Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Sekoilijoita tässäkin ketjussa. Yhen ketjun pilasivat kertomalla et tyhmää on, tyhmät keskustelut, väsyttävää luettavaa, evvk, yms

Ja kyselyihin, miks pitää lukea, tuli lisää vinoilua

Ilkeilyä, mollaamista, törkeää käytöstä yksinäisiä, sairaita, heikompia kohtaan...

M i k s ei osata käyttäytyä???

Viisaita sanoja teillä ja kyllähän minä sen itsekin tiedostan, että vaikean erotyön jälkeen eheytyisin varmasti onnellisemmaksi. Toisaalta koen tässä tekeväni samalla jonkinlaista irtaantumista ja erotyötä. Ja silti se lopullinen ajatus erosta tuntuu vielä aivan liian pahalta ja epätodelliselta. Ehkä tätä tilannetta voisi verrata vaikka alkoholismiin tai muuten epäterveellisiin elintapoihin. Kyllähän sen tietää miten tulisi syödä terveellisesti ja kuinka paljon olisi syytä liikkua. Miksi se silti on niin vaikeaa ja toimii kaiken järjen vastaisesti? Minulla ehkä tällä hetkellä myös kokonaiskuormitus on liian suuri. Työ kuormittaa, parisuhde kuormittaa ja siihen päälle vielä ruuhkavuodet. Leijun jonkinlaisessa välitilassa ja suoritan elämääni. Silti elämässäni on niin paljon hyvääkin, enkä koe olevani masentunut tai ahdistunut. Kuormittunut ja väsynyt ovat ne oikeammat sanat. 

 

Lisäksi olen liian epäitsekäs ja ajattelen aina muita ennen itseäni. Tämä pätee muussakin kuin parisuhteessa. Tunteitani en silti patoa sisälleni toisen reaktioita peläten, vaan niistä olen kyllä ollut raatorehellinen ja analysoinut niitä puolisolleni ehkä liikaakin. Allekirjoitan myös sen Ap:n ajatuksen vanhempien kaikenkestävästä parisuhteesta. Haasteita on ollut ja niistä on selvitty ja edelleen ovat yhdessä. Oma lapsuuteni on ollut onnellinen ja perhekeskeinen.

- Hukassa

Tämän päivän kertomukset konfliktissa toimimiseen oli silmiä avaava. Kuin uhmaikäiset. Ja mitä tulee joulun viettoon, niin itse olen ollut tilanteessa, uusperheessä, jossa asui vielä mun kaksi lukiolaista ja avopsolla ei lapsia, mutta vanhempansa eronneet ja molemmat uusissa liitoissa. Ja yx mun aikuinen jo omassa liitossa. Ei tullut mitään riitaa, vaan käytiin hänen äitinsä luona aattona syömässä ja joulupvänä hänen isänsä luona. Aattona vielä kotona asuvien lasten kanssa juhlittiin ja yhden jo omillaan asuvan luona käytiin tapanina. Hyvin paljastuu sosiaaliset taidot. Taitaa kaxkasi olla tasapainoinen aikuinen tässä ketjussa olevien vakkareiden seassa ainoana.

"Viisaita sanoja teillä ja kyllähän minä sen itsekin tiedostan, että vaikean erotyön jälkeen eheytyisin varmasti onnellisemmaksi. Toisaalta koen tässä tekeväni samalla jonkinlaista irtaantumista ja erotyötä. Ja silti se lopullinen ajatus erosta tuntuu vielä aivan liian pahalta ja epätodelliselta."

Sinähän voit myös kertoa miehellesi omat ajatuksesi ja voimavarasi, joihin hän voisi reagoida aikuisemmin/kypsemmin. Siinä mielessä se pariterapia voisi vielä olla kalenterissa. Ei se ero ole ainut vaihtoehto, vaan esim. alkoholisti voi mennä hoitoon (se on päihderiippuvuussairaus). Te voitte molemmat parantaa hyvinvointianne joko yksi tai yhdessä. Voimia! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ykkönen on ainakin joskus ollut ykkönen. Kakkonen on ikuisesti kakkonen ja jos on yhtään itselleen rehellinen, tietää sen. Se mikä tapahtui ykköselle, on jo tapahtunut tai tulee tapahtumaan kakkoselle. Olipa hän mies tai nainen, ei ole kyse sukupuolesta vaan sen vaihtajan tavoista ja moraalista. Enkä ole katkera ykkönen vaan pelkkä ykkönen. Kakkoseksi en rupeaisi koskaan.

Eiköhän me vaihtajat saada ihan itse päättää kuka on mitäkin. Molemmille oli paikkansa ja aikansa mutta kakkosen kanssa olen itse vanhempi ja tiedän paremmin mitä tarvitsen. Siksi kakkonen on rakkaampi ja sopivampi vaikka ykkönen olikin aikansa tärkeä ja rakas myös.

Tässä puhuttiin pettävän kumppanin ykkösestä ja kakkosista. Joskus on ollut se ensimmäinen, jota on petetty kakkosen kanssa. Ja sitten kolmosen kanssa. Ja niin edelleen.

Puolisoni on suorastaan turvallisuushakuinen, muutosvastarintainen ja lähes loputtomiin kärsivällinen ja joustava. Hän ei pysty elämään erimielisyyksien kanssa, vaan pyrkii sopuun mahdollisimman nopeasti vaikka omasta mielipiteestään luopumalla. Impulsiivisiksi meitä ei voi kumpaakaan luonnehtia. Silti lähdimme aiemmista suhteistamme uskottomuuden kautta. Minä rationalistina vähemmän salaa, hän empaatikkona enemmän.

Empaattisuus ja salaa suhteesta lähteminen eivät mitenkään sovi samaan ihmiseen. Miellyttämishaluisuus ja lähteminen suhteesta noin sopivat kyllä, mutta kyseessä on siis piirre, jossa ihminen välttelee konflikteja, koska ne ovat ITSELLE vastemielisiä, ei säästääkseen toista.

Miellyttämishalu taas ei välttämättä ole lainkaan luonteenpiirre vaan yksi opittu manipuloinnin ja läheisriippuvuuden ilmenemismuoto, joka on opittu ympäristössä, jossa ei ole ollut/opetettu oikeuksia omiin rajoihin. Ihmisestä on kasvanut miellyttäjä, joka ei itsekään tiedä, kuka on, koska aina luopuu kaikesta vain välttääkseen asioiden käsittelyn ja itsensä puolustamisen. Ei tällainen ole kenenkään luonne vaan se on puolustusreaktio.

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olen liian epäitsekäs ja ajattelen aina muita ennen itseäni. Tämä pätee muussakin kuin parisuhteessa. 

Hei Hukassa,

Jos haluat, voisitko antaa joitain esimerkkejä, miten tämä epäitsekkyys ilmenee? Vahingoittaako se sinua, ja tunnistatko omat motiivisi siihen? Eli mikä saa laittamaan muiden tarpeet omiesi edelle?

Tämä siis, jos vain tunnet mukavaksi jakaa ajatuksiasi :)

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Ei ole viisasta rikkoa ja heittää yhteistä elämää ja kaikkea rakennettua pois joidenkin ohimenevien sivusuhteiden takia. Kyllähän niitä pitkiin liittoihin mahtuu. Ei se elo vuosikymmenten jälkeen mitään intohimon ilotulitusta ole kellään ja siispä sitä intohimoa haetaan muualta 

Joten pitäisi vaan itsepäisesti viettää loppuelämä sellaisen ihmisen kanssa, joka ravaa jatkuvasti vieraissa? Olla kumppaninsa nöyryytettävänä kerta toisensa jälkeen? Koska ollaan oltu jo vuosikymmeniä yhdessä ja kummallakin on aina vaan tylsempää siinä liitossa?

Ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olen liian epäitsekäs ja ajattelen aina muita ennen itseäni. Tämä pätee muussakin kuin parisuhteessa. 

 

Hei Hukassa,

Jos haluat, voisitko antaa joitain esimerkkejä, miten tämä epäitsekkyys ilmenee? Vahingoittaako se sinua, ja tunnistatko omat motiivisi siihen? Eli mikä saa laittamaan muiden tarpeet omiesi edelle?

Tämä siis, jos vain tunnet mukavaksi jakaa ajatuksiasi :)

-Liekki

 

En koe sen vahingoittavan itseäni mitenkään suuresti, mutta toki jätän empimättä omat menoni väliin, jos esimerkiksi lapsilla on jotain tarpeita. Joustan ja järjestän aina heidän parhaakseen enkä mieti itseäni ja omia tarpeitani, joten tämä toki aiheuttaa varmasti oman ajan puutteen myötä sitä arjen kuormittumista. Saatan potea huonoa omatuntoa, jos käyn aikaisen työpäivän jälkeen pikaisesti kuntosalilla ennen kuin haen lasta iltapäivähoidosta, vaikka olen silti hakemassa häntä ennen klo 15. Pääkoppani sanoo, että oman huvini kustannuksella en voi pidentää lapsen muutenkin hektistä päivää. Kuitenkin olen nyt yrittänyt ottaa sen tunnin kuntoilutauon edes kerran viikossa, kun se lyhyt työpäivä on. Ajattelen niin, että lapset ovat vain kerran pieniä ja ennen kuin huomaankaan, tämä aika on ohi. Se on vain lyhyt hetki elämästäni ja omaa aikaa on tiedossa yllinkyllin muutaman vuoden päästä.

Töissä samoin jonkun epämiellyttävän tehtävän edessä muut sanovat selkeästi ja jyrkästi, etteivät aio sitä tehdä. Minähän se sitten olen, joka sen tekee. Jonkunhan se on tehtävä, enkä näe mitään syytä kieltäytyä vain, koska en halua. Ei töissä aina kivaa kuulukaan olla. 



Osittain se on liikaa kiltteyttä ja osittain taas luonteeni on sellainen, etten jaksa tehdä vähäpätöisistä asioista liian suurta numeroa, vaan mieluummin hoidan ne pois. Toisaalta myös olen huolehtivainen ja rakastan esimerkiksi lahjojen hankkimista ja toisten ilahduttamista. En koe siis suorittavani näitä marttyyriviitta harteillani. Jotenkin se tulee jostain selkärangasta ja on syvällä. Välillä herätän itseäni, ettei minun tarvitse huolehtia esimerkiksi siitä, että aikuisella miehellä on ruokatunniksi ruokaa jääkaapissa, vaan hän voi hoitaa asian itsekin. Niin hän hoitaakin, eikä ole koskaan olettanut tai vaatinut minulta sitä, mutta silti huomaan aina salakavalasti aivojeni järjestelevän iltamenoja niin, että iltavuoropäivinä saisin ruuan valmiiksi ennen hänen ruokatuntiaan. Huomaan myös jos häneltä on deodorantti tai suihkugeeli lopussa ja automaattisesti tuon niitä kaupasta. Toisten huomioiminen pienillä asioilla on jotenkin niin syvällä luonteessani, että unohdan helposti itseni. Tervettä itsekkyytä olisi syytä opetella.

- Hukassa

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on suorastaan turvallisuushakuinen, muutosvastarintainen ja lähes loputtomiin kärsivällinen ja joustava. Hän ei pysty elämään erimielisyyksien kanssa, vaan pyrkii sopuun mahdollisimman nopeasti vaikka omasta mielipiteestään luopumalla. Impulsiivisiksi meitä ei voi kumpaakaan luonnehtia. Silti lähdimme aiemmista suhteistamme uskottomuuden kautta. Minä rationalistina vähemmän salaa, hän empaatikkona enemmän.

 

Empaattisuus ja salaa suhteesta lähteminen eivät mitenkään sovi samaan ihmiseen. Miellyttämishaluisuus ja lähteminen suhteesta noin sopivat kyllä, mutta kyseessä on siis piirre, jossa ihminen välttelee konflikteja, koska ne ovat ITSELLE vastemielisiä, ei säästääkseen toista.

Miellyttämishalu taas ei välttämättä ole lainkaan luonteenpiirre vaan yksi opittu manipuloinnin ja läheisriippuvuuden ilmenemismuoto, joka on opittu ympäristössä, jossa ei ole ollut/opetettu oikeuksia omiin rajoihin.

Kyllä mä voin helposti kuvitella ettei empaattinen ihminen saa sanottua suoraan että haluaa erota. Empaatikkohan tuntee toisen kivun ja kantaa sitä niinkun omaansa. Kai sitä haluaa säästää toista kivulta. Mistä ihmeestä oot saanut päähäsi että empaatikot ois erityisen rehellisiä? Hehän on juuri niitä jotka kertoo lapsille että koira lähti maalle elämään vanhuuden vuosia. Rationaalinen taas päättelee että lapsen on hyvä oppia kuolevaisuudesta

7989, tunnistan kaiken tuon itsessä mutta en silti ole koskaan ajatellut olevani epäitsekäs.  Saan iloa ilahduttamisesta, hoidan yli oman leiviskäni koska se on helpompaa kuin odottaa muilta. 

Ostamisen, tekemisen, huolehtimisen, järjestelemisen kääntöpuoli on että noinhan asiat menee kuten minä haluan. Siis kontrolli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä voin helposti kuvitella ettei empaattinen ihminen saa sanottua suoraan että haluaa erota. Empaatikkohan tuntee toisen kivun ja kantaa sitä niinkun omaansa. Kai sitä haluaa säästää toista kivulta. Mistä ihmeestä oot saanut päähäsi että empaatikot ois erityisen rehellisiä? Hehän on juuri niitä jotka kertoo lapsille että koira lähti maalle elämään vanhuuden vuosia. Rationaalinen taas päättelee että lapsen on hyvä oppia kuolevaisuudesta

Huutelen välistä, että aidosti empaattinen ehkä tajuaa, että suoraan puhuminen on kuitenkin rehellisintä ja pienimmän kivun tie vs. se, että toinen joutuu hylätyksi tulemisen lisäksi tulemaan petetyksi.

Pettäjäkin voi siinä mielessä olla empaattinen, että tajuaa satuttavansa toista, mutta ei itse halua kohdata aiheuttamaansa kipua, koska se on hänestä epämiellyttävää. Ja valitsee sitten entuudestaan lisätä toisen kärsimystä pitkittämällä tilannetta ja salailemalla käytöstään. Hän voi kyllä nähdä "säästävänsä toisen tunteita", mutta jos on kykenevä olemaan rehellinen itselleen, niin ei siinä kyllä muuta tehdä kuin yritetään päästä itse mahdollisimman helpolla. Ja jätetään kaikki vaikeat asiat toiselle. Vähän niin kuin 28:n ex mies.

-Liekki

Nyt kun tuota mietin, niin olen aina ollut todella kiltti ja huomaavainen luonne. Huomannut toisten tunnetilat herkästi enkä kestänyt toisten pahaa mieltä, vaan ollut nuorenakin aina niin sanotusti heikkojen puolustaja. Sen herkän ja kiltin luonteeni vastapainona olen toisaalta ollut aina melko tomera, enkä ole koskaan jäänyt jalkoihin. Esimerkiksi lapsena ja nuorena olen hyväntahtoisena pitänyt aina seuraa myös niille kiusatuille koulutovereille, mutta itse en koskaan elämässäni ole joutunut kiusatuksi. Jotain vahvuutta luonteessani tuon herkkyyden rinnalla on aina ollut. Ystäväpiirissäni olen aina ollut se kantava voima ja luottoystävä. Elämäni on aina ollut onnellista ja tasapainoista. Siksi tämä parisuhdetilanne varmasti onkin itselleni nyt vieras. En pystykään tomerasti ja vahvasti tästä siirtymään elämässäni eteenpäin, jota varmasti kymmenen vuotta sitten olisin pitänyt itsestäänselvänä asiana. Olen pysyvien ihmissuhteiden ihminen. Rakastan ihmisiä, jotka ovat aidosti omia itsejään ja sellaisten kanssa luon syvän ja pitkän suhteen. Ystävyyssuhteeni ovat kantaneet vuosikausia ja vaihtuvuus on ollut hyvin vähäistä. Siksi on tuntunut mahdottomalta ajatukselta, että jättäisin syvimmän ja läheisimmän ihmissuhteeni taakseni ja eroaisin. Tähän ajatukseen tässä kuitenkin yritän pikkuhiljaa sopeutua.

- Hukassa

Vierailija kirjoitti:

7989, tunnistan kaiken tuon itsessä mutta en silti ole koskaan ajatellut olevani epäitsekäs.  Saan iloa ilahduttamisesta, hoidan yli oman leiviskäni koska se on helpompaa kuin odottaa muilta. 

Ostamisen, tekemisen, huolehtimisen, järjestelemisen kääntöpuoli on että noinhan asiat menee kuten minä haluan. Siis kontrolli.

Tosi hyvä kommentti. Ja sekin vielä, että missä menee huolehtimisen ja epäterveen epäitsekkyyden raja. Sanoisin ehkä, että siinä vaiheessa kun alkaa tuntemaan huonoa omatuntoa asioista, jotka oikeastaan eivät edes ole itsekkäitä, ollaan jo vahvasti rajoilla. Onhan myös lasten etu, että äiti jaksaa paremmin, jos edes kerran viikossa käy salilla.

Jäin miettimän Hukassa kohdalla sitä, että onko se vastavuoroista = järjesteleekö mies menojaan tms. siten, että Hukassa ilahtuu?

Vierailija kirjoitti:

7989, tunnistan kaiken tuon itsessä mutta en silti ole koskaan ajatellut olevani epäitsekäs.  Saan iloa ilahduttamisesta, hoidan yli oman leiviskäni koska se on helpompaa kuin odottaa muilta. 

Ostamisen, tekemisen, huolehtimisen, järjestelemisen kääntöpuoli on että noinhan asiat menee kuten minä haluan. Siis kontrolli.

Ajattelisin, että sellaista tervettä itsekkyyttä olisikin, jos tuon kaiken ohessa pitäisi huolen myös omista tarpeistaan. Itseltäni se puoli tuppaa unohtumaan, joten en tässä yhteydessä koe tuota epäitsekkyyden termiä mitenkään hyveenä, vaan päinvastoin. En tiedä mikä olisi osuvampi termi kuvaamaan sitä, sillä juuri tuon ilon tunteen vuoksi en koe myöskään uhriutuvani tai hakevani toiminnallani jotain hyötyjä tai aseita, vaan se on syvältä selkärangasta tulevaa pyyteentöntä toimintatapaa. Tuota puolta onkin hyvä miettiä, että voisiko tähän liittyä myös jonkinlaista kontrolloinnin tarvetta. Ehkä en osaa irroittaa ohjaksista, vaan haluan pitää langat käsissäni.

- Hukassa

Miksi mies ei huolehdi lainkaan lasten tarpeista? Koska hänellä on niin kiire siellä salarakkaansa kanssa?

Vaikuttaa siltä, että sinulla ei ole kykyä asettaa rajoja. Tervettä itsekkyyttä sinun on tosiaankin syytä opetella, sillä tuolla menolla palat loppuun ennen kuin huomaatkaan. Kertomasi perusteella kuulostaa, että toimit tällä hetkellä piikana niin lapsille, miehelle kuin töissäkin. Toivottavasti psykologi saa sinua heräteltyä huomaamaan, että jollet sinä itse pidä puoliasi, ei niitä kukaan muu pidä puolestasi, jolloin jäät kokonaan toisten jalkoihin.

Ne ei tahdo sua, ne tahtoo Ingalsin Lauran / Essussaan kiltisti tottelemaan ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelisin, että sellaista tervettä itsekkyyttä olisikin, jos tuon kaiken ohessa pitäisi huolen myös omista tarpeistaan. Itseltäni se puoli tuppaa unohtumaan, joten en tässä yhteydessä koe tuota epäitsekkyyden termiä mitenkään hyveenä, vaan päinvastoin. En tiedä mikä olisi osuvampi termi kuvaamaan sitä, sillä juuri tuon ilon tunteen vuoksi en koe myöskään uhriutuvani tai hakevani toiminnallani jotain hyötyjä tai aseita, vaan se on syvältä selkärangasta tulevaa pyyteentöntä toimintatapaa. Tuota puolta onkin hyvä miettiä, että voisiko tähän liittyä myös jonkinlaista kontrolloinnin tarvetta. Ehkä en osaa irroittaa ohjaksista, vaan haluan pitää langat käsissäni.

- Hukassa

Jotain tällaista ehkä tuli minullekin mieleen. Mieli on siitä kavala, että se helposti yrittää piilottaa sellaiset tulkinnat, jotka eivät sovi käsitykseen itsestä. Kertoo hyviä asioita, että olet valmis tarkastelemaan tätäkin näkökulmaa, vaikka se ei kohdallasi todeksi osoittautuisikaan.

Tuo maininta työtehtävistä, joita kukaan ei halua ja sinä sitten otat, kolahti jotenkin minulle. Olen joskus ajatellut samoin, että miksi se en voisi olla minä. Nykyisin ajattelen, miksi sen pitäisi olla juuri minä. Voin tehdä oman osuuteni, mutta en enää ala siihen, että muut saavat valikoida itselleen mieluisat tehtävät, ja minä sitten teen kaikki p*skahommat. Enhän minä ole yhtään sen vähäisempi kuin kukaan muukaan.

Sinun tarpeesi ovat tosiaan yhtä tärkeitä kuin muiden tarpeet. Ja sinun jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi on kiinni myös lapsiesi hyvinvointi. Jaksathan arjen suorittamisen lisäksi myös nauttia äitiydestä ja lastesi seurasta? Ja hoitaako mies oman osuutensa asiasta niin, että sinä et kuormitu kohtuuttomasti?

-Liekki

 

Jäin miettimän Hukassa kohdalla sitä, että onko se vastavuoroista = järjesteleekö mies menojaan tms. siten, että Hukassa ilahtuu?

 

Tämä ehkä on ollut suhteemme suuri kompastuskivi. Itse olen epäitsekäs sekä terveellä että en niin terveellä tavalla, kun taas mies on itsekäs sekä terveellä että ei niin terveellä tavalla. Hän asettaa itsensä ja tarpeensa etusijalle ja osaa vaatia ja ottaa omaa aikaa, kun taas minä en sitä tee. Hän toki mahdollistaa oman aikani, jos sitä erikseen pyydän, mutta automaattinen muiden huomioiminen ei häneltä tule luonnostaan. Meillä on niin erilainen lapsuus ja sieltä opitut toimintamallit. Hän on kasvanut perheessä, jossa jokainen huolehti itsestään ja on joutunut itsenäistymään jo hyvin nuorena, kun taas omassa perheessäni on aina ajateltu toisia ja vanhemmat huolehtineet välillä ehkä vähän liikaakin. Toki hänkin pientä arjen huomiointia tekee esimerkiksi laittamalla auton aamuisin lämpeämään ja on tässä vuosien aikana harjoitellut kysymään myös minun mielipidettäni asioihin.

- Hukassa

Liekki; kyllä nautin lasteni seurasta ja elämme tasaista arkea. Tapaamme ystäviä ja teemme kivoja asioita. Toki arki toisinaan tuntuu nimenomaan hektiseltä suorittamiselta, mutta ystäväpiirini äideillä on samanlaisia tuntemuksia, joten koen ruuhkavuosiväsymyksen olevan kuitenkin aivan normaaleissa rajoissa. Arjen pyörittäminen ei meillä koskaan ole jakautunut tasaisesti. Minulla on aina ollut siitä päävastuu ja ihan itse olen mahdollistanut miehelle tämän vähäisemmän osallistumisen. Ehkä sen vuoksi saattaakin olla jonkinlainen tarve pitää langat omissa käsissäni ja tuntuu hyvin kaukaiselta se jonkun ehdotus, että lähtisin tästä itsekseni ottamaan etäisyyttä asioihin. Toisaalta miehelläni on aina ollut suurempi taloudellinen vastuu, joka on mahdollistanut minulle sen, että olen saanut olla pikkulapsivuosina kauemmin töistä kotona. Hän on aina tehnyt paljon töitä ja sen myötä ollut paljon pois kotoa. Lisäksi veneemme huolto vie ison osan ajasta. Ennen teimme huoltotöitä yhdessä, mutta lasten tulon jälkeen se on mennyt niin, että hän hoitaa sen ja minä lapset. Lisäksi iltavuoropäivinä hän tulee töistä vasta lasten ollessa jo nukkumassa. Eli kyllähän hän tästä arjen pyörityksestä on paljon pois ja loma-aikoina hän ehtii olla läsnä. Meidän luonteemme ovat myös siinä mielessä erilaiset, että minä viihdyn kotona hyvin, enkä edes kaipaa jatkuvasti johonkin, kun taas hän on luonteeltaan Puuha-Pete, joka ei osaa olla paikoillaan, vaan aina on oltava jotain touhua. Veikkaan, että hänelle saisi keskittymishäiriödiagnoosin helposti. Siksi tämä veneily onkin aina ollut meille niin sopiva harrastus. Siellä minä tunnen olevani jopa enemmän kotonani kuin oikeassa kodissa ja voisin viettää siellä aikaa loputtomasti, mutta hän pääsee liikkeelle ja paikat ympärillä vaihtuvat.

- Hukassa

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun tuota mietin, niin olen aina ollut todella kiltti ja huomaavainen luonne. Huomannut toisten tunnetilat herkästi enkä kestänyt toisten pahaa mieltä, vaan ollut nuorenakin aina niin sanotusti heikkojen puolustaja. Sen herkän ja kiltin luonteeni vastapainona olen toisaalta ollut aina melko tomera, enkä ole koskaan jäänyt jalkoihin. Esimerkiksi lapsena ja nuorena olen hyväntahtoisena pitänyt aina seuraa myös niille kiusatuille koulutovereille, mutta itse en koskaan elämässäni ole joutunut kiusatuksi. Jotain vahvuutta luonteessani tuon herkkyyden rinnalla on aina ollut. Ystäväpiirissäni olen aina ollut se kantava voima ja luottoystävä. Elämäni on aina ollut onnellista ja tasapainoista. Siksi tämä parisuhdetilanne varmasti onkin itselleni nyt vieras. En pystykään tomerasti ja vahvasti tästä siirtymään elämässäni eteenpäin, jota varmasti kymmenen vuotta sitten olisin pitänyt itsestäänselvänä asiana. 

Tuosta tuli mieleeni etta onhan se helppoa tuntea itsensa vahvaksi ja tomeraksi jos elama on aina ollut onnellista ja tasapainoista. Se vahvuus koetellaan siina vaiheessa kun elama ei enaa olekaan ihan niin tasapainoista ja perusturvallisuus jarkkyy. Olet nyt todennakoisesti ihan uuden haasteen edessa.

Kirjoitin monta sivua sitten sinulle kysymyksen etta uskotko voivasi viela kaiken tapahtuneen jalkeen kunnioittaa miestasi. Olet sen jalkeen kommentoinut lyhyesti etta jonkinlainen tilanteeseen kyllastyminen on ottanut vallan ja arvostus miesta kohtaan on laskenut. Olen samaa mielta muiden kommentoijien kanssa etta nyt kannattaisi lopettaa miehen tekemisten ja tunteiden vatulointi ja alkaa keskittya sinun omiin tunteisiisi ja haluamisiisi. Elat ihan liikaa muitten ihmisten palvelemisesta ja heidan tarpeidensa ja mielenliikeidensa ajattelemisesta. Muiden huomioon ottaminen on toki hyve mutta rajansa kaikella. 

Ja mene sinne salille! Muista se saanto etta ensin happinaamari omalle naamalle ja sitten vasta avustat muita, lapset mukaanlukien. Sinun lapsesi eivat mene rikki siita yhdesta tunnista jonka napsit itsellesi kerran viikossa. Tuskin edes huomaavat koko asiaa. Miehesi viettaa kertomasi mukaan tunteja ja paiviakin ilman lapsiaan ja parjaa asian kanssa mainiosti. Han voisi viettaa senkin ajan lastensa kanssa minka nyt viettaa naisystavansa kanssa, mutta ei hanta nayta asia tippaakaan vaivaavan, sina taas hermoilet yhdesta tunnista salilla. 

Se 65 vuotias