Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni sanoo, ettei ole rakastunut, vaan haluaa olla naisen kanssa kaveri, eikä juttu ole kehittymässä mihinkään.

Tunneyhteys minuun on vahva, eikä hän ole eroamassa ja on sen naiselle tehnyt selväksi ja sanonut olevansa kaveripohjalla liikkeellä.

Myös mieheni on itse suoraan sanonut, ettei pysty kohtelemaan minua reilusti ja oikeudenmukaisesti ja potee siitä huonoa omaatuntoa. Kuitenkin kokee nyt vahvasti tarvitsevansa vapautta ja riippumattomuutta eikä pysty tällä hetkellä palaamaan sellaiseen suhteeseen, mitä meillä aiemmin oli.

Mies kyseenalaistaa sitä, että tuleeko hän koskaan riittämään minulle. 

Mies on joko pihalla tai todella manipuloiva valehtelija. Aikaisemmin H on kertonut, että naisella tunteita miestä kohtaan ja nyt mies sanoo, että on kaveripohjalta yhteydessä naiseen. Miksi ihmeessä olisi, jos kokee huonoa omaatuntoa siitä, miten sinuun vaikuttaa. Ja siinäk

Kiitos!

Mies manipuloi ja hukassa antaa sille jatkuvasti tilaa.

Varmaan tämäkin on nyt sitten törkeää ja ilkeää ja ties mitä, etenkin kun mulla ei ole vuoden vanhaa nimimerkkiäkään laittaa alle, mutta otan riskin:

Lähes jokainen nimimerkillä kirjoittava kärsii minun arvioni mukaan (joka pohjaa vain näihin kirjoituksiin, niiden jatkuvaan pyörimiseen samaa ajatuskehää, jopa vaikka puoliso vaihtuisi, tai ajatusten kohde puolisosta muuksi perheenjäseneksi) läheisriippuvuudesta.

Elämä ja ihmissuhteet eivät tule muuttumaan vähemmän monimutkaisiksi ja kuormittaviksi (kuin hetkittäin kun esim pieni lapsi täyttää mielen ja aikataulut täysin luonnollisesta ja yleisesti väliaikaisesti hyväksyttävästä syystä) ennen kuin läheisriippuva kohtaa sen miksi oma itse ei riitä itselle.

Monesta naisesta voi sanoa, että jos kuluttaisi puoletkaan siitä ajasta mitä miettii muiden ihmisten motiiveja ja suunnitelmia ja tunteita ja tekemisiä, oman itsensä kehittämiseen, niin naiset hallitsisivat tätä maailmaa.

28 vuotta yhdessä

Vierailija kirjoitti:

28 vuotta yhdessä

26 vuotta yhdessä. Kaksi vuotta uusi nainen.

Vierailija kirjoitti:

Loukata en minäkään tietenkään tahdo yhtään ketään, mutta laitanpa tänne taas oman viisisenttiseni!

T: MaratonParkuja

Nyt hieman huvittaa taas... Päätin itse eilen viestini miehelle sanoihin "Joten tässä viisi senttiäni. Toivottavasti pystyt näkemään niiden pohjimmiltaan hyvän tarkoituksen." :)

-Liekki

Mitä sanojen ilotulitusta tämä ketju onkaan tulvillaan. Olen tästä ketjusta oppinut mitä tarkoittaa viisi senttiä, puhehousut ja sieniveitsi tanassa :D Kyllä suomen kieli on rikas.

Tuosta läheisriippuvuudesta: Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että keskittykää itseenne. Sisältä löytyy lopulta viisaus mihin suuntaan edetä. Uskon, että perimmäinen motiivi kaikilla, jotka ovat tähän ketjuun avautuneet, on kaipuu muutokseen.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

26 vuotta yhdessä. Kaksi vuotta oli jo uusi nainen.

Sitä kahta vuotta ei lasketa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni sanoo, ettei ole rakastunut, vaan haluaa olla naisen kanssa kaveri, eikä juttu ole kehittymässä mihinkään.

Tunneyhteys minuun on vahva, eikä hän ole eroamassa ja on sen naiselle tehnyt selväksi ja sanonut olevansa kaveripohjalla liikkeellä.

Myös mieheni on itse suoraan sanonut, ettei pysty kohtelemaan minua reilusti ja oikeudenmukaisesti ja potee siitä huonoa omaatuntoa. Kuitenkin kokee nyt vahvasti tarvitsevansa vapautta ja riippumattomuutta eikä pysty tällä hetkellä palaamaan sellaiseen suhteeseen, mitä meillä aiemmin oli.

Mies kyseenalaistaa sitä, että tuleeko hän koskaan riittämään minulle. 

Mies on joko pihalla tai todella manipuloiva valehtelija. Aikaisemmin H on kertonut, että naisella tunteita miestä kohtaan ja nyt mies sanoo, että on kaveripohjalta yhteydessä naiseen. Miksi ihmeessä olisi, jos kokee huonoa o

Minusta kirjoitat sinällään aivan asiaa, ja tuon läheisriippuvuuden olen itsestäni todennut jo pariinkin kertaan. Joskus se totuuden silmiin katsominen vain sattuu sen verran, että tilanteen pitää olla aika epätoivoinen ennen kuin siihen ryhtyy. Voin sanoa, että heittämällä vaikein ja tuskallisin asia elämässäni on ollut totuuden tajuaminen vanhemmistani ja lapsuudestani, ja siitä, miten se on itseeni vaikuttanut. Kukaan ei siihen huvikseen ryhdy.

Joskus toivon, että olisi tapa jotenkin näyttää koko elämänsä ja itsensä uusiksi ajattelemisen aiheuttama kärsimyksen määrä, jotta sen välttäneet ymmärtäisivät, kuinka onnekkaita ovat.

-Liekki

Liekki: edelliseen kommenttiisi. Entä jos ottaisi hetken ja olisi miettimättä mitään ihmissuhteita? suunnittelisi itselle vaikka jonkin lomamatkan ihan yksin, haaveilisi ja unelmoisi itselle päiväkohtaisen agendan jos niikseen. Tai joku uusi harrastus. Minä synnyin itse uudelleen juoksuharrastuksesta. Kun on riittävän kauan oikein itsekeskeinen ja omaan itseensä käpertynyt, on parempi ja tasapainoisempi kumppanikin sitten jollekulle.

Vierailija kirjoitti:

Liekki: edelliseen kommenttiisi. Entä jos ottaisi hetken ja olisi miettimättä mitään ihmissuhteita? suunnittelisi itselle vaikka jonkin lomamatkan ihan yksin, haaveilisi ja unelmoisi itselle päiväkohtaisen agendan jos niikseen. Tai joku uusi harrastus. Minä synnyin itse uudelleen juoksuharrastuksesta. Kun on riittävän kauan oikein itsekeskeinen ja omaan itseensä käpertynyt, on parempi ja tasapainoisempi kumppanikin sitten jollekulle.

Nämä ovat erittäin hyviä ja tervehdyttäviä neuvoja ja niitä kannattaa noudattaa. Asia on vain siten, että ne toimivat tasan niin kauan kun olet sinkku ja elät vain itsellesi. Kun alat parisuhteeseen - jos joskus vielä jaksat ja uskallat alkaa parisuhteeseen - näistä ei ole mitään hyötyä, kun ne vanhat oman mielen kikat aktivoituvat uudelleen. 

Eli sellaista asiaa kuin "riittävän kauan" ei ole olemassakaan. Jos näiden asioiden ytimeen haluaa päästä, ne olisi parasta, tai optimaalisin tila, käsitellä niissä parisuhteissa. Kyse ei siis ole siitä, että olen rikkinäinen ihminen, joka ei kykene elämään onnellista elämää, vaan kyse on siitä, että olen sillä tavoin rikkinäinen ihminen, että en kykene elämään onnellista parisuhde-elämää.

Aikaisempaan kommenttiin: olen jollakin tapaa hieman läheisriippuvainen, mutta enemmän itsestäni sanoisin, että kärsin aika tavallisesta suomalaisesta ilmiöstä, vinoituneesta kiintymussuhteesta. En osaa sanoa, missä menee syyt ja seuraukset, mutta minä vetäydyn konfliktista todellakin nopeasti moodiin "ei tässä parisuhteessa ole pakko olla jos mun kanssa on niin paha olla, kyllä minä tässä asiassa ilman sinuakin pärjään, joo ei tartte selittää sun tunteita nyt" ja todellakin osaan vetäytyä oman pääni sisään olemaan  huolehtimatta siitä, mitä mes ajattelee tai tekee.

Nyttemmin olen oppinut, että huolimatta kenties jonkinlaisesta kyvystäni siihen, minun ei tarvitse sanoittaa ja tiivistää näitä tunteita😁 Vedän henkeä, tuumaan vähän aikaa ja alan käsitellä asioita vähän eri vinkkelistä. Osaan kyllä jopa sanoa, että hei nyt alkaa sitten meikäpullan defenssit nousta.

Liekki, en ole enää ihan varma, kumpaa tekee enemmän, naurattaa vain pelottaa🤣

T: MaratonParkuja

""ei tässä parisuhteessa ole pakko olla jos mun kanssa on niin paha olla,"

tuohan on suurinpiirtein läheisriippuvan motto. Ei kyetä ottamaan asiaa asiana, vaan se otetaan omaan persoonaan kohdistuvana ja parisuhteen olemassaoloa uhkaavana existentiaalisena mörkönä. Terveellä tavalla ihmissuhteessa vuorovaikuttava kykenee selvittämään jonkin konfliktin aiheuttaneen asian sinä asiana eikä laajenna sitä koskemaan koko suhteen tulevaisuutta tai edustamaan jotain itseen kohdistuvaa arvostelua. Ja jo tuo lauseen asettelu: jo mun kanssa on niin paha olla. Juuri läheisriippuva sortuu tuollaisiin toisen tunteita arvaileviin heittoihin. Terveellä tavalla suhteeseen sitoutunut ei arvaile toisen tunteita vaan kertoo omistaan tyyliin: kuulen mitä sanot, mutta minä en nyt halua lähteä anoppilaan jouluksi.

MaratonParkuja, pakko kommentoida: Minä toimin konfliktitilanteessa täsmälleen samoin ja olen myös yrittänyt opetella hengen vetämistä, vaikenemista ja asioiden tarkastelua eri näkökulmasta kun tunteet on laantuneet :D

Tuosta itsekseen olemisesta: Olen pohtinut tätä meidän suomalaista kulttuuria, jossa on syvään rakennettuna itsenäisyyteen pyrkiminen ja omin voimin pärjääminen, harmaan kiven läpi yksin vaikka mikä tulisi. Varmaan jo ihan historiasta johtuen. Että miten terveellistä se lopulta on ihmiselle. Ero on aikamoinen kun vertaa moneen aasialaiseen kulttuuriin, jossa yksilö ei ole mitään ilman yhteisöä. Se on toinen ääripää. Mutta onko se todella ihmiselle hyväksi ja terveellistä olla vahva ja yksin ja pyrkiä todistelemaan sitä itselleen ja muille?

Tietysti on olemassa myös sellainen ilmiö, että ihminen voi kadottaa itsensä parisuhteessa. Erityisesti ruuhkavuosien oravanpyörässä se on jopa helppoa. 

Summa summarum: Kannattaa kuunnella itseään, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että yksinäisyys tai yksin oleminen on välttämättä tie mihinkään parempaan. Hetkittäin siitä voi olla apua, että kuulee omat ajatuksensa, mutta pidemmäksi ratkaisuksi en kyllä välttämättä suosittelisi. Minä ainakin olen oppinut eniten itsestäni juuri suhteessa muihin, erityisesti parisuhteessa.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liekki: edelliseen kommenttiisi. Entä jos ottaisi hetken ja olisi miettimättä mitään ihmissuhteita? suunnittelisi itselle vaikka jonkin lomamatkan ihan yksin, haaveilisi ja unelmoisi itselle päiväkohtaisen agendan jos niikseen. Tai joku uusi harrastus. Minä synnyin itse uudelleen juoksuharrastuksesta. Kun on riittävän kauan oikein itsekeskeinen ja omaan itseensä käpertynyt, on parempi ja tasapainoisempi kumppanikin sitten jollekulle.

Nämä ovat erittäin hyviä ja tervehdyttäviä neuvoja ja niitä kannattaa noudattaa. Asia on vain siten, että ne toimivat tasan niin kauan kun olet sinkku ja elät vain itsellesi. Kun alat parisuhteeseen - jos joskus vielä jaksat ja uskallat alkaa parisuhteeseen - näistä ei ole mitään hyötyä, kun ne vanhat oman mielen kikat aktivoituvat uudelleen. 

Eli sellaista asiaa kuin "riittävän kauan" ei ole olemassakaan. Jos näiden asioiden ytimee

Eipä siitä läheisriippuvuudessa olekaan kyse, että pystyykö elämään onnellisena yksin. Kyse on siitä onko oma identiteetti vahva ja pystyykö tuomaan itse itselleen psykologista turvaa. Kyllä sitä varmaan suhteessakin voi harjoitella, mutta helpompaa se on itsekseen. Kun huomaa, että oma identiteetti kannattelee, eikä olo yksin ole turvaton, ei enää pelkää suhteen päättymistä tai henkistä etääntymistä niin kovasti, että koko elämä alkaa taas pyöriä sen ihmissuhteen ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Mies kyseenalaistaa sitä, että tuleeko hän koskaan riittämään minulle. Hän kokee, että olisin toisenlaisen miehen kanssa onnellisempi. Siinä hän on varmasti oikeassa. Hän sanoo tiedostavansa, että oikein olisi ollut erota jo ajat sitten, mutta hän ei pysty sitä tekemään, koska tuntee sisimmässään syvää rakkautta. Kuitenkin on sanonut ymmärtävänsä, jos minä haluan eron. Jotenkin liian kiinni toisissamme taidamme olla edelleen, mutta uskoisin, että tuo 28:n mainitsema tunteiden osittainen viilentyminen pitää paikkansa. Tai ainakin jonkinlainen arvostus tai kunnioitus on laskenut paljon.

Huh, onpas taas paljon kaikkea mielenkiintoista ja hyvää pohdintaa! Aloitan nyt tästä, vaikka.

Kun me ihmiset olemme niin erilaisia, niin minä suuttuisin aivan stanasti tuommoisesta lätinästä. Kokisin, että mies paitsi uhriutuu: yhyy, enhän voi koskaan olla arvoisesi, mutta parhaani minäkin tässä vajavaisilla kyvyilläni yritän ja toiseksekseen sysää koko vastuun minulle: sinä olet syvimmän sisimmäni rakkaus, joten enhän voi sinusta erota. Mutta hei, sähän sen voit aina tehdä, koska selvästikin jo välität minusta vähemmän kuin ennen.

Kyyninen minä ajattelee, että tämä on vain se maailman vanhin tapa saada itselleen ero: odotella rauhassa, että toisen tunteet muuttuvat ensin välinpitämättömiksi ja sitten tehdä joku kiva prseily, joka katkaisee sen kamelin selän viimein. Toki se tehdään semmoisessa uhriutuvassa, hyvässä hengessä, it's not you, it's me, eikös niin.

Ahhh... tätä MaratonParkujan sanan säilää! Ilo lukea tekstiäsi. Kiitos! Sitäpaitsi olen täysin samaa mieltä tuosta edellisestä kommentista.

Minäkin loukkaantuisin aivan stnasti tuollaisesta lätinästä. Ja olen aikoinani loukkaantunutkin. Erosin sittemmin silloisesta lätisijästä, juurikin sen jälkeen kun tuli se viimeinen prseily. Ratkaisun tekeminen oli lopulta suuri huojennus. Voimavaroja vapautui aivan uskomattoman paljon, kun ei tarvinnut enää päivittäin vetvoa, vatvoa tai veivata.

Ehdottaisin Hukassalle ja siipalleen vuoden "virkavapautta" avioliitosta. Kumpikin elelisi tahollaan ja puuhailisi omiaan, etsisi itseään ja ehkä muutakin. Sitten vuoden päästä olisi palaveri, jossa tarkastellaan, onko mitään jäljellä; yritetäänkö vielä yhdessä vai luovutetaanko suosiolla ja erotaan, jatkaen tietenkin lapsista huolehtimisesta yhteisymmärryksessä ja sovussa.

Eihän kukaan kiellä teitä "rakastamasta syvästi toisianne" vaikka asuisitte omillanne, mutta kummallakin olisi täysi vapaus nähdä muutakin elämää ja oppia toisenlaiseen eloon, huomata, että se voikin olla paljon parempi tapa. Minusta nuo miehen ristiriitaiset puheet ovat vaan niin klisheisiä petturin puheita, että tekisi mieli kirkua. Tekee pahaa kuulla niistä, ja vielä pahemmalta tuntuu, että Hukassa menettämisen pelossaan tarrautuu tyhjiin lupauksiin.

"Rakastan sinua syvästi ja tiedän satuttavani sinua käydessäni kuksimassa "kaveriani", mutta teen sen kuitenkin."

WTF???

Hukassa

Meill oli puolen vuoden tuumaustauko suhteemme alussa. Puolison mielestä minä päätin liikaa asioista, yhteisistä menoista, sisustuksesta yms. Häntä ahdisti tavarapaljous, mikä minusta oli vaan kodikasta... oli muutakin, mistä olimme eri mieltä, ketään toisia ei ollut, ei ihastumisia tms.

Puoli vuotta, pohdiskelua yhdessä eteenpäin vai ero?

Päätimme jatkaa yhdessä...30v viime keväänä.

Puhumalla asiat selvisi, ei odottamalla tai olettamalla.

Pohtikaa tekin molemmille hyvä ratkaisu, ei vaan puolisollesi

Tuumis

Vierailija kirjoitti:

MaratonParkuja, pakko kommentoida: Minä toimin konfliktitilanteessa täsmälleen samoin ja olen myös yrittänyt opetella hengen vetämistä, vaikenemista ja asioiden tarkastelua eri näkökulmasta kun tunteet on laantuneet :D

Tuosta itsekseen olemisesta: Olen pohtinut tätä meidän suomalaista kulttuuria, jossa on syvään rakennettuna itsenäisyyteen pyrkiminen ja omin voimin pärjääminen, harmaan kiven läpi yksin vaikka mikä tulisi. Varmaan jo ihan historiasta johtuen. Että miten terveellistä se lopulta on ihmiselle. Ero on aikamoinen kun vertaa moneen aasialaiseen kulttuuriin, jossa yksilö ei ole mitään ilman yhteisöä. Se on toinen ääripää. Mutta onko se todella ihmiselle hyväksi ja terveellistä olla vahva ja yksin ja pyrkiä todistelemaan sitä itselleen ja muille?

Tietysti on olemassa myös sellainen ilmiö, että ihminen voi kadottaa itsensä parisuhteessa. Erityisesti ruuhkavuosien oravanpyörässä se on jopa helppoa. 

S

En lähtisi aasialaisen kulttuurin tapaista kollektivistista sosiaalisuutta pitämään minään ihanteena. Toimii siellä, muttei taida oikein istua meidän käsitykseen yksilönvapauksista.

Miksi vahvuuteen tai itsenäisyyteen pitää pyrkiä ja etenkin pyrkiä todistelemaan sitä itselle ja muille? Ei vahvuuteen tai itsenäisyyteen pyritä ponnistelemalla. Sille luodaan olosuhteet ja sen sallitaan tulla. Ja kun sen olotilan on saavuttanut, ei sitä tarvitse sen enempää kellekään todistella. Sen vaan ihmissuhteen syntyessä huomaa kaikesta: uskaltaa pyytää esim apua kun ei pelkää torjutuksi tulemista; uskaltaa olla omista tunteistaan avoin kun ei ole niin henkisesti riippuvainen toisen vastakaiusta; uskaltaa kunnioittaa omia rajojaan, mutta ennen kaikkea sen toisen ihmisen rajoja! Pystyy ottamaan vastaan kumppanin yllättäen tulevan työmatkan ilman että itsellä on mitään suunnitelmia ja jopa nauttimaan siitä.

Mies on puhunut aiemmassa suhteessaan kokemastaan pakottavasta tunnelmasta kun esim rakkaudentunnustukseen oli vain yksi oikea vastaus vaikka kuinka v*tuttaisi juuri sillä hetkellä, tai lahjaa vastaanottaessa ei pystynyt riittävästi koskaan osoittamaan kiitollisuutta. Tai olisi pitänyt tietää 'jostain' saako joskus lähteä kavereiden kanssa kalaan koska se "onnistuu" mitä suusta sanottiin ulos joko oli "lupa" lähteä tai sitten ei ollut, se olisi pitänyt jostain korvalehtien asennosta tunnistaa, että nyt oli tosi huono hetki lähteä koska kumppanilla on vähän paha mieli kun on tullut siskon kanssa riitaa tmv..

Ajatellaan ihmistä joka joutuu yksin autiolle saarelle. Ensin paniikki, miten minä pärjään! Sitten vähä kerrassaan varmuutta ja hyvän olon tunteita, että saan kuin saankin itselleni rakennettua suojaa ja etsittyä ravintoa. Tuossa on ne "vahvuuden ja itsenäisyyden" ensimmäiset perusedellytykset, jos niitä sellaiseksi haluaa nimittää, ja pohja sille että "voi elää onnellista elämää yksin". Mutta sitten iskee yksinäisyys. Eikä yksinäisyys ole minusta yleensä mitään tavoiteltavaa, en yritä nyt sanoa sitä. Mutta se oma koti omassa mielessä on syntynyt kuitenkin vasta sitten kun huomaat, että yksinäisyyden tunne väistyy ja löydät sosiaalista vuorovaikutusta ilman toista ihmistä. Siis sitä samaa aivoja ruokkivaa väriä löytää ainoana ihmisenä siellä autiolla saarella omasta mielikuvituksesta vuorovaikutuksessa ympäristöön ja omiin muistoihin, oppimiinsa asioihin jne.  Mulla se vaati yksin elämistä vuoden verran ennenkuin se ettei ole ketään tuntuu ihan ok.lta. Ei ihan siltä mitä elämään toivoisin, mutta ihan ok silti. Vaikka loppuelämän.

Hukassan miehen toiminnassa ei ole mitään muuta epänormaalia kuin se että kertoilee siitä vaimolleen. Salassa nuo hommat kuuluu hoitaa. Niin ne muutkin tekee. 

Kun huomaa, että oma identiteetti kannattelee, eikä olo yksin ole turvaton, ei enää pelkää suhteen päättymistä tai henkistä etääntymistä niin kovasti, että koko elämä alkaa taas pyöriä sen ihmissuhteen ympärillä.

Oikeasti: ihmiset ovat erilaisia. On meitä, joille yksinolo ei ole tippaakaan turvantonta,oma identiteetti kannattalee mainiosti jne. Silti huomaamme, että parisuhteessa kehitämme päässämme ongelmia johtuen lapsuudesta, noin yleisemmin.

Olemme siis suoraan sanottuna helposti onnellisempia yksin kuin parisuhteessa. Siitä huolimatta kuitenkin parisuhteessa on paljon hyviä puolia, joita kenties haluamme elämäämme. Mutta yleisimmin kuitenkin käy niin, että vastaan kävelee ihminen, jonka kanssa otamme riskin, siis sen riskin, että ajoittain olemme onnettomampia kuin ennen sinkkuna ja haluamme kaikesta huolimatta sen parisuhteen.

Ja kuten ehkä huomaat, monetkin meistä ovat alkaneet ajatella, että mikäs tässä nyt mättää, kun tämmöiseksi menee. Työstää lapsuuttaan, reagointitapojaan, tunteitaan, luonteenpiirteitään, vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Koska haluaa toki saavuttaa sen terveen parisuhteen, jota tuntuu olevan helppo määritellä.

Yksin se ei onnistu, kuitenkaan, vaan vaatii samoja asioita siltä toiselta parisuhteessa. Sillä todella äärimmäisen harvoin siellä vastapuolella on kaikki omat haamunsa selättänyt, itsenäisyydessä itsensä kehittänyt tyystin tasapainoinen yksilö.

Ja edellä mainittu tekee siitä toisinaan haastavaa, sillä aina ei ajoituskaan osu ihan nappiin. Niin sitten pitää olla kuin Mikki Hiiri, try, try again. Ellei mene mahdottomaksi, jolloin kannattaa tietysti luovuttaa.

Minusta, sori vaan, nämä neuvot, että pitää itsekseen itseään kehitellä, jotta parisuhde sitten onnistuu, ovat vähän naiiveja. Se on kuin sanoisi, että pitää matolla tehdä uintiliikkeitä, kunnes oppii uimaan. Voi siinä jotain tekniikkaa ja taktiikkaa kehitelläkin, mutta se tuskin riittää, kun vesi elementtinä ominaisuuksineen puuttuu.

T: MaratonParkuja

Ei ole viisasta rikkoa ja heittää yhteistä elämää ja kaikkea rakennettua pois joidenkin ohimenevien sivusuhteiden takia. Kyllähän niitä pitkiin liittoihin mahtuu. Ei se elo vuosikymmenten jälkeen mitään intohimon ilotulitusta ole kellään ja siispä sitä intohimoa haetaan muualta 

29 vuotta.

Tuntuu ikuisuudelta.

Muutin mökille. Puhelin kiinni. 

Menen vessaan.

Kirjoitan pian. Kerron mitä tuli.