolloin kukaan ei ole vaatimassa mitään, hajottamassa jotain tai aikeissa syödä jotain syötäväksi kelpaamatonta. Koti on kuin pommin jäljiltä, kahvinsa saa juoda kylmänä ja ruoan syödä jäähtyneenä. Työura on menossa viemäristä alas, kun ei ehdi eikä jaksa venyä. Missään ei ehditä tai pystytä käymään kahdestaan eikä käydä oikein muutenkaan kun jokainen reissu on väkisinkin sellainen operaatio. Monesti huomaan kaipaavani entistä elämääni. Jos olisin nähnyt tämän kaiken ennalta, en olisi ehkä lähtenyt koko hommaan.
Kommentit (281)
Alkuvuodet ovat rankkoja ja kieltämättä itsekin joskus olin masentunut sekä totaalisen uupunut. Suurimpana ongelmana oli (ex) mies joka jätti arjen päävastuun ja lapseen liittyvät jutut minulle. Esimerkki: aamulla heräsi, söi aamupalan ja lähti autolla töihin. Minä: hoidin itseni, söin lapsen kanssa, puin hänet ja vein pyörällä tarhaan. Molemmilla alkoi työ samaan aikaan. Yritin puhua vastuun jakamisesta, ei tullut muutosta. Erosin kun lapseni oli ala-asteella. Nyt lapseni on jo nuorimies ja ajattelen usein että äitiys on ollut ihaninta aikaa (erosta eteenpäin). Lapsen syntymä paljasti exän todellisen luonteen, se olikin se haastavin asia, ei lapsi itsessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin tuolla toisessa keskutelussa haluanko lapsia. Joku alkoi pätemään että varmasti haluan koska käytännössä kaikki naiset haluaa.
Joo. Ei halua. Ja tässä taas yksi todiste ja syy olla lisääntymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.
Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.
Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.
Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.
Tsemppiä ap. Itsekin mietin, kun lapsi oli pieni, että tällaistako tämä on
Hän heräsi silloin kello kuudelta ja monesti oltiin kello seitsemältä vääntämässä hiekkakakkuja puistossa. Mietin myös ainako joutuu ravaamaan muumimaailmassa. No, nyt on lapsi teini ja elämä paljon helpompaa. Toki häntä joutuu välillä jostakin torumaan, mutta omaa aikaa on valtavasti ja hän nukkuu nykyään mielellään kahteentoista. Nyt oikeastaan kaipaa sitä taapero aikaa. Aika kulkee nopeasti eteenpäin vaikka se ei aina siltä tunnu. Kaikkea hyvää teidän perheelle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkuvuodet ovat rankkoja ja kieltämättä itsekin joskus olin masentunut sekä totaalisen uupunut. Suurimpana ongelmana oli (ex) mies joka jätti arjen päävastuun ja lapseen liittyvät jutut minulle. Esimerkki: aamulla heräsi, söi aamupalan ja lähti autolla töihin. Minä: hoidin itseni, söin lapsen kanssa, puin hänet ja vein pyörällä tarhaan. Molemmilla alkoi työ samaan aikaan. Yritin puhua vastuun jakamisesta, ei tullut muutosta. Erosin kun lapseni oli ala-asteella. Nyt lapseni on jo nuorimies ja ajattelen usein että äitiys on ollut ihaninta aikaa (erosta eteenpäin). Lapsen syntymä paljasti exän todellisen luonteen, se olikin se haastavin asia, ei lapsi itsessään.
Kodin päävastuu kuuluukin naiselle. Jos odotus on muuta, pettyy helposti. Kannattaa ensin sopia mihin kukin on valmis, tai joutuu pettymään. Miehelle lasten hoitaminen ei ole samalla tavalla luontaista. Toisin sanoen nainen haluaa ylläpitää korkeampaa standardia kuin mies ja kun mies ei luonnostaan pyri samaan, tulee huutoa ja riitaa.
Hei ihan oikeesti, palaa aikakoneella takasin 1800-luvulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.
Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.
Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.
Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.
Niin no. Kumpi sitten on parempi?
Löytää myöhemmin rakastava koti vai elää elämänsä perheessä jossa vanhemmat vaivoin peittävät inhoaan/vihaansa lasta kohtaan ja pahimmassa tapauksessa vahingoittavat tätä tai jopa t*ppavat sen takia?
Ihme valittamista. Ei se tekemättömäksi tule vaikka kuinka täällä vollottaisit. "voi kun olisin tehnyt näin, voi kun en olisi tehnyt noin" - maailman turhinta jossittelua, oli asia isompi tai pienempi. Tilanne on nyt tämä, ja teet siinä tilanteessa parhaasi. Lapset kasvaa ja lähtee pois aikanaan. Siinä vaiheessa moni rupeaa taas valittamaan, että jättävät meidät yhyy, eivätkä käy koskaan katsomassa byääääh! Elämä ei valittamalla parane. Tee siitä niin hyvää kuin pystyt niillä ehdoilla, mitä sulla juuri nyt on. SELLAISTA ON ELÄMÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Munkin elämä helpotti eron jälkeen. Kumma, miten jostain miehistä paljastuu todellinen luonne siinä lapsen saamisen jälkeen. Itsellä elämä muuttui totaalisesti, he lähtevät seuraavana päivänä normaalisti töihin ihan kuin ei mitään. Rankoissa paikoissa ne miehet ja suhteet punnitaan.
Miksi tuota ei nähnyt ennalta? Kaikki tietävät, että lapsiperheen elämä on tuollaista tai paljon pahempaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.
Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.
Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.
Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.
Niin no. Kumpi sitten on parempi?
Löytää myöhemmin rakastava koti vai elää elämänsä perheessä jossa vanhemmat vaivoin peittävät inhoaan/vihaansa lasta kohtaan ja pahimmassa tapauksessa vahingoittavat tätä tai jopa t*ppavat sen takia?
Miksi nuo ovat vaihtoehdot? Miksei äiti voisi ryhdistäytyä ja lopettaa valittamisen ja hoitaa hommansa ihan velvollisuuden tunnosta/ moraalisesta selkärangasta? Tunteita on monenlaisia, hyvilläkin vanhemmilla. Teoilla on väliä.
semmosta se on ei kai kukaan kuvitellut, että kun lapsi pyöräytetty, alkaa my time -aika taas?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Klassinen kikkelis kokkelis, mitäs läksit -tapaus. Tää on tää maailma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Munkin elämä helpotti eron jälkeen. Kumma, miten jostain miehistä paljastuu todellinen luonne siinä lapsen saamisen jälkeen. Itsellä elämä muuttui totaalisesti, he lähtevät seuraavana päivänä normaalisti töihin ihan kuin ei mitään. Rankoissa paikoissa ne miehet ja suhteet punnitaan.
Onneksi miehenä olen valinnut hyvän vaimon. Tolla asenteella ero kenen tahansa miehen kanssa on varma.
Ja samaan aikaan, kun roikut vauvalla hehkuttamassa valintojasi, vaimosi miettii, että jokohan tolle hyödyttömälle äijälle olis aika antaa monoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En viihtynyt ollenkaan hiekkalaatikon reunalla. Onneksi mies viihtyi paremmin. Oma aika tosin ei lisääntynyt kovin paljoa lasten kasvaessa, koska molemmat lapset ovat autismin kirjolla ja tarvitsevat vielä teineinäkin tavallista enemmän aikaani, mutta näillä mennään. En odottanut vanhemmuuden olevan helppoa, mutta on se ollut pirullisen paljon vaikeampaa kuin kuvittelin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Munkin elämä helpotti eron jälkeen. Kumma, miten jostain miehistä paljastuu todellinen luonne siinä lapsen saamisen jälkeen. Itsellä elämä muuttui totaalisesti, he lähtevät seuraavana päivänä normaalisti töihin ihan kuin ei mitään. Rankoissa paikoissa ne miehet ja suhteet punnitaan.
Onneksi miehenä olen valinnut hyvän vaimon. Tolla asenteella ero kenen tahansa miehen kanssa on varma.
Ja samaan aikaan, kun roikut vauvalla hehkuttamassa valintojasi, vaimosi miettii, että jokohan tolle hyödyttömälle äijälle olis aika antaa monoa.
Jaa-a, voi olla... mutta tuskinpa :) Siksi vaimoni onkin kristitty, sellainen kristitty, jolle avioliitto on pyhä, eikä sitä rikota. Muussa tapauksessa luottoa tuskin olisi kummankaan puolelta. Molemmat olisivat ensimmäisistä erimielisyyksistä alkaneen pelata vain omaan pussiin ja olisi kasvettu erilleen/erottu. Nyt pelataan yhteiseksi hyväksi kaikessa ja vaikeuksien kautta ollaan kasvettu vahvemmaksi yksiköksi. Ilman kristillistä pohjaa luottamus olisi vain siinä mitä kokee toiselle pystyvänsä tarjoamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.
Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.
Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.
Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.
Ja jostakin syystä kantaa kaunaa erityisesti äidilleen hylkäämisestä. Äitiä kohtaan lapsen odotukset ovat suuremmat. Jos äiti hylkää, niin se jättää suuremmat jäljet kuin isän vastaava teko, joka on toki sinänsä ihan yhtä väärä.
Luonnossa jos emokarhu hylkää pennun, niin pentu kuolee. isäkarhu ei ole yhtä tärkeä.
Luonnossa käkinaaras munii toisten pesiin, ja hamsteri saattaa stressaantuneena syödä poikasensa. Olisiko tästäkin tarpeen vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä?
Onko ap töissä vai kotona? Itse muistan, kuinka uuvuttavaa oli kolmen alle kouluikäisen kanssa kotona. Kun menin töihin, elämä avautui uudestaan. Lapset viihtyivät päiväkodissa ja kaikki sujui ok. Jos on pitkään kotona lapsen/lasten kanssa, niin se on rankkaa ja yksinäistä. Ei aikuista "työkaveria" eikä yhteisöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Munkin elämä helpotti eron jälkeen. Kumma, miten jostain miehistä paljastuu todellinen luonne siinä lapsen saamisen jälkeen. Itsellä elämä muuttui totaalisesti, he lähtevät seuraavana päivänä normaalisti töihin ihan kuin ei mitään. Rankoissa paikoissa ne miehet ja suhteet punnitaan.
Onneksi miehenä olen valinnut hyvän vaimon. Tolla asenteella ero kenen tahansa miehen kanssa on varma.
Ja samaan aikaan, kun roikut vauvalla hehkuttamassa valintojasi, vaimosi miettii, että jokohan tolle hyödyttömälle äijälle olis aika antaa monoa.
Jaa-a, voi olla... mutta tuskinpa :) Siksi vaimoni onkin kristitty, sellainen kristitty, jolle avioliitto on pyhä, eikä sitä rikota. Muussa tapauksessa luottoa tuskin olisi kummankaan puolelta. Molemmat olisivat ensimmäisistä erimielisyyksistä alkaneen pelata vain omaan pussiin ja olisi kasvettu erilleen/erottu. Nyt pelataan yhteiseksi hyväksi kaikessa ja vaikeuksien kautta ollaan kasvettu vahvemmaksi yksiköksi. Ilman kristillistä pohjaa luottamus olisi vain siinä mitä kokee toiselle pystyvänsä tarjoamaan.
Luottoa löytyy vain koska avioero on teiltä kielletty? Otan osaa, kuulostaa tosi surulliselta. Meilläpäin suhdetta kantaa aito halu olla yhdessä, ei irrationaalinen näkymättömän supermiehen pelko.
Vierailija kirjoitti:
En viihtynyt ollenkaan hiekkalaatikon reunalla. Onneksi mies viihtyi paremmin. Oma aika tosin ei lisääntynyt kovin paljoa lasten kasvaessa, koska molemmat lapset ovat autismin kirjolla ja tarvitsevat vielä teineinäkin tavallista enemmän aikaani, mutta näillä mennään. En odottanut vanhemmuuden olevan helppoa, mutta on se ollut pirullisen paljon vaikeampaa kuin kuvittelin.
Ehkä ap:n lapsellakin voi olla nepsypiirteitä tms. tai olla muuten tavallista vaativampi lapsi, joka aiheuttaa sen, että vahtimista yms.on enemmän kuin ns.peruslapsessa. Tai voisiko AP sinulla plla pitkittynyt raskauden jälkeinen masennus?
Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.