Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

28 v, sinun kirjoituksissa näkyy alusta asti se surusi suhteestanne.

Vierailija kirjoitti:

28 v, sinun kirjoituksissa näkyy alusta asti se surusi suhteestanne.

En ole ollut surullinen enää pitkään aikaan sillä lailla, että kaipaisin ko. ihmistä elämääni. Nähtiinkö viime vuonna kolme kertaa ja missään ei enää tunnu (kyllä rakkaus on täysin kuollut).

Voi olla hyvin, että olen surullinen siitä miten kaikki tapahtui. Pitkä yhteinen rakkauselämä päättyi, sen olen hyväksynyt, mutta ehkä joskus tunnen surua siitä, että meistä ei tullut ystäviä. Se olisi vaatinut rehellisyyttä. Oltiin niin kauan yhdessä, että olisin halunnut kunniottaa / arvostaa ainokaisen lapseni isää. Tavallaan sama toistepäin, rakkauselämä ei kestänyt, mutta olen Hänen ainoan (tietääkseni) lapsen äiti. 

Se, että eksälläni oli toinen ja valehteli asiasta ties kuinka kauan niin sen olen antanut anteeksi. Oli varmasti jonkinlainen taitekohta kun tosissaan mietti kumpi reitti elämässä vie. En asiaa hyväksy, mutta sen kanssa olen Sinut. Niitä muita valheita on selvinnyt sen jälkeen tosi paljon, minulle ja/tai pojalle valehdeltuja. Isoja ja pieniä valheita. Niitä selviää edelleen. Ja näistä voisi kirjoittaa pienen kirjan. 

Olen siis surullinen kyllä siitä miten asiat meni, mutta elämääni elän ihan onnellisena.

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku perehtynyt kertoa miten alkuperäsillä osanottajilla menee?

Nythän niistä eroista on kulunut oma aikansa.

Oon ollut mukana alusta asti. Mukavasti menee, tavallista arkea ja välillä juhlaa. 

Tuumis

Terkut ap:lle, 28:lle

Ja kaikille

Joko asunto 28:lla myynnissä?

"En ole ollut surullinen enää pitkään aikaan sillä lailla, että kaipaisin ko. ihmistä elämääni. Nähtiinkö viime vuonna kolme kertaa ja missään ei enää tunnu (kyllä rakkaus on täysin kuollut)."

Sori, tarkoitin siis niitä alun kirjoituksia ja puhehousujen kaipauksia. En siis mökkimiehestä alkaen...

Vierailija kirjoitti:

Liekki: Kyllä se oma navankaivelu tekee jokaiselle hyvää aina silloin tällöin (turhat nöyhdät pois). Lisäksi täällä on tilaa kirjoittaa, jokainen omalla tavallaan. Pohdintasi on todella syvälle menevää ja itse tällaisena tunnehörhönä ihmisenä en ihan noin syviä analyyseja pystyisi itsestäni tekemään. Ja niitä penoja kun nyt noin 30 vuoden aikana ollut kaksi, eka pena se puhehousuton 28 vuotta ja nykyinen himpun alle 2 vuotta (yleisnimenä penat). Vanhoista virheistä olisi kiva oppia ja siksi välillä mietin, että oliko käytöksessäni edellisessä suhteessa jotain mitä en tajunnut, tai olinko kuinka sokea kaikelle jne. Toisaalta niitä on turha miettiä kun faktat jäi uupumaan. Olen tajunnut sen, että kun exä aikoinaan sen pommin jysäytti, että kaikki on harmaata ja ei tiedä mitä haluaa ja masennus jne ja silti roikotti minua rinnallansa niin kyllä minä taisin heti tietää, että nyt on jotain lopullisesti rikki, kyllä minä valmistauduin koko

Tiedätkös 28 v, antaisin aika paljon, jos voisin vaihtaa analyysikoneeni tunnehörhöyteen. Työelämässä siitä on merkittävää etua, että pystyy hahmottamaan isojen kokonaisuuksien välisiä yhteyksiä ja sitä, miten ne vaikuttavat toisiinsa. Siviilissä loogismatemaattiseen päättely ei oikein toimi: Ihmisiä kun loppuviimein ohjaa tunne, eikä järki. Vaikka kuinka muuta itsekin väittäisi. Ja mitä vähemmän tunteitaan tunnistaa, niin sitä vankemman otteen ne toiminnasta ottavat.

Olen myös kuullut tuhat miljoonaa kertaa ylianalysoivani. Ja tottahan se on. Olen oivaltanut, että joudun käyttämään järkeilyä päätelläkseni, mitä tunnen. Vähän niin kuin näkönsä menettänyt tuntoaistinsa perusteella yrittää päätellä, mitä  ympäristössä on. Joskus, kun tunteet ovat mielelle liikaa kestää ja ne kielletään riittävän kauan, mieli alkaa ohittaa ne automaattisesti, eikä niitä enää sitten oikein pysty tunnistamaan. Vain keho tuntee ne, ja monilla samankaltaisista ongelmista kärsivillä on paljon epämääräisiä kipuja ja esimerkiksi autoimmuunisairauksia. 

Tie takaisin on kehon kuunteleminen ja keho-mieli-yhteyden palauttaminen, joa ei muuten ole ihan yksinkertainen homma. En tiedä onko kukaan muu joutunut tekemään samaa, mutta muistan miten joitain vuosia sitten etsin netistä tietoa siitä, missä kohden kehoa eri tunteet tuntuvat, jotta voisin päätellä, mitä tunnen.

Silloin kun ei itketä, naurattaa. On tässä sekoilussa oma huumoriarvonsakin. Mutta nauttikaa kaikki tunnehörhöilystänne, jotka siihen pystytte :) Tunteet ovat se, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

-Liekki

Oman navan kaivelun lisäksi tämä kiinnitti huomioni aiemmista viesteistä (pahoittelut että lainaaminen ei onnistu järkevämmin, tämä palstan "uudistus" on kyllä ihan oma lukunsa ihmiskunnan historiassa).

Mielestäni parisuhteessa on normaalia, että kunnioittaa toista osapuolta ja haluaa olla avoin väärinkäsitysten välttämiseksi. Joka tapauksessa selvittää asiat.

Koitan nyt jatkaa ajatustyötä, toivon että saan vastauksia että saisin rauhan. Ja kiitos, pohdin tuota eroryhmää tai terapiaa. Mutta kuten kerroit, voi olla että tietyntyyppiset henkilöt eivät voi myöntää omia ehkä vääriä valintoja, katsoa peiliin, reflektoida omaa käytöstään. Ja tästä voi ehkä päätellä sen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Voin toki olla väärässäkin.

Alkuosaan sanoisin, että kunnioitus ja avoimuus ovat valitettavasti pikemminkin tavoiteltavia kuin normaaleja asioita parisuhteessa. Joskus tuntuu, että minun lisäkseni suurin osa ihmisistä saa parisuhteessa kosketuksen sisäiseen pikkulapseensa vähän turhankin konkreettisesti: pidetään mykkäkoulua, nimitellään, salataan vaikeat tunteet ja kaikki se itsessä, minkä ajatellaan olevan hankalaa kumppanille, petetään, jätetään lapset ja koti puolison harteille, harrastetaan taloudellista väkivaltaa, pyöritään päihdeongelmien ympärillä jne. jne.

Henk.koht. en ihmettele, että 40 % avioliitoista päätyy eroon, sen verran heikkoa suomalaisten tunneosaaminen keskimäärin on. Hyvä suhde vaatii sitä, että molemmat ovat paitsi halukkaita myös kyvykkäitä tarkastelemaan omaa toimintaansa myös toisen näkökulmasta. Valitettavan harvalla sitä on, ja vaikka kaikissa tarinoissa on kaksi puolta, niin liian usein näyttää sivusta siltä, että kivun saa kokea syytön osapuoli, joka jää ilman mitään selitystä tapahtuneelle. Ero itsessään kun harvoin on aikuisen elämässä erityisen traumaattinen tapahtuma, jos siihen ei liity jonkinlaista huonoa kohtelua, luottamuksen pettämistä tai kunnioituksenpuutetta. Surua se toki aina aiheuttaa, jos itse ei haluaisi erota.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

"En ole ollut surullinen enää pitkään aikaan sillä lailla, että kaipaisin ko. ihmistä elämääni. Nähtiinkö viime vuonna kolme kertaa ja missään ei enää tunnu (kyllä rakkaus on täysin kuollut)."

Sori, tarkoitin siis niitä alun kirjoituksia ja puhehousujen kaipauksia. En siis mökkimiehestä alkaen...

Ei tarvitse anteeksi pyydellä. Suru tai surullisuus on mielenkiintoinen asia. Minusta samassa ihmisessä voi samaan aikaan asua onni ja suru. Olen todella onnellinen tämän hetkisestä elämästäni, silti menneitä asioita miettiessäni koen myös surua. Onneksi se onnellisuus on se vallitseva olotila. Kokisiko onnen näin vahvasti, jos ei olisi kokenut niin valtavaa surua, että hetkittäin kuvitteli, että siitä ei voi selvitä.

Mökkimiehen kanssa elän nyt nauttien jokaisesta päivästä, pieni (eikä niin pieni) huoli mielessä kuitenkin välillä käy terveysasioiden takia. Välillä mietin, että voi kun oltaisiin tavattu jo aiemmin, meillä todella on ihana olla yhdessä. Puheyhteys on järjettömän tärkeä asia ja huumorintaju.

28 v yhdessä 

"Silloin kun ei itketä, naurattaa. On tässä sekoilussa oma huumoriarvonsakin. Mutta nauttikaa kaikki tunnehörhöilystänne, jotka siihen pystytte :) Tunteet ovat se, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen."

Kuule Liekki. Olen minä välillä miettinyt, että olisi kiva jos en olisi tällainen tunnehörhö. Silti sanoisin, että vaikka olen tunnehörhö niin sinisilmäinen en ole (exän lopputempauksia lukuun ottamatta). Myös ne lapsuuden kokemukset teki minusta tarkkailijan. Eli tulkitsen ja näen ystävien parisuhteissa / kumppaneissa paljon asioita jo etukäteen, joita en haluaisi välttämättä nähdä. Oman exän kanssa en osannut nähdä niin lähelle. Elämä on osittain tehnyt minusta hieman kyynisen ja siitä en itsestäni tykkää.

Itselleni on jäänyt mieleeni heti eka yö mökkimiehen vieressä. Aamulla totesin, että hups näin kävi (ei kaduttanut), mutta sanoin, että kivaa oli ja että en osaa pelata mitään ihmispelejä. Joskus myöhemmin sanoin, että "otan mieluummin tunneasioissa turpiin uudelleen" kun lakkaan tuntemasta. Onneksi otin riskin.

28v yhdessä 

Joskus tuntuu, että minun lisäkseni suurin osa ihmisistä saa parisuhteessa kosketuksen sisäiseen pikkulapseensa vähän turhankin konkreettisesti: pidetään mykkäkoulua, nimitellään, salataan vaikeat tunteet ja kaikki se itsessä, minkä ajatellaan olevan hankalaa kumppanille, petetään, jätetään lapset ja koti puolison harteille, harrastetaan taloudellista väkivaltaa, pyöritään päihdeongelmien ympärillä jne. jne.

Amen. Ja tätä nimitetään normaaliksi parisuhteeksi. Puolison selän takana motkotetaan ja märistään tuoppiin ja mitä näitä on, kun akka/emäntä tai ukko/isäntä sitä ja tätä. Päälle mykkäkoulua, passiivista vihanpitoa ja yhtäkkisiä raivareita kaikesta muusta kuin siitä, mikä todella painaa.

En nyt oikein ymmärrä jonkun avautumista edellisillä sivuilla siitä, miten Liekki jauhaa parin viikon penasta. Se jauhaminenhan siis selkeästi koski Liekin omaa toimintaa uudestaan ja uudestaan. Joka jo valmiiksi häntä lievästi sanottuna riepoi. Että löysipä taas normaaleihin suhteisiin pystyvä osuvan paikan viisastella.

Sanoisin Liekki sulle siitä jälkiavautumisesta  todellakin voit olla ylpeä itsestäsi. Se oli askel hyvään suuntaan ja itsekin sen tunnistit. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan ja suunta eteenpäin. Ja sitten voisikin jatkaa 28 sanoin, että en osaa pelata mitään tunnepelejä ja otan mieluummin turpiin kuin lakkaan tuntemasta. Itselle oikealle ihmiselle pitäisi voida sanoa, että mulla on tällainen historia ja tällaiset epävarmuudet ja nyt olen ihastunut, mutta samalla heikoilla. Bear with me. Tai mitä se hyvin epäselvä oma tuntemus siinä kohtaa onkaan. Jos tulee turpaan, eipä tarvitse ainakaan miettiä, että olisi pitänyt sanoa sitä tai tätä, kun on sanottu se epävarma sitä ja tätä.



Tämmöistä tässä nyt äkkisältään. 

 

Tuike

Ai että mua raivostuttaa tuo kappalejako, poisjääneet lainausmerkit jne. On tää ihme uudistus. 

Tuike

"Joskus tuntuu, että minun lisäkseni suurin osa ihmisistä saa parisuhteessa kosketuksen sisäiseen pikkulapseensa vähän turhankin konkreettisesti: pidetään mykkäkoulua, nimitellään, salataan vaikeat tunteet ja kaikki se itsessä, minkä ajatellaan olevan hankalaa kumppanille, petetään, jätetään lapset ja koti puolison harteille, harrastetaan taloudellista väkivaltaa, pyöritään päihdeongelmien ympärillä jne. jne."

Sellainen sisäinen lapsi jollain. Sehän pitäisi terapiassa käsitellä. Monella se lapsi on iloitseva ja leikkisä. Osaa ottava ja utelias. 

PILKE. Ryhmät?

Sellainen sisäinen lapsi jollain. Sehän pitäisi terapiassa käsitellä. Monella se lapsi on iloitseva ja leikkisä. Osaa ottava ja utelias. 

Sepä siinä lienee onkin, että jokaisen sisäinen lapsi suhteen alkupuolella on ihanan pirtsakan leikkisä ja kärttyyntyy teiniksi siinä sitten suhteen edetessä. Ja yhtenä päivänä ollaankin vuosien päästä tilanteessa, jossa kummankaan lapsi ei iloitse eikä etenkään ota osaa.

Ja mitenkä nyt ainakaan edellä olevasta kommentista ei tippaakaan pilkahtanut osaa ottava, utelias kiva leikkisä lapsi? Jos tuolla äänensävyllä siis puolisonkin eloa ja ajatuksia kommentoi, niin...

Olen joutunut nyt miettimään elämää hieman syvemmältä taas läheisen nuorehkon ihmisen kautta. Sattui aika vakavia, itsetuhoisuutta jne. ja täysin ihmissuhderintaman vuoksi. On niin vaikeaa, kun mitään järkeviä sanoa ei löydy omasta mielestä, osaa vain neuvoa ammattiauttajan puoleen ja auttaa apua etsimään. Sehän se meidän mantra nykyään on, mutta se ei tunnu tässä tilanteessa tippaakaan riittävältä. 

Mieli on siis itselläni nyt aika harvinaisen musta.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Sellainen sisäinen lapsi jollain. Sehän pitäisi terapiassa käsitellä. Monella se lapsi on iloitseva ja leikkisä. Osaa ottava ja utelias. 

Sepä siinä lienee onkin, että jokaisen sisäinen lapsi suhteen alkupuolella on ihanan pirtsakan leikkisä ja kärttyyntyy teiniksi siinä sitten suhteen edetessä. Ja yhtenä päivänä ollaankin vuosien päästä tilanteessa, jossa kummankaan lapsi ei iloitse eikä etenkään ota osaa.

Ja mitenkä nyt ainakaan edellä olevasta kommentista ei tippaakaan pilkahtanut osaa ottava, utelias kiva leikkisä lapsi? Jos tuolla äänensävyllä siis puolisonkin eloa ja ajatuksia kommentoi, niin...

Olen joutunut nyt miettimään elämää hieman syvemmältä taas läheisen nuorehkon ihmisen kautta. Sattui aika vakavia, itsetuhoisuutta jne. ja täysin ihmissuhderintaman vuoksi. On niin vaikeaa, kun mitään järkeviä sanoa ei löydy omasta mielestä, osaa vain neuvoa ammattiauttajan puoleen ja auttaa apua etsimään. Sehän se meidän mantra nykyään on, mutta se ei tunnu tässä tilanteessa tippaakaan riittävältä. 

Mieli on siis itselläni nyt aika harvinaisen musta.

T: MaratonParkuja

MaratonParkuja, luulenpa ymmärtäväni tuntojasi.

Kovin samankaltainen tilanne täälläkin... Auttamishalua kyllä on, mutta omasta repustani löytyvät eväät eivät vain yksinkertaisesti tunnu riittävän ja auttavan tässä tapauksessa. On siis toivottava että ammattiapua löytyy siinä vaiheessa kun nuori toivottavasti suostuu ottamaan apua vastaan. Täysi-ikäistä ei kuitenkaan voi auttaa väkisin....Todella avuton olo. Kaikilla.

Olen tässä muutamankin kerran pohtinut, että meillä aikuisoletetuilla on etua iästä ja elämänkokemuksesta: emme ehkä ota enää ihan niin vakavasti kaikkia elämän eteen heittämiä vaikeuksia, kun kokemus kertoo että kaikesta on tähänkin asti aina lopulta selvitty. Nuorilla on eri tilanne; isot vastoinkäymiset ja ihmissuhdengelmat saattavat tosiaan tuntua maailmanlopulta, ja onhan tämä maailma luvalla sanoen tosi outo, lohduttomalta ja pelottavaltakin vaikuttava paikka nykyään.

Juuri tuosta elämänkokemuksesta johtuen olenkin alkanut suhtautua omaan elämääni hieman kuin se olisi jonkinlainen peli: "ahaa, nyt tapahtui sitä, nyt tätä, oho, nyt tuli tuollainen katastrofi, mitenkäs tästä selvitään.. no kokeilenpa vaikka tätä keinoa". Tämä siis pätee oman itseni suhteen, enkä enää pelkää, miten minun itseni käy. Tiedän ja luotan siihen että selviydyn. Sen sijaan läheisistäni ja heidän hyvinvoinnistaan olen usein hyvinkin huolissani. Etenkin silloin, kun heillä on isoja haasteita eivätkä he luota siihen, että he selviävät ja että apua löytyy, kun sitä uskaltaa hakea ja ottaa vastaan. Läheisten tuki on kuitenkin valtavan tärkeää, vaikka he eivät ehkä muuten osaisi itse auttaa.

Toivotan sinulle sekä tuolle mainitsemallesi nuorehkolle ihmiselle voimia ja valoisaa mieltä. Tuokoon kevään aurinko valoa ja helpotuksen tilanteeseen.

<3

Vierailija kirjoitti:

"Joskus tuntuu, että minun lisäkseni suurin osa ihmisistä saa parisuhteessa kosketuksen sisäiseen pikkulapseensa vähän turhankin konkreettisesti: pidetään mykkäkoulua, nimitellään, salataan vaikeat tunteet ja kaikki se itsessä, minkä ajatellaan olevan hankalaa kumppanille, petetään, jätetään lapset ja koti puolison harteille, harrastetaan taloudellista väkivaltaa, pyöritään päihdeongelmien ympärillä jne. jne."

Sellainen sisäinen lapsi jollain. Sehän pitäisi terapiassa käsitellä. Monella se lapsi on iloitseva ja leikkisä. Osaa ottava ja utelias.

Kiitos kommentista. Tarkoitin lähinnä sitä, että pikkulapsen tunnesäätelytaidot eivät ole vielä kehittyneet, ja hänelle on aivan normaali ja terve tila ajatella olevansa maailmannapa. Aikuisilta toivoisi tässä suhteessa jo vähän enemmän. Ja terapia voisi tosiaan auttaa, paitsi että harva motivoituu menemään sinne niin kauan kuin voi nähdä vian toisissa eikä itsessään.

-Liekki

"Sepä siinä lienee onkin, että jokaisen sisäinen lapsi suhteen alkupuolella on ihanan pirtsakan leikkisä ja kärttyyntyy teiniksi siinä sitten suhteen edetessä. Ja yhtenä päivänä ollaankin vuosien päästä tilanteessa, jossa kummankaan lapsi ei iloitse eikä etenkään ota osaa.

Ja mitenkä nyt ainakaan edellä olevasta kommentista ei tippaakaan pilkahtanut osaa ottava, utelias kiva leikkisä lapsi? Jos tuolla äänensävyllä siis puolisonkin eloa ja ajatuksia kommentoi, niin..."

Niin, se lapsi on myös kasvanut aikuiseksi. Sellainenkin teoria on kehitelty aikoinaan kuin transaktioanalyysi. Siinä lapsiminästä kerrotaan seuraavasti:

"Lapsiminä: Lapsiminä on puoli, johon vaikuttaa kaikkein eniten halut, impulssit, unelmat, spontaanius, luovuus ja innostuneisuus. Se on spontaaniuden ja luonnollisten impulssien tila. Jos lapsiminä on vahingoittunut, sillä on epävarma, häpeilevä, pelokas, julma ja itsekäs puolensa.

Toimimme tässä tilassa samalla lailla kuin silloin kun olimme lapsia; suurella määrällä haavekuvia ja pienellä määrällä järkeä.

Ei ole kielteinen asia tuoda esille tätä puolta. Sisäisen lapsemme tukahduttamisella on kielteisiä seurauksia. Sinun täytyy päästää se ulos, tuntea, pitää hauskaa. Jos pidät siitä huolta sen tukahduttamisen sijaan, aikuispuoli tulee kehittymään terveellä tavalla. Me kaikki kuitenkin kannamme sisällämme lasta, joka joskus olimme."

https://mielenihmeet.fi/transaktioanalyysi-ja-egon-tilat/

Miten hienoa pohdintaa. Erityisesti Liekki, kiitos kun olet tuonut ajatuksiasi tähän ketjuun. Kaikki on mielestäni valaisevaa ja herättää uusia ajatuksia. Minä nostan myös hattua sille, että haluat ymmärtää itseäsi ja omaa käytöstäsi. Tämä maailma olisi parempi paikka, jos kaikki uskaltaisivat tehdä niin. Ennen kaikkea se palvelee sinua itseäsi tulevaa varten.

Kommentoin vain paria asiaa, jotka hyppäsivät jotenkin iholle. Ensinnäkin tuo keho-mieli-suhde. Miten viisas ajatus. Olen itsekin huomannut usein sen, että vaikka mieli yrittää suojella ja petkuttaa todellisuudelta, niin keho ei valehtele. Olen opetellut kuuntelemaan omaa kehoani. Jos jossain tilanteessa tai jonkun ihmisen seurassa tuntuu kehossa pahalta, niin sitä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan. Jostain se kertoo.

Toinen, mikä resonoi, oli tuo että 28 kirjoituksista paistaa suru. Olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että niin onnellinen kuin oletkin ja elämä on mennyt eteenpäin, niin edelleen minusta tuntuu, että 28 identiteettisi rakentuu pitkälti eron ympärille eksästä. Oletko itse huomannut asiaa? Toisaalta kerrot toistuvasti, että tunteet eksään ovat kuolleet enkä epäile sinua siitä yhtään. Mutta jotenkin se 28 vuotta ja ero pitää sinua edelleen otteessaan. Toivottavasti et loukkaannu kun sanon näin. Tämä on vain ulkopuolisen ihmisen havainto ja voin olla täysin väärässäkin.

MaratonParkuja ja muut, jotka kannatte huolta nuorista ihmisistä. En voi muuta kuin tuntea syvää myötätuntoa. Olen itsekin ollut joskus vastaavassa tilanteessa. On voimattomin tunne ikinä kun haluaisi auttaa, mutta ei pysty. Olkaa silti läsnä nuorelle. Ja näyttäkää että välitätte. Se on tärkeää.

Kuurankukka

"Toinen, mikä resonoi, oli tuo että 28 kirjoituksista paistaa suru."

Minä olen hän, joka kommentoin sitä surua. Ja tarkoitin sillä sitä, että mielestäni 28 v niissä vanhemmissa kirjoituksissaan ilmaisi hyvin tunteitaan/suruakin, ja juuri suru on se tunne, jonka avulla kykenemme lopulta päästämään irti. 

"Ja mitenkä nyt ainakaan edellä olevasta kommentista ei tippaakaan pilkahtanut osaa ottava, utelias kiva leikkisä lapsi? Jos tuolla äänensävyllä siis puolisonkin eloa ja ajatuksia kommentoi, niin..."

Sehän oli aikuisen kommentti. Onnistuit ihan äänensävyn kuulemaan, mutta mistähän se kuului.