Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.

Sensiitsaakuolialukspimpeliompeli ja kaikkea vaan sainyt on osat vaihtuneet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Intriverttien ei pidä tehdä lapsia. Varsinkin jos on muita ongelmia lisänä kuten vaikka As tai erityisherkkyys, niin miksi ihmeessä kerää tahallaan rasitteita elämäänsä? Sanoo jo järkikin , että parasta elää itselleen eikä hanki lisää rasitteita.

Lapsista tai lapsesta voi koitua paljon harmia. Lapsi on voinut periä kaikki hankalat ominaisuudet mitä itsellään on tai olla ihan muuta kuin unelmoi. Kuvitelkaa äiti tai introvertit ( molemmat paha yhdistelmä) ja lapsi onkin ADHD ja äärimmäisen vilkas?? Miten sellasta kestää? Hohhoijaa...

Just joo... Olen introvertti äiti, jolla vilkas extrovertti lapsi. Olen ylpeä rohkeasta lapsestani, joka on aina iloinen ja löytää kavereita mistä vaan. Olen oppinut häneltä niin paljon ja rakastan lastani. Introverttiudella ei ole välttämättä mitään tekemistä ap:n tilanteen kanssa, joten älä yleistä!

Olen eri. Et välttämättä ole introvertti-ekstrovertti janalla ihan siellä introverteimmässä päässä vaan lähempänä ambiverttiä. Introvertti saa energiaa yksinolosta ja jos sinulla on pieni lapsi, et paljoa voi olla yksin ja erossa hänestä. Itse olen aika ääripään introvertti ja en missään nimessä hanki lapsia.

Ap voi olla introvertti tai olla olematta, sillä nykytilanteeseen on monia mahdollisia syitä. Koska se lapsi nyt kuitenkin on olemassa, ap:n kannattaa laittaa paukut siihen, miten nyt pärjätään, keskittyä löytämään itselleen sopivia tapoja sekä olla vanhempi että löytää omaa aikaa. Tiukka priorisointi, vastuunjako puolison kanssa ja palkattu apu (lastenhoito, siivous jne.) tulevat ainakin mieleen. Joskus on mentävä sieltä mistä aita on matalin ja ratkaistava esimerkiksi rahalla ongelmia. Sen lapsenkin etu on, että vanhemmat ovat hyvissä voimissa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saamisen ongelma on siinä, että lapsi on vähän kuin yllätysmunan yllätys. Tietää suunnilleen, että minkälainen yllätys sieltä tulee (ihmisvauva, Kinderin lelu), muttei kuitenkaan tiedä millainen se yllätys loppuviimein on. Että onko lapsi normaali, vaativa, helppo, mukautuva, introvertti/ambivertti/ekstrovertti, puhelias, hiljainen, helposti nukkuva, neurologisesti poikkeava, sairas, vammainen, aistiyliherkkä, erityisherkkä, pohdiskeleva, koheltaja, taiteellinen, sporttinen jne. ja millaisilla aste-eroilla nämä poikkeavuudet ja persoonanpiirteet vielä ilmenevät. Onko vaikka allerginen lapsi allerginen laktoosille vai muna-pähkinä-maito-maissi-gluteeni-sokeriallergikko, jolla on vielä astma. Riittääkö koheltaja-aktiivilapselle 3h täpäkkää ohjattua liikuntaa tai ulkona riekkumista, vai riittääkö virtaa vielä senkin jälkeen 5h ja on vaikeuksia nukahtaa. Onko autismin kanssa syntynyt lapsi kenties vain haaveilija ja nippelitietoon uppoutuja vai täysin yhteiskuntakelvoton ja tarvitsee hirveästi tukea vielä aikuisenakin.

Aina, kun lasta miettii osaksi elämäänsä, pitää ottaa huomioon myös se pahin skenaario, mikä se itsekullekin on. Joillekin ne haastavimmatkin lapset syntyvät.

Naulan kantaan. Naapurin perheen erityisteinin oireilua katsellessa olen monesti miettinyt, miten julmaa lottoa tämä on. Mukula on sanalla sanoen täysin sietämätön, rääkyy ja kiroilee pihalla kovaan ääneen, tuntuu olevan aika usein pahalla tuulella ja levoton, mahdollisesti väkivaltainenkin. Kaipa vanhempansa häntä rakastavat niin kuin vanhemmilla on tapana, mutta liekö heillä kerran jos toisenkin käynyt mielessä se kirvelevä tosiasia, että elämä olisi luultavasti onnellisempaa ilman tätä lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.

Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.

Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.

Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.

Ja jostakin syystä kantaa kaunaa erityisesti äidilleen hylkäämisestä. Äitiä kohtaan lapsen odotukset ovat suuremmat. Jos äiti hylkää, niin se jättää suuremmat jäljet kuin isän vastaava teko, joka on toki sinänsä ihan yhtä väärä.

Luonnossa jos emokarhu hylkää pennun, niin pentu kuolee. isäkarhu ei ole yhtä tärkeä.

Niin no isäkarhut eivät ole kuvioissa mukana ollenkaan, pistävät vain pennut alulle. Susilla esim. sekä uros että naaras hoitaa pentuja, ja ovat yksiavioisia. Riippuu aina eläinlajista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

näin se menee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sun mahdollista helpottaa arkea jotenkin (siivooja, lastenhoitaja?) ja ottaa myös sitä omaa aikaa hieman enemmän? Tietysti sellaistakin pitäisi olla. Lisäksi sanoisin että 3-vuotiaan kanssa voi olla jo helpompaa ja mielekkäämpää, kun lapsella alkaa olla jotain pientä järkeä päässä. Ja sitten ekaluokkalaisella jo reippaasti enemmän, ja 10-v ei enää suunnilleen kaipaa seuraasi ja ihmettelet että mitäs nyt sitten.

Sitten kun lapsukainen on 13, alkaa vasta se varsinainen vanhemmuuden autuus. Saat kuulla lapseltasi, naapureitasi, sosiaalilta ja poliisilta kuinka hyvä olet vanhemman roolissasi.

Sitä odotellessasi, nauti nykyisestä rauhasta, kun vielä voit!

Aina tää sama. Jos elää normaalia perhe-elämää, jossa on rutiinit, säännöt, rajoja ja rakkautta sekä puhevälit kunnossa, niin ihan saletisti saat kuulla opettajilta, naapureilta ja kaikilta pelkkää hyvää teinistäsi. Eikä sossuväen tai poliisin kanssa tarvitse olla missään tekemisissä.

Teinit eivät ole automaattisesti mitään gangstereita tai riehuvia haistattelijoita, jotka potkivat vanhempiaan haaruksiin.

Hei äitiaurinkoinen.

Minulla oli lapsuudessani kaikkea noita ja silti hastattelin vanhemmilleni ja olin tekemisissä sossujen sekä poliisin kanssa. Harvalta sai kehuja.

Että ei se koti nyt mikään onni ja autuus ole millä voisi välttää ikävöt asiat kun lapsi on teini-iässä. Katsos kun ne lapset on omia erillisiä itsejään ja tekevät miten ITSE tahtovat.

Huomaa, että olet ns. hankala luonne. Ajattelet vain itseäsi, vaadit ja olet joustamaton. Älä vaan hanki lapsia, vaikka miehen sattuisitkin pitämään hetken pitempään. Ero tulee kuitenkin.

Anna kun arvaan: sulla on värjätyt hiukset, tatuointeja ja lävistyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

näin se menee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sun mahdollista helpottaa arkea jotenkin (siivooja, lastenhoitaja?) ja ottaa myös sitä omaa aikaa hieman enemmän? Tietysti sellaistakin pitäisi olla. Lisäksi sanoisin että 3-vuotiaan kanssa voi olla jo helpompaa ja mielekkäämpää, kun lapsella alkaa olla jotain pientä järkeä päässä. Ja sitten ekaluokkalaisella jo reippaasti enemmän, ja 10-v ei enää suunnilleen kaipaa seuraasi ja ihmettelet että mitäs nyt sitten.

Sitten kun lapsukainen on 13, alkaa vasta se varsinainen vanhemmuuden autuus. Saat kuulla lapseltasi, naapureitasi, sosiaalilta ja poliisilta kuinka hyvä olet vanhemman roolissasi.

Sitä odotellessasi, nauti nykyisestä rauhasta, kun vielä voit!

Aina tää sama. Jos elää normaalia perhe-elämää, jossa on rutiinit, säännöt, rajoja ja rakkautta sekä puhevälit kunnossa, niin ihan saletisti saat kuulla opettajilta, naapureilta ja kaikilta pelkkää hyvää teinistäsi. Eikä sossuväen tai poliisin kanssa tarvitse olla missään tekemisissä.

Teinit eivät ole automaattisesti mitään gangstereita tai riehuvia haistattelijoita, jotka potkivat vanhempiaan haaruksiin.

Hei äitiaurinkoinen.

Minulla oli lapsuudessani kaikkea noita ja silti hastattelin vanhemmilleni ja olin tekemisissä sossujen sekä poliisin kanssa. Harvalta sai kehuja.

Että ei se koti nyt mikään onni ja autuus ole millä voisi välttää ikävöt asiat kun lapsi on teini-iässä. Katsos kun ne lapset on omia erillisiä itsejään ja tekevät miten ITSE tahtovat.

Huomaa, että olet ns. hankala luonne. Ajattelet vain itseäsi, vaadit ja olet joustamaton. Älä vaan hanki lapsia, vaikka miehen sattuisitkin pitämään hetken pitempään. Ero tulee kuitenkin.

Anna kun arvaan: sulla on värjätyt hiukset, tatuointeja ja lävistyksiä.

Oletko varaton? Joku syyhän sulla on hyökätä tätä naista kohden. Miehillä on täysi vapaus hakea äitimateriaalia.

KAIKKI vanhemmat tuon tietää mutta kukaan ei uskalla puhua siitä vaan pitää esittää pullantuoksuista mammaa vaikka koliikki-hirviö on rääkynyty jo 5kk putkeen ja psykoosi kolkuttelee jo pääkopassa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saamisen ongelma on siinä, että lapsi on vähän kuin yllätysmunan yllätys. Tietää suunnilleen, että minkälainen yllätys sieltä tulee (ihmisvauva, Kinderin lelu), muttei kuitenkaan tiedä millainen se yllätys loppuviimein on. Että onko lapsi normaali, vaativa, helppo, mukautuva, introvertti/ambivertti/ekstrovertti, puhelias, hiljainen, helposti nukkuva, neurologisesti poikkeava, sairas, vammainen, aistiyliherkkä, erityisherkkä, pohdiskeleva, koheltaja, taiteellinen, sporttinen jne. ja millaisilla aste-eroilla nämä poikkeavuudet ja persoonanpiirteet vielä ilmenevät. Onko vaikka allerginen lapsi allerginen laktoosille vai muna-pähkinä-maito-maissi-gluteeni-sokeriallergikko, jolla on vielä astma. Riittääkö koheltaja-aktiivilapselle 3h täpäkkää ohjattua liikuntaa tai ulkona riekkumista, vai riittääkö virtaa vielä senkin jälkeen 5h ja on vaikeuksia nukahtaa. Onko autismin kanssa syntynyt lapsi kenties vain haaveilija ja nippelitietoon uppoutuja vai täysin yhteiskuntakelvoton ja tarvitsee hirveästi tukea vielä aikuisenakin.

Aina, kun lasta miettii osaksi elämäänsä, pitää ottaa huomioon myös se pahin skenaario, mikä se itsekullekin on. Joillekin ne haastavimmatkin lapset syntyvät.

Näinhän se on. Siksi kannattaa tutustua myös puolison perheeseen ja sukuun (kuin myös omaansakin), jotta huomaa kaikenlaiset kummallisuudet. Jos suvussanne on lauma masentuneita allergikkoja tai puolison perheessä on koheltava appi ja puolihullu sisarus, niin on melko todennäköistä, että se sama vaiva saattaa genetiikkalotossa osua juuri teidän lapsellenne.

Kannattaa katsoa ennenkuin katua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsia ei tehdä, niitä saadaan jos saadaan..

Kyllä siinä täytyy vähän jotain tehdäkkin.

Joo ja oikeaan reikään. Jotkut ei vaan tajua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saamisen ongelma on siinä, että lapsi on vähän kuin yllätysmunan yllätys. Tietää suunnilleen, että minkälainen yllätys sieltä tulee (ihmisvauva, Kinderin lelu), muttei kuitenkaan tiedä millainen se yllätys loppuviimein on. Että onko lapsi normaali, vaativa, helppo, mukautuva, introvertti/ambivertti/ekstrovertti, puhelias, hiljainen, helposti nukkuva, neurologisesti poikkeava, sairas, vammainen, aistiyliherkkä, erityisherkkä, pohdiskeleva, koheltaja, taiteellinen, sporttinen jne. ja millaisilla aste-eroilla nämä poikkeavuudet ja persoonanpiirteet vielä ilmenevät. Onko vaikka allerginen lapsi allerginen laktoosille vai muna-pähkinä-maito-maissi-gluteeni-sokeriallergikko, jolla on vielä astma. Riittääkö koheltaja-aktiivilapselle 3h täpäkkää ohjattua liikuntaa tai ulkona riekkumista, vai riittääkö virtaa vielä senkin jälkeen 5h ja on vaikeuksia nukahtaa. Onko autismin kanssa syntynyt lapsi kenties vain haaveilija ja nippelitietoon uppoutuja vai täysin yhteiskuntakelvoton ja tarvitsee hirveästi tukea vielä aikuisenakin.

Aina, kun lasta miettii osaksi elämäänsä, pitää ottaa huomioon myös se pahin skenaario, mikä se itsekullekin on. Joillekin ne haastavimmatkin lapset syntyvät.

Naulan kantaan. Naapurin perheen erityisteinin oireilua katsellessa olen monesti miettinyt, miten julmaa lottoa tämä on. Mukula on sanalla sanoen täysin sietämätön, rääkyy ja kiroilee pihalla kovaan ääneen, tuntuu olevan aika usein pahalla tuulella ja levoton, mahdollisesti väkivaltainenkin. Kaipa vanhempansa häntä rakastavat niin kuin vanhemmilla on tapana, mutta liekö heillä kerran jos toisenkin käynyt mielessä se kirvelevä tosiasia, että elämä olisi luultavasti onnellisempaa ilman tätä lasta.

Juu. Kävin pari tuntia hoitamassa vaikeasti vammaisia lapsia ja mietin, että olisi ollut heille (ja varsinkin vanhemmilleen!) kyllä armollisempaa, etteivät olisi jääneet henkiin. Ihan hirveä kohtalo. Siihen saakka näidenkin vanhempien elämä oli normaalia ja mukavaa - nyt vaipanvaihtoa ja syöttämistä, kunnes kuolema korjaa jomman kumman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä hanki jos epäröit.

Epäröinti on selvä merkki sinulle. Jos olisit perinteinen äiti-ihminen niin kehosi ja mielesi kyllä kertoisivat sinulle että haluat lapsen.

Minäkin epäröin nuorena, luotin vaistooni, en hankkinut ja tiedän nyt 50v tehneeni oikean päätöksen.

Huono neuvo. Itse olen sellainen ihminen, että kyllä minä kaikkia suuria elämänvalintoja olen epäröinyt ja miettinyt kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset skenaariot läpi ja jossitellut ties kuinka paljon.

Esikoista epäröin, suurin shokki varmaan siinä kun huomasin olevani raskaana. Aloin epäröimään. Teinköhän virheen? Onko mies sellainen, jonka kanssa olisin oikeastaan halunnut lapsen tehdä? Onko elämäntilanne sopiva? Mitähän muut nyt ajattelee, miten minuun suhtaudutaan?

Hölmöähän se olisi epäröinnin takia heti marssia lääkäriin ja laittaa abortit tulille. Lopulta mietin suurta kuvaa ja tajusin, että olen aina halunnut äidiksi, yksityiskohdilla ei niin väliä, kunhan lapsen saan ja mieluiten nuorella iällä niin sehän oli juuri niin kuin halusin. Eli ei minulle mikään keho tai mieli kertonut, että äitiys on best, vaan se oli pitkällisen mietinnän tulos, joka välillä horjui, koska aloin ajattelemaan muiden mielipiteitä asiasta, vaikka eihän niille pitäisi antaa arvoa vaan pitäisi osata kuunnella itseäni.

Epäröintiä tulee tehdyn päätöksen jälkeenkin, se on luonnollista eikä mikään merkki siitä, että hetkinen vaihdetaanpa heti suunnitelmaa ja kimpoillaan asian kanssa sinne tänne.

No oli todellakin huono neuvo. Siis kuka EI epäröi ennen lapsen hankintaa? Onko se edes mahdollista? Itse ainakin epäröin molemmilla kerroilla, jälkikäteen olen vaan ajatellut että luojan kiitos kun uskalsin. Painajaisissani lapset jäi hankkimatta koska pelkäsin. Onneksi minulla on heidät.

Niin meillähän ei toki ole lapsiaan katuvia vanhempia mitkä ravaa terapiassa. Lievä rimakauhu ja selvä epäröinti on kaksi eri asiaa. Jokaiselle tulee rimakauhua, mutta sisältäpäin tuleva kirkas 'ei' tarkoittaa hetkellistä jarrujen painamista.

Olen eri, mutta epäröinti ja "kirkas ei" on minusta kyllä täysin eri asioita.

Tähän maailmaan ei pitäisi tuottaa enää yhtäkään uutta ihmistä. Suurin osa tulee elämään tavalla tai toisella kärsimyksen täyteisen ja turhauttavan elämän vaikka eivät ole tänne itse pyytäneet päästä eivätkä antaneet lupaa synnyttämiseensä.

Minäpä ehdin tehdä niitä jo kolme, ennenkuin tajusin sekä lisääntymisen että koko avioliiton olleen valtava virhe.

Vierailija kirjoitti:

Minäpä ehdin tehdä niitä jo kolme, ennenkuin tajusin sekä lisääntymisen että koko avioliiton olleen valtava virhe.

Miten tällainen asia valkenee vasta kolmannen kersan jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäpä ehdin tehdä niitä jo kolme, ennenkuin tajusin sekä lisääntymisen että koko avioliiton olleen valtava virhe.

Miten tällainen asia valkenee vasta kolmannen kersan jälkeen?

Tykkään vauvoista ja taaperoista. Niiden kanssa pärjään ja tykkään puuhailla. En pärjää enkä jaksa kouluikäisen erityislapsen kanssa. Kuopusta tehdessä ei ollut esikoisen haasteet vielä tiedossa. Silloin kuvittelin vielä, että äitiys on asia jonka osaan ja jossa olen hyvä. Nyt tiedän olleeni aivan h*lvetin väärässä. Olen tässä aivan p*ska.

Mä voisin tehdä lapsen vain siinä tapauksessa, että mies olisi äärimmäisen huolehtiva ja rauhallinen. Nykyisen ukon kanssa- ei kiitos.

Ap, teit varmaan virheen hankkiessaan lapsen. Voi olla, että sinulle ei koskaan ole merkityksellisiä ne asiat jotka on merkityksellisiä äitiydestä nauttiville naisille. Moni kommentoi loppuunpalamista, avun pyytämistä ja pyrkii jotenkin todistamaan että sinussa olisi jotain vikaa. Ei ole. Sinulle ei vaan ole tärkeitä sellaiset asiat joista me tavisäidit nautitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta. 

Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."

Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi." 

"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!" 

Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.

Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.

Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.

Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...

Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin

Lapsettomat usein elävät vanhoiksi, mutta mikäänhän ei takaa sitä, että omasta lapsesta tulee ns. yhteiskuntakelpoinen, joka pärjäisi vanhuksen hoidon myötä tulevien kommervenkkien kanssa saati ylipäänsä olisi väleissä vanhempiensa kanssa silloin kuin ne eniten hoivaa tarvitsevat. Yksi äiti hoitaa kyllä viisi lasta, mutta viisi lasta ei hoida yhtä äitiä.

No näitäkin tietysti on en sitä kiellä, mutta suurin osa tuntemistani ihmisistä hoitaa omien vanhempiensa asioita ja jotkut jopa ottaneet apua tarvitsevat vanhempansa kotiinsa asumaan. Jostain syystä kaikki vanhempiansa hoitavat ovat kyllä naisia... Sitten taas en tunne yhtäkään lapsetonta ketä hoitaisi kukaan muu kun hoitajapulasta kärsivät yhteiskunnan järjestämät vanhusten palvelut. Syntyvyyden lasku on lapsettomille siksi huono juttu, kun heidän hoitonsa on toisten tekemien lasten varassa.

Olen lähihoitaja vanhuspuolella ja näillä näkymin sanoisin, että suurin osa hoitajista olisi Afrikasta ja idän maista, kuten Filippiinit, peräisin. Nytkin välillä olen työvuorossa ainoa suomalaista alkuperää oleva.

Tiedän myös, ettei suurinta osaa ihmisistä pahemmin laitoksissa olevat vanhempansa kiinnosta. Kun pitäisi tulla jotain asiaa hoitamaan, niin on töitä, Puuhamaata, ties mitä juttuja. Tai sitten käydään kerran kuussa (on jo paljon) tai kaksi kertaa vuodessa (yleisemmin). Eipä se paljoa elämää auta, paitsi että ikävä ja huoli on joka päivä. Mieluummin kunta minut hoitaa ja siellä on tarkat tehtävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yrität roikkua kynsin hampain siinä mitä oli joskus, eikä se ole enää sama. Sen sijaan, että ottaisit tästä vaiheesta irti sen mitä tällä on annettavana. Surkea kyky olla läsnä sinulla :( saat kaikesta huonoimmat puolet tyylilläsi.

Ehkä pitäisi lakata myymästä naisille kullalla kiilotettua äitikuvaa? Kaikista ei tule essullisia muumimammoja. Valitettavasti osa huomaa tämän aivan liian myöhään.

Niin totta. Kumpa olisin tiennyt itsekkin totuuden. Lapsuudesta asti opetettu, että naisen kuuluu hankkia lapsia kaikista tuuteista, miten ihanaa se on ja uskoin niihin kaikkiin lehti juttuihin, että äitiys on yhtä ihanuutta. No ei se todellisuudessa kaikille naisille ole se unelma, joten väärin yhteiskunnalta ikäänkuin huuijata hankkimaan lapsia. Nainen ei ole mitään synnytystehdas vaan saa vapaasti valita mitä elämällään tekee.

Hyvin sanottu. Kateeksi käy niitä kavereita, jotka eivät lapsia hankkineet. Ovat matkustelleet ympäri maailmaa jatkuvasti ja aikaa heillä on arkenakin tehdä kaikkea mistä itse vaan haaveilen. Yhteiskunta ohjaa naisia harhaan vaan, että olisi tulevaisuudessa veronmaksajien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.

Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.

Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.

Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.

Niin no. Kumpi sitten on parempi?

Löytää myöhemmin rakastava koti vai elää elämänsä perheessä jossa vanhemmat vaivoin peittävät inhoaan/vihaansa lasta kohtaan ja pahimmassa tapauksessa vahingoittavat tätä tai jopa t*ppavat sen takia?

Kuka on luvannut tällaista?

Ei kukaan. 

Voi mennä ojasta allikkoon, kun ei oma äitikään rakasta niin rakastaako kukaan muukaan.