Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kakka kertyy kakan päälle. Miksei voi jo riittää? Paljonko ihmisen pitää kestää? Miten selvitä, kun elämästä viedään tärkein pois? Miten jaksaa pettymystä pettymyksen perään? Mitä sitten kun ei vaan enää jaksa. Voiko vaan haistattaa pitkät kaikelle ja antaa olla. Jos mikään ei auta. Hyväksyä se, että on epäonnistunut. Hyväksyä, että asioihin ei vaan voi vaikuttaa.

Ymmärrän, miksi ihmiset sortuu päihteisikn ja luisuu turmioon. Se turruttaa ainakin hetkeksi.

Mitä k...sipäisempi ihminen olet, sen paremmin tässä maailmassa ja elämässä pärjää. Röyhkeällä itsekkyydellä höystettynä empatia kyvyttömyydellä. 

Ainoa asia mihin voi todella vaikuttaa on oma sisimpäsi, samalla se on ainoa asia joka voi olla täysin omassa hallinnassasi. Mikään muu ei voi olla, paitsi näennäisesti. H

Mikä siihen voisi auttaa ?

Tuo edellinen koskee toki Hukassaakin, mutta aika lailla olet saanut taipua ja itsestäsi luopua säilyttääksesi jotain, jota pidät suuresti arvossa. Osa väsymyksestä voi olla sitä, että rajoistaan luopuminen ja arvojensa vastaan eläminen on hyvin raskasta.

Tämä on ihan totta ja sitä paitsi parisuhteen pitäisi olla se voima, joka kannattelee muussa elämässä. Siis kun täissä on raskasta ja stressaavaa, parisuhteesta saa tukea ja myös tukea omien rajojen säilyttämissä sielläkin. 

Se on mielestäni taas yksi paikka, missä Hukassa mies on hänet pettänyt. Tuo lisätaakkaa, kun tarve olisi tuelle ja avulle. 

Voin kyllä ymmärtää sen, että kun ei jaksa, niin menee päivä kerrallaan ja toivoo, että olisi ohi jo tämäkin päivä ja vielä yhden päivän pärjäsin ja jaksoin, mutta eihän elämän pitäisi tätä olla.

T: MaratonParkuja

Yhdessä oltiin 15 vuotta, toinen vaan hävisi yhtäkkiä. Millä tästä pääsee eteenpäin ?  Pää täynnä kysymyksiä ja huolta. 

Aika auttaa. Typerä klisee joka ei tuskassa lohduta yhtään. Mutta totta.

Armollisuus itseä kohtaan. Tunteisiin törmääminen, niissä vellominen, niiden käsittely ja lopulta eteenpäin siirtyminen.

Mutta, siitä selviää. Entistä vahvempana ja viisaampana.

Voimia sinulle! 

Melkein kolkytä vuotta ja sikana.

Mökillä yksin. Ei näy ketään.

Vierailija kirjoitti:

Melkein kolkytä vuotta ja sikana.

Mökillä yksin. Ei näy ketään.

Tämä tarina kuvastaa aihetta kauniisti. Kirjoittajan on mahdotonta päästää irti ketjusta ja vielä vaikeampaa jäädä toistuvasti vaille 28v huomiota. Hän kuitenkin sitkeästi yrittää, sydän verta vuotaen, lähes joka päivä uudestaan. Ajatelkaa, pysähtykää edes hetkeksi tämän aidon omistautumisen äärelle!

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa. Typerä klisee joka ei tuskassa lohduta yhtään. Mutta totta.

Armollisuus itseä kohtaan. Tunteisiin törmääminen, niissä vellominen, niiden käsittely ja lopulta eteenpäin siirtyminen.

Mutta, siitä selviää. Entistä vahvempana ja viisaampana.

Voimia sinulle! 

 

Kiitos sinulle.

On vaan niin paljon kysymyksiä, tuskaa ja ahdistusta. Kysymyksiin haluaisin saada vastauksia, ainakaan vielä ei ole mikään selvinnyt. Mistä kaikki johtuu, kai ne voi reilusti selittää. 

 

Kiitos sinulle.

On vaan niin paljon kysymyksiä, tuskaa ja ahdistusta. Kysymyksiin haluaisin saada vastauksia, ainakaan vielä ei ole mikään selvinnyt.

Mistä kaikki johtuu, kai ne voi reilusti selittää. 

 

Ei nysvät selitä eikä keskustele. 

Mies vaihtaa huonommasta parempaan. Niin yksinkertaista se on. Kuka haluaa katsoa naista, joka ei pidä huolta itsestään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa. Typerä klisee joka ei tuskassa lohduta yhtään. Mutta totta.

Armollisuus itseä kohtaan. Tunteisiin törmääminen, niissä vellominen, niiden käsittely ja lopulta eteenpäin siirtyminen.

Mutta, siitä selviää. Entistä vahvempana ja viisaampana.

Voimia sinulle! 

 

Kiitos sinulle.

On vaan niin paljon kysymyksiä, tuskaa ja ahdistusta. Kysymyksiin haluaisin saada vastauksia, ainakaan vielä ei ole mikään selvinnyt. Mistä kaikki johtuu, kai ne voi reilusti selittää. 

Sama ongelma oli itsellänikin erotessa. Mieheltä ei tullut kuin valheita. Vuosien kuluessa mietin asioita monelta eri kantilta, ja lopulta löysin kaipaamani vastaukset kun pyrin ymmärtämään tapahtunutta hänen persoonansa kautta. Monet riidat kävin unissa lävitse, kun ei mitään koskaan käsitelty miehen kanssa reilusti - kaikki vain pyyhittiin maton alle. Siihen se suhdekin sitten loppui, kun ei voinut enää luottaa mihinkään. Nyt jälkiviisaana ajattelen, että mies ei pystynyt asioista puhumaan yksiinkertaisesti siksi, että silloin hän olisi joutunut kohtamaan ja myöntämään sen miten törkeästi hän oli käyttäytynyt, eikä hän pystynyt silloin siihen. Ihmisellä on tietty kuva itsestään, ja vaikka se olisi valheellinen niin se voi pysyä koko elämän. Sivusta olen kuullut, että hän käy niitä asioita lävitse nyt, kolmekymmentä vuotta eron jälkeen. Kärsii varmasti nyt helvetin tuskia kohdatessaan omat tekonsa. Minä olen päässyt niistä jo yli, koska käsittelin niitä itsekseni eron jälkeisinä vuosina. Mutta helppoa se ei ollut.

Usein ihmiset hyppivät erotessaan kukasta kukkaan miettimättä yhtään sitä, miksi tämä(kin) parisuhde kariutui. Jos pitää tarpeeksi hyvän vauhdin, niin ei ehdi ikinä pysähtyä ajattelemaan. Kuitenkin yleensä kun ongelmia tulee, niin ne ovat aivan samoja kuin aiemmin päättyneissä suhteissa. Siinä kohdalla pitäisi pysähtyä miettimään, että mikä osa ongelmasta on minun syytäni ja pyrkiä muuttamaan omaa olemistaan.

Tsemppiä sinulle, tulet pääsemään tästä ylitse ja tulet olemaan onnellisempi kuin koskaan. Jos mahdollista, niin käy asioita lävitse vaikka terapiassa tai mene eroryhmään.

Tuli kiusallinen tirkistelijäolo, kun tunnistin toiselta keskustelualustalta 28 v:n. 

Kerro mistä, minäkin käyn tirkistelemässä.

Minäpä tunnen 28v:n satavarmasti. Isästään kertominen paljasti.

Mitä kuuluu Hukassa?

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa. Typerä klisee joka ei tuskassa lohduta yhtään. Mutta totta.

Armollisuus itseä kohtaan. Tunteisiin törmääminen, niissä vellominen, niiden käsittely ja lopulta eteenpäin siirtyminen.

Mutta, siitä selviää. Entistä vahvempana ja viisaampana.

Voimia sinulle! 

Aika auttaa. Se on totta. Mutta pitää muistaa, että joskus kestää monta vuotta, ennen kuin se aika on oikeasti auttanut. Jostain parinkymmenen vuoden suhteesta voi oikeasti kestää päästä yli yli viisikin vuotta helposti. Ettei siis kykene mihinkään parisuhteisiin viiteen vuoteen.

Ap, mitä kuuluu?

Onpas taas ollut...melkoista tunteiden kanssa räpiköimästä ja peiliintuijottelua koko rahalla.

Aloitin tosiaan jokunen viikko sitten läheisriippuvuuden hoito-ohjelman, ja voi pojat. Kyllä sitä ilmeisesti tässä iässä jo pikkuisen alkaa olla kartalla siitä, mitä pään sisällä liikkuu. Mutta sittenkin jotenkin nöyryyttävää ja masentavaa välillä, miten sitä onnistuukin itseään huijaamaan. Pikkuisen on lohduttanut, kun on lueskellut vähän sitä, tätä ja tuota self-helpistä tieteellisiin tutkimuksiin, ja joka paikassa sanotaan johdonmukaisesti, että oma näennäinen typeryys ja kyvyttömyys on ihan suoraa seurausta lapsuudessa omaksutuista psyyken suojamekanismeista. Ei silti ole tehnyt mieli altistaa ajatuksiaan palstan besserwissereille, jotka käyvät ilkkumassa ja hinkkaamassa surkeuttasi naamaan tunteakseen itse olevansa aavistuksen verran muita parempia. Nyt kun oma ajattelu alkaa olla jo vähän jäsentyneempää, voi ehkä hakea sparrausta ja vertaistukea ketjun guruttarilta ja muilta kanssakulkijoilta :)

Olen aina tiennyt, että en oikein pysty suuttumaan parisuhteen toiselle osapuolelle silloinkaan, kun siihen olisi varsin perusteltu syy. Ja jos on tullut jonkinlainen fiilis siitä, ettei nyt oikein mene putkeen, niin lähinnä olen ottanut etäisyyttä ja loppuviimein vetänyt ruksit homman päälle, jos siinä vaiheessa nyt enää on oikein edes ollut mitä ruksia. Tiedättekö miten vaikeaa on muuten pitää puoliaan, jos toisen törkeäkään käytös ei herätä minkäänlaista vihaa, vaan lähinnä voimatonta avuttomuutta, pelkoa, surua ja itsesyytöksiä siitä, miksi ei puuttunut asioihin aikaisemmin tai osannut itse toimia paremmin? Mahdotonta.

Tässä viimeisimmän tapailusuhteeni raunioilla jäi vaivaamaan se, että toinen osapuoli ei ottanut minkäänlaista vastuuta siitä, että oli mennyt Tinderiin minun selkäni takana. Viimeiseksi jääneillä treffeillämme  kun olimme oikein erikseen sopinut, että jos tunteet muuttuvat ja tulee tarve lopettaa tapailu, siitä kerrotaan erikseen eikä tehdä omia ratkaisuja. Sitten kun toinen päätti näin toimia, tuli vastuunkannon sijaan sarja selityksiä siitä, miksi asialla ei oikeastaan ole väliä. Ja koska tätä keskustelua käytiin samassa yhteydessä kuin keskustelua koko tapailun jatkumisesta, en kerta kaikkiaan osannut tai pystynyt - todennäköisesti vanhan konfliktinpelkoni ohjaamana - tuomaan omaa näkemystäni esiin tarvittavalla painokkuudella. Niinpä tein sen, mistä kaikki sanovat, ettei kannatta, meni jo. Eli kävin avautumassa postuumisti. (jatkuu seuraavassa, voi minua ja runosuontani)

-Liekki

(Liekki jatkaa)

Ensin otin asian esiin chätätessä, ja sain liudan lisäselityksiä (flaksin määrä, tai se että hän ei nähnyt asiaa merkittäväksi eivät edelleenkään vakuuttaneet). Sen jälkeen lähetin seuraavana päivänä viestin, jossa avasin omaa näkökulmaani. Tähän ei reagoitu mitenkään kahteen viikkoon, enkä kokenut itse tarvetta palata. Omien pohdintojen edetessä sain sitten paremman otteen omista tunteista, ja tajusin taas kerran kunnon läheisriippuvaisena pelänneeni seurauksia ja edelleen asettavani toisen hankalan olon välttämisen omien tunteideni edelle. Joten otin asiakseni - vastaanottajan suosiollisella suostumuksella - lähettää pari ääniviestiä pohdinnoistani. Noihin kahteen, yhteensä noin 15 minuutin viestiin, sisällytin oman näkemykseni tapahtuneesta rehellisesti. Niin hyvässä kuin pahassakin. Syyttelemättä, mutta kaunistelematta. Ja vaikka vastausta en ole saanut tähän päivään mennessä, niin viestejä itse kuunnellessani kuulin äänessäni niin kiintymyksen, surun kuin *rummut* terveen kiukunkin.

Kun tajusin asian, tanssin spontaanisti pienen ilon ja onnen tanssin. Tämän jälkeen irtautuminen suhteen jälkimainingeista on ollut mittavasti helpompaa. Samoin kuin omien rajojen ja muidenkin tunteiden tunnistaminen ylipäänsä. Surua ja pettymystä on edelleen, mutta oma energia on alkanut suuntautua uudelleen, ja pystyn näkemään aivan eri tavalla hyviä asioita tulevaisuudessa. Vaikeinta tässä on edelleen antaa itselleen anteeksi se, ettei ole nähnyt metsää puilta aikaisemmin. Ja hyväksyä se, että niin iso osa elämästä on ollut muiden armoilla elämistä sen takia, että elämä jakoi alusta lähtien niin huonot kortit käteen. Sen ja kaikkien menetettyjen mahdollisuuksien surun kantaminen on edelleen raskasta. Toivoa kuitenkin antaa, että nyt kun asian tiedostaa, on mahdollista irtautua uhrin roolista ja alkaa vähitellen elää omannäköistään elämää nykyhetkessä. Joka kuitenkin loppuviimein on ainoa asia, mitä kenelläkään meistä on.

"Tiedättekö miten vaikeaa on muuten pitää puoliaan, jos toisen törkeäkään käytös ei herätä minkäänlaista vihaa, vaan lähinnä voimatonta avuttomuutta, pelkoa, surua ja itsesyytöksiä siitä, miksi ei puuttunut asioihin aikaisemmin tai osannut itse toimia paremmin? Mahdotonta."

Minullakaan ei kyllä juurikaan tule vihan tunteita, mutta saatan surullisena silti pitää itsestäni kiinni ja kertoa oman osuuteni/näkemykseni asiaan tai tilanteeseen. Olisiko se sitä tunnesääntelyä. Törkeä käytöshän ei johdu mitenkään minusta vaan on sen toisen toimintaa. Ei siis tasapainoisen ihmisen toimintaa, joten ei minussa mitään vihaa herää reaktiivisesti. Lähinnä, jos on odottanut muuta, niin toki olen pettynyt, mutta en jaksa kuin turhaantua. 

Vierailija kirjoitti:

"Tiedättekö miten vaikeaa on muuten pitää puoliaan, jos toisen törkeäkään käytös ei herätä minkäänlaista vihaa, vaan lähinnä voimatonta avuttomuutta, pelkoa, surua ja itsesyytöksiä siitä, miksi ei puuttunut asioihin aikaisemmin tai osannut itse toimia paremmin? Mahdotonta."

Minullakaan ei kyllä juurikaan tule vihan tunteita, mutta saatan surullisena silti pitää itsestäni kiinni ja kertoa oman osuuteni/näkemykseni asiaan tai tilanteeseen. Olisiko se sitä tunnesääntelyä. Törkeä käytöshän ei johdu mitenkään minusta vaan on sen toisen toimintaa. Ei siis tasapainoisen ihmisen toimintaa, joten ei minussa mitään vihaa herää reaktiivisesti. Lähinnä, jos on odottanut muuta, niin toki olen pettynyt, mutta en jaksa kuin turhaantua. 

Tulkinta tilanteesta vaikuttaa aina viriävään tunteeseen. Mutta jos omia rajoja loukataan, vihan on se ns. normaali automaattinen reaktio, jonka ensisijainen tehtävä on suojata kantajaansa. Se, miten tunteeseen reagoi tai sen ilmaisee, on käsittääkseni osa tunnesäätelyä. Jokaisella meillä lähtökohtaisesti on kaikki tunteet, siitä eteenpäin muuttujat sitten lisääntyvät: tietoisuus niistä, kyky säädellä tunteen voimakkuutta ja valita tapa, jolla ilmaista se, tai miten sen perusteella toimia.

Minulla on siis lagannut tuo "tunnista" osuus: alitajuntaon automaattisesti naamioinut tunteen joksikin muuksi tai piilottanut sen tietoisuudelta. Tähän on ilmeisesti olemassa ihan neurobiologiset syyt, jotka juontuvat lapsuustraumojen vaikutuksesta hermojärjestelmään (asiapaavo iskee jälleen). Onneksi voi aikuisenakin näköjään oppia uutta.

Ei ole muuten helppoja juttuja nämä, eikä kukaan näissä onnistu "täydellisesti" koko ajan. Jonkun tunteen tai tunteiden puuttuminen kokonaan on kuitenkin sellainen asia, joka itselläni nykyisen tietämykseni valossa herättää hälytysmerkit.

-Liekki