Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.
30.06.2022 |
Lapsi on ihan tarkoituksella tehty ja kovasti toivottu, mutta en pääse yli enkä ympäri siitä tosiasiasta, että nämä pari vuotta on olleet ihan täyttä kuraa, eikä loppua näy. Kyse ei ole edes "vain" univelasta tai siitä, että seksielämä loppui, vaan myös siitä että koko oma elämä katosi johonkin. Kertoo jotain, että olen nykyään yksin ruokakauppaan päästessäni hyvällä tuulella, koska se on nyt mun ainoa "me time", jolloin kukaan ei ole vaatimassa mitään, hajottamassa jotain tai aikeissa syödä jotain syötäväksi kelpaamatonta. Koti on kuin pommin jäljiltä, kahvinsa saa juoda kylmänä ja ruoan syödä jäähtyneenä. Työura on menossa viemäristä alas, kun ei ehdi eikä jaksa venyä. Missään ei ehditä tai pystytä käymään kahdestaan eikä käydä oikein muutenkaan kun jokainen reissu on väkisinkin sellainen operaatio. Monesti huomaan kaipaavani entistä elämääni. Jos olisin nähnyt tämän kaiken ennalta, en olisi ehkä lähtenyt koko hommaan.
Kommentit (281)
Ymmärrän ap-kirjoittajaa täysin. Oma elämä hävisi kokonaan, lähes koko persoonallisuus loppui. Olen kuvannut tilannetta, että ajoin päin muuria, hajosin palasiksi - ja kokosin itseni uudelleen. Niin voimakkaasti reagoin kun tulin äidiksi 30-vuotiaana. (En hajonnut oikeasti missään psyykkisessä mielessä). MUTTA: nyt en osaa kuvitella elämää, että olisin lapseton. En ollenkaan. Tunnen itseni: jos en olisi saanut kahta lastani, olisin kaivannut ja halunnut lapsia koko ajan. Ja olisin ollut kateellinen naisille, joilla on lapsia.
Ap:n purkauksen takana on se fakta, että tullessaan äidiksi nainen joutuu lähes ykdin kasvattamaan ja huolehtimaan lapsista ja kodista. Tämä erittäin viheliäinen ja raivostuttava epätasa-arvoasia näkyy yhä voimakkaasti Suomessa, ja muissakin maissa. Suomessa lapsista huolehtimisen lisäksi nainen käy töissä - tekee siis kahta työtä.
Kirjoittajalle neuvo: keskity töihisi, lähde omalle lomalle, jätä lapset ja koti miehellesi. Hänen on selvittävä siitä, niin olet sinä ja lukemattomat muutkin selvinneet. (Tosin näyttää siltä että kun äiskä on poissa, niin isät tilaavat ruokaa tai vievät lapset ravintolaan. Koska se perheen äiti eli HOITAJA-RUUANLAITTAJA on poissa). Lisäksi hankkikaa heti hoitoapua. Ap, ryhdy huolehtimaan itsestäsi ja tarpeistasi HETI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.
Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus oli suurempi, rakastettiinko lapsia enemmän? Kun elämä ei ollut itsestäänselvyys. Kenelle se lapsi on lahja, ja kenelle ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saamisen ongelma on siinä, että lapsi on vähän kuin yllätysmunan yllätys. Tietää suunnilleen, että minkälainen yllätys sieltä tulee (ihmisvauva, Kinderin lelu), muttei kuitenkaan tiedä millainen se yllätys loppuviimein on. Että onko lapsi normaali, vaativa, helppo, mukautuva, introvertti/ambivertti/ekstrovertti, puhelias, hiljainen, helposti nukkuva, neurologisesti poikkeava, sairas, vammainen, aistiyliherkkä, erityisherkkä, pohdiskeleva, koheltaja, taiteellinen, sporttinen jne. ja millaisilla aste-eroilla nämä poikkeavuudet ja persoonanpiirteet vielä ilmenevät. Onko vaikka allerginen lapsi allerginen laktoosille vai muna-pähkinä-maito-maissi-gluteeni-sokeriallergikko, jolla on vielä astma. Riittääkö koheltaja-aktiivilapselle 3h täpäkkää ohjattua liikuntaa tai ulkona riekkumista, vai riittääkö virtaa vielä senkin jälkeen 5h ja on vaikeuksia nukahtaa. Onko autismin kanssa syntynyt lapsi kenties vain haaveilija ja nippelitietoon uppoutuja vai täysin yhteiskuntakelvoton ja tarvitsee hirveästi tukea vielä aikuisenakin.
Aina, kun lasta miettii osaksi elämäänsä, pitää ottaa huomioon myös se pahin skenaario, mikä se itsekullekin on. Joillekin ne haastavimmatkin lapset syntyvät.
Näinhän se on. Siksi kannattaa tutustua myös puolison perheeseen ja sukuun (kuin myös omaansakin), jotta huomaa kaikenlaiset kummallisuudet. Jos suvussanne on lauma masentuneita allergikkoja tai puolison perheessä on koheltava appi ja puolihullu sisarus, niin on melko todennäköistä, että se sama vaiva saattaa genetiikkalotossa osua juuri teidän lapsellenne.
Kannattaa katsoa ennenkuin katua.
Mulla äidin ja isän suvuissa mm. autismia, adhd:ta, sydän- ja kilpirauhassairauksia, rintasyöpää, ms-tautia.
Mun serkulle tuli nuo kaikki muut paitsi sydänvika 35 ikävuoteen mennessä. Itse "selvisin" pelkällä kilpirauhasen vajatoiminnalla, läppävialla, autismilla ja add:lla mutta kyllä ihmetyttää miksi äitini suostui lastentekoon. Sanoi pitäneensä omaa ja isäni sukuja ihan sekopäinä ja hämmästelleenä sukujen sairauksien määrää.
Mutta hän halusi vauvan. Vauvakuume on petollisia tauti maailmassa.
Uupui minun kanssa täysin ja jäin ainoaksi lapseksi, sairaalakierteessä oon ollut syntymästä asti ja aikuisena mt-hoidon piirissä.
En voi tajuta että tämän kaltaisia virheitä tehdään monissa perheissä.monta kertaa! Mm. nämä joilla on tyyliin 6 erityislasta. Sitä lasten elämänlaatua ei ajatella yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus oli suurempi, rakastettiinko lapsia enemmän? Kun elämä ei ollut itsestäänselvyys. Kenelle se lapsi on lahja, ja kenelle ei.
Tuon vimmaisen sädekehän kiillotuksen sijaan olisit voinut yrittää ajatella, että myös aloituksen tunteet ovat normaaleja ja sallittuja. Yksikään väsynyt äiti ei piristy siitä tiedosta, miten kertakaikkisen erinomainen pyhimys juuri sinä olet.
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus oli suurempi, rakastettiinko lapsia enemmän? Kun elämä ei ollut itsestäänselvyys. Kenelle se lapsi on lahja, ja kenelle ei.
Toisin kuin ilmeisesti ajattelet, vastoinkäymiset eivät jalosta ihmistä millään lailla. Osa sairaiden ja vammaisten lasten vanhemmista on aivan sietämättömiä marttyyreita, jotka juuri tuolla tavalla haluavat nostaa itseään joka välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saamisen ongelma on siinä, että lapsi on vähän kuin yllätysmunan yllätys. Tietää suunnilleen, että minkälainen yllätys sieltä tulee (ihmisvauva, Kinderin lelu), muttei kuitenkaan tiedä millainen se yllätys loppuviimein on. Että onko lapsi normaali, vaativa, helppo, mukautuva, introvertti/ambivertti/ekstrovertti, puhelias, hiljainen, helposti nukkuva, neurologisesti poikkeava, sairas, vammainen, aistiyliherkkä, erityisherkkä, pohdiskeleva, koheltaja, taiteellinen, sporttinen jne. ja millaisilla aste-eroilla nämä poikkeavuudet ja persoonanpiirteet vielä ilmenevät. Onko vaikka allerginen lapsi allerginen laktoosille vai muna-pähkinä-maito-maissi-gluteeni-sokeriallergikko, jolla on vielä astma. Riittääkö koheltaja-aktiivilapselle 3h täpäkkää ohjattua liikuntaa tai ulkona riekkumista, vai riittääkö virtaa vielä senkin jälkeen 5h ja on vaikeuksia nukahtaa. Onko autismin kanssa syntynyt lapsi kenties vain haaveilija ja nippelitietoon uppoutuja vai täysin yhteiskuntakelvoton ja tarvitsee hirveästi tukea vielä aikuisenakin.
Aina, kun lasta miettii osaksi elämäänsä, pitää ottaa huomioon myös se pahin skenaario, mikä se itsekullekin on. Joillekin ne haastavimmatkin lapset syntyvät.
Näinhän se on. Siksi kannattaa tutustua myös puolison perheeseen ja sukuun (kuin myös omaansakin), jotta huomaa kaikenlaiset kummallisuudet. Jos suvussanne on lauma masentuneita allergikkoja tai puolison perheessä on koheltava appi ja puolihullu sisarus, niin on melko todennäköistä, että se sama vaiva saattaa genetiikkalotossa osua juuri teidän lapsellenne.
Kannattaa katsoa ennenkuin katua.
Mulla äidin ja isän suvuissa mm. autismia, adhd:ta, sydän- ja kilpirauhassairauksia, rintasyöpää, ms-tautia.
Mun serkulle tuli nuo kaikki muut paitsi sydänvika 35 ikävuoteen mennessä. Itse "selvisin" pelkällä kilpirauhasen vajatoiminnalla, läppävialla, autismilla ja add:lla mutta kyllä ihmetyttää miksi äitini suostui lastentekoon. Sanoi pitäneensä omaa ja isäni sukuja ihan sekopäinä ja hämmästelleenä sukujen sairauksien määrää.
Mutta hän halusi vauvan. Vauvakuume on petollisia tauti maailmassa.Uupui minun kanssa täysin ja jäin ainoaksi lapseksi, sairaalakierteessä oon ollut syntymästä asti ja aikuisena mt-hoidon piirissä.
En voi tajuta että tämän kaltaisia virheitä tehdään monissa perheissä.monta kertaa! Mm. nämä joilla on tyyliin 6 erityislasta. Sitä lasten elämänlaatua ei ajatella yhtään.
Lisään että tarkoituksenani tässä ei missään nimessä ole syyllistää äitiäni. Hän on parhaansa tehnyt ja onneksi oli sen verran fiksu, että keskittyi olemaan omaishoitajani tekemättä lisää erityistapauksia. Äiti on myös suht terve, mutta kilpirauhassairaus hänellä on ja selvä diagnosoimaton add. Ennemminkin itse syyllistän itseäni päivittäin syntymästäni ja aiheuttamastani huolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus oli suurempi, rakastettiinko lapsia enemmän? Kun elämä ei ollut itsestäänselvyys. Kenelle se lapsi on lahja, ja kenelle ei.
Toisin kuin ilmeisesti ajattelet, vastoinkäymiset eivät jalosta ihmistä millään lailla. Osa sairaiden ja vammaisten lasten vanhemmista on aivan sietämättömiä marttyyreita, jotka juuri tuolla tavalla haluavat nostaa itseään joka välissä.
Pohdintani oli aito, en ollut itseäni tässä nostamassa. Kyselin siksi koska kiinnostaa miksi toiset katkeroituu ja toiset ei. Tarvitseeko äiti todella rankkoja kokemuksia jotta osaa arvostaa lastaan? Olisinko itse yhtä pettynyt elämääni jos olisi ollut helpompi alku?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus oli suurempi, rakastettiinko lapsia enemmän? Kun elämä ei ollut itsestäänselvyys. Kenelle se lapsi on lahja, ja kenelle ei.
Tuon vimmaisen sädekehän kiillotuksen sijaan olisit voinut yrittää ajatella, että myös aloituksen tunteet ovat normaaleja ja sallittuja. Yksikään väsynyt äiti ei piristy siitä tiedosta, miten kertakaikkisen erinomainen pyhimys juuri sinä olet.
Tottakai kaikki tunteet ovat sallittuja. Ei ollut tarkoitus yrittää piristää väsyneitä äitejä, vaan osallistua keskusteluun. Oma kokemukseni kun on niin toisesta päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus oli suurempi, rakastettiinko lapsia enemmän? Kun elämä ei ollut itsestäänselvyys. Kenelle se lapsi on lahja, ja kenelle ei.
Toisin kuin ilmeisesti ajattelet, vastoinkäymiset eivät jalosta ihmistä millään lailla. Osa sairaiden ja vammaisten lasten vanhemmista on aivan sietämättömiä marttyyreita, jotka juuri tuolla tavalla haluavat nostaa itseään joka välissä.
Pohdintani oli aito, en ollut itseäni tässä nostamassa. Kyselin siksi koska kiinnostaa miksi toiset katkeroituu ja toiset ei. Tarvitseeko äiti todella rankkoja kokemuksia jotta osaa arvostaa lastaan? Olisinko itse yhtä pettynyt elämääni jos olisi ollut helpompi alku?
Ovatkohan he lie marttyyreita olleetkaan vai syyllistytkö sinä heidän kokemuksistaan omin päin? Jos luit minunkin viestin rivien väleihin syyllistämistä ja jalustalle nostamista vaikka siellä ei sitä ole, ehkä sama virheoletus on tullut sinulla aiemminkin.
Kärsimys ei tosiaan jalosta automaattisesti ihmistä, mutta joitakin se voi auttaa laittamaan asioita perspektiivin, joka saa aikaan onnellisuutta. Pitäisikö siitä vaieta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Identiteetti tietenkin muuttuu lapsen myötä. Et ole enää sama ihminen. Jotkut kokevat identiteetin muotoutumisen vanhemmuuden myötä ahdistavana ja sellaisena, että kadottaa itsensä. Uusi minä ei tunnukaan hyvältä. Silloin on ehkä unohtanut jo sen, miltä tuntui ennen lasta. Elämään on kuitenkin toivottu muutosta ja lasta on haluttu. Ehkä edellinen minä oli tullut kuitenkin jollakin tavalla tiensä päähän. Kannattaakin pohtia, onko se edellinen minä kuitenkaan se, mitä kaipaa ja elämä ennen lasta jollakin tavalla oikeasti parempaa? En usko, että näin on. Sen tyhjyyden ja riittämättömyyden vain unohtaa. Totuus on, että on erilaisia elämänvaiheita. Mikään niistä ei ole helppo. On vain elettävä ja hoidettava omat vastuunsa. Lapsen jälkeen tulee uusi elämänvaihe. Tunne voi olla ihan sama. Identiteetti muuttuu ja vähän aikaa on ihan hukassa. Mitä merkitystä elämällä silloin on, jos elää taas vain itseään varten? Kaikki eivät kestä sitäkään, että lapset lähtevät. Merkityksellisyys häviää. Aina on löydettävä elämän mieli jokaisesta tilanteesta. Nyt elät kaikin tavoin oman elämäsi merkityksellisintä aikaa. Rakennat toisen ihmisen tulevaisuutta, oman arvon tunnetta ja sivistyneisyyttä. Se hetki on juuri nyt. Varhaisvuodet ovat tärkeimmät ihmisen koko elämänkaaressa. Juuri nyt sinä olet tärkein maailmassa jollekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrität roikkua kynsin hampain siinä mitä oli joskus, eikä se ole enää sama. Sen sijaan, että ottaisit tästä vaiheesta irti sen mitä tällä on annettavana. Surkea kyky olla läsnä sinulla :( saat kaikesta huonoimmat puolet tyylilläsi.
Ehkä pitäisi lakata myymästä naisille kullalla kiilotettua äitikuvaa? Kaikista ei tule essullisia muumimammoja. Valitettavasti osa huomaa tämän aivan liian myöhään.
Niin totta. Kumpa olisin tiennyt itsekkin totuuden. Lapsuudesta asti opetettu, että naisen kuuluu hankkia lapsia kaikista tuuteista, miten ihanaa se on ja uskoin niihin kaikkiin lehti juttuihin, että äitiys on yhtä ihanuutta. No ei se todellisuudessa kaikille naisille ole se unelma, joten väärin yhteiskunnalta ikäänkuin huuijata hankkimaan lapsia. Nainen ei ole mitään synnytystehdas vaan saa vapaasti valita mitä elämällään tekee.
Totta. Jokainen sukupolvi ajattelee vain, että tarvitaan uusia veronmaksajia kun hoitosuhde huononee että riittää veronmaksajia maksamaan eläkkeet heille ja nuoria naisia painostetaan hankkimaan lapsia hyvin isolla osalla huijaamalla, että "miten ihanaa se äitiys on". Todellisuus on valtaosalle jotain ihan muuta. Kaikki eivät todellakaan ole luonteeltaan niitä ns. pullan tuoksuisia mammoja. Oma elämä päättyy sitten 18 vuodeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tehnyt virhearvioita ja teini huostaan. Olen ollut liian lepsu. En jaksanut pitää kuria. Lisäksi äitini kuoli ja olen lähes psykoosissa. Töissä on rankkaa... Joo tässä se oli.
Vierailija kirjoitti:
Kolmen vuoden kohdalla helpottaa. Lapsi lakkaa kuseksimasta ja bajsaamasta ympäriinsä, puhuu välillä jotain tolkun ihmisen juttuja ja pyytää päästä mummin kanssa mökille. Ja mummi oikeasti haluaa mennä sen kanssa!
Mutta kyllä se näin vaan tuppaa olemaan, että perhe imee naisesta identiteetin ja vapauden. Tuntuu, että susta on sen kymmenisen prosenttia jäljellä "omaa itseä" eli teen mitä haluan, päätän omasta ajasta, ajattelen ja puhun mitä haluan. Vapaus? Kun On Lapsia, siitä vapaasta 24 tunnista vuorokaudessa pitää siivota, kokata, ulkoiluttaa, pyllypestä ja ratkoa kahinoita ja pahaa mieltä vähintään se 5 tuntia päivästä täyden 8 tunnin työpäivän jälkeen. Ei s**tana sen jälkeen ole kuin tyhjiin imetty ihmisen kuori.
Hyvin kirjoitettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi pelkäsin etukäteen niin paljon, etten tehnyt sitä virhettä.
Oottakaapa sitä teini-ikää. Siinä jää vauva-ajan valvomiset ja uhma-iät kakkoseksi, kun olet 15 vuotta kasvattanut ihmistä, joka yhtäkkiä lopettaa roskien laittamisen roskakoriin, jättää kakkaraidat vessanpönttöön, huone on joka päivä pommin jäljiltä, aina tulee myöhässä kotiin ja saa hätäillä sattuiko jotain, ruokaa menee (rahaa menee) ja lista jatkuu. Sanon vaan, että en olisi uskonut, että tästä vaiheesta tulee näin nihkeää. Ihan oikeasti, tosi rankka vaihe, vaikka hän ei ole sieltä vaikeimmasta päästä. Väsyttävää huomauttaa samoista asioista joka päivä. Sitten tässä samalla teet sitä henkistä irtautumistyötä teinistä, joka kuuluu vanhemmuuteen. Olisipa joku kertonut, kaikki vaan aina puhuu siitä vauva-ajan hankaluudesta.
Miksi sinun elämä on tuollaista? Meillä on yksivuotias ja ei kuulosta ollenkaan tutulta. Vai onko teillä niin että mies ei tee osuuttaan? Miksi sinulla on omaa aikaa vain kauppareissuilla?
Mulla on omaa aikaa joka päivä, kun mies hoitaa lasta. Yhteistä aikaa meillä on kun palkataan lapsenvahti, tai toisinaan isovanhemmat hoitaa mutta heitä ei kehdata häiritä usein.
Vierailija kirjoitti:
Oottakaapa sitä teini-ikää. Siinä jää vauva-ajan valvomiset ja uhma-iät kakkoseksi, kun olet 15 vuotta kasvattanut ihmistä, joka yhtäkkiä lopettaa roskien laittamisen roskakoriin, jättää kakkaraidat vessanpönttöön, huone on joka päivä pommin jäljiltä, aina tulee myöhässä kotiin ja saa hätäillä sattuiko jotain, ruokaa menee (rahaa menee) ja lista jatkuu. Sanon vaan, että en olisi uskonut, että tästä vaiheesta tulee näin nihkeää. Ihan oikeasti, tosi rankka vaihe, vaikka hän ei ole sieltä vaikeimmasta päästä. Väsyttävää huomauttaa samoista asioista joka päivä. Sitten tässä samalla teet sitä henkistä irtautumistyötä teinistä, joka kuuluu vanhemmuuteen. Olisipa joku kertonut, kaikki vaan aina puhuu siitä vauva-ajan hankaluudesta.
Joillakin teini-ikä on vauva-aikaa helpompi. Oikeasti.
Huh! Itse en aio lisääntyä, mutta sulla onkin paha tilanne. :/
N.23
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin olisiko minustakin tullut tällainen av:lle pettymystään purkava äiti jos olisin saanut terveen esikoisen.
Omani sairastui taaperona erittäin vakavasti ja jouduin laittamaan kaiken likoon että sain hänelle hoitoa ja elämä jatkui. Nyt hän on alakoululainen ja olen pelastanut hänen henkensä kolmesti, sairaanhoitaja oli lukenut lapsen tekstit koko elämän ajalta ja kysyi olenko ajatellut asiaa. Olen, joka päivä.
Joka päivä on lahja, jos unohdan sen arjen pyörteissä niin viimeistään illalla se iskee, heti kun on hiljaista.Vaan milloin siitä tuli lahja? Muistan olleeni onnellinen vauva-aikana. Vai oliko se silloin kun sylittelin niitä muiden äitien saattohoitolapsia osastolla. Vai jo ennen kuin tulin äidiksi, kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon?
Kun minun esikoiseni oli kaksi ja sain hänet iltaisin nukkumaan, katselin hänen untaan ja itkin onnesta että hän nukkui siinä.
Aiemmin kun lapsikuolleisuus
En jaksanut edes lukea tätä sädekehän kiillotusta loppuun.
Tässä tapuksessa taisi vaan hylätä molemmat vanhemmat. Äiti antoi lapsen huostaan. Isä missä lie.
On lapsella kohtalo! Hävetkää vanhemmat, jos osaatte!
"Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti."