Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Jos elämässä on menossa henkilökohtainen stressi ja ehkä kiirettäkin niin harvoin samaan aikaan kannattaa aloittaa uutta suhdetta. 

Niin aika komplisoituneelta vaikuttaa tuo Liekin suhde siihen nähden kauanko on ehditty tuntea. Kai sen pitäisi lähteä siitä, että viihdytään toisen seurassa ja katsotaan sitten mihin homma etenee. Saattaisin itsekin kokea vähän huolestuttavaksi jos uusi tuttavuus vaatisi sitoumuksia kahden viikon jälkeen, tai edes neljän.

Liekki,

Tämän perusteella mitä kerroit minusta kuulostaa nyt siltä, että mies ei vain ole sinusta tarpeeksi kiinnostunut. Kokemukseni mukaan miehet haluavat kyllä keskittyä yhteen naiseen kun kunnolla kolahtaa eivätkä halua pitää vireillä silloin muita suhteita. Lisäksi tuo kuukauden tauko näin varhaisessa vaiheessa kuulostaa siltä, että mies on voinut hyvin tulkita, että suhteestanne ei tule mitään ja on siksi palannut tinderiin. On hyvä, että asetit rajasi ja kerroit mikä sinulle käy ja mikä ei käy. Mutta en ehkä tuhlaisi enempää aikaa pohtimalla sitä miksi näin kävi tai psykologisoisi sitä enempää. Joskus kemiat eivät vain kohtaa ja sen takia suhde ei jatku ja aletaan vilkuilemaan muita vaihtoehtoja. Hyvää on se, että tunnistat itsessäsi tuon tarpeen pyrkiä sitoutumaan hyvin varhain ja sen suhteen tietysti voisi seuraavalla kerralla kokeilla nutturan höllentämistä. Eli rauhassa tapailla ennen kuin alkaa keskustelemaan vakavasti tulevaisuudesta. Mies ei myöskään välttämättä ole johtanut sinua tarkoituksella harhaan, vaan joskus alkuvaiheessa voimakaskin ihastuminen vain laimenee ajan myötä, koska henkilö ei vain tunnu oikealta. Jos meni ihan vikaan analyysi ja suhde tuosta vielä elpyy, niin kerrothan ihmeessä.

Minusta on tosi hyvää pohdintaa sekä Liekiltä että Aplta tuo kiltteyden tunnistaminen, omien rajojen häilyvyys ja miten se voi haitallisesti näkyä parisuhteessa. Sekä Aplta se, miten turvallisuus ja omien vanhempien pitkä parisuhde voikin saada roikkumaan pidempään huonossa tilanteessa. Tosi arvokasta pohdintaa. Nostan hattua sille, miten Ap pystyt reflektoimaan itseäsi vaikeissa tilanteissa. Uskon, että pitkällä tähtäimellä kasvusi johtaa siihen, että päädyt parisuhteeseen kyllä. Nostan hattua myös sille, että olet tehnyt itsesi kanssa paljon työtä vahvistuaksesi ja vahvistaaksesi itsetuntemustasi ennen kuin olet edes harkinnut uutta parisuhdetta. Se on harvinaista nykyaikana.

Minäkin kaipaisin kuulumisia nimimerkeiltä Hukassa ja Lumimyrsky.

Kuurankukka

"Sekä Aplta se, miten turvallisuus ja omien vanhempien pitkä parisuhde voikin saada roikkumaan pidempään huonossa tilanteessa."

Ap:n tulkinta on hämmentävässä ristiriidassa ammattilaisten näkemyksistä. Olisiko sitten niin, ettei ap ole tiedostanut vanhempiensakaan ongelmallisuutta vaan on sopeutunut siihen.

"Miksi irti päästäminen ja vanhan taakse jättäminen on joskus niin vaikeaa?"

Vaikka mikään ei ole täysin mustavalkoista, Väestöliiton pari- ja perhepsykoterapeutti Nina Kauppisella on tähän ytimekäs vastaus:

Suomalaiset ovat yleisesti ottaen aika turvallisuudenhakuisia. Mieluummin pysytään epätyydyttävässä vanhassa, tutussa ja turvallisesta kuin otetaan riski kohti uutta ja tuntematonta.

Irti päästämisen vaikeuden taustalla vaikuttavat lapsuudessa muodostuneet kiintymyssuhdemallit. Joskus ihminen jää huonoon elämäntilanteeseen tai esimerkiksi parisuhteeseen kestämään epäoikeudenmukaista kohtelua, hoitamaan ja miellyttämään puolisoa, sillä se on ollut oma tapa selvitä jo lapsuudessa

https://www.is.fi/menaiset/hyva-fiilis/art-2000010136941.html

Niihin lukeutui se, että kaikki ihmiset nyt eivät vain lähtökohtaisesti ole ystävällisiä, mukavia ja hyväntahtoisia, vaikka itse kohtelisit heitä kuinka hyvin. Tai että kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhempia. Sitä ei sitten jotenkin osannut aina pitää puoliaan, kun siihen ei kotona kannustettu. Vaan päinvastoin: olemaan mukava ja sopeutuva omalla kustannuksellasi. Olemaan Hyvä Ihminen.

Tämä nyt taas herätti ajatuksia ja todella samaistuin. Omassa lapsuudenperheessä oli tuota samaa ja vielä jotenkin ihan korostuneena Hyvän Ihmisen humanistinen vastuu. Joka ei todellakaan kohdistunut vain kohdattuihin ihmisiin, vaan koko maailmaan. Koko Telluksen tuska olisi pitänyt jaksaa jakaa ja tehdä parhaansa. Antaa paitakin päältänsä tai ellei nyt muuhun kykene, niin suremaan kyvyttömyyttään nyt ainakin😀

Nyt vain niin, että ristikseni olen saanut erittäin tarkan tutkan ja mikroilmeiden tulkinnan kyvyn ja se näkyi jo lapsena. Sitten on vielä niinkin, että on myös tilanteita, joissa myös Hyvät Ihmiset toimivat kyseenalaisten motiivien perusteella. Niissä on vielä vaikeampaa pitää omia puoliaan, koska toinen on oikeasti ihan hyvä tyyppi, tämän hetkiset ratkaisut vaan risteävät omien intressieni kanssa. Jos kommunikointi toimii, ok, mutta jos ei, jälki on ikävää.

Vanhempani monesti kritisoivat minua siitä, kun pidin puoleni esim. koulussa kiistoissa toisen lasten kanssa. Kuulemma olisi pitänyt ymmärtää enemmän. No, itse koin, että minähän se tässä ymmärränkin, mm. sen, miltä kantilta tuo toinen lähtee ja se ei todellakaan ole yhteinen etu edellä. 

En siis tainnut lannistua, mutta koville on joskus ottanut ja jättänyt varmaan kohtalaisen häivähdyksen syyllisyyttä siitä, että olen niin kovapäinen. Itsepäinen. Vastarannan kiiski!

Mitä tulee tapailuun, en kyllä itsekään kestäisi varmaan tätä tinder-aikaa millään tavoin. En osaa ajatella, että kiinnostuisin oikeasti jostain ihmisestä ja tapailisimme ja sitten lähtisinkin tapailemaan jota kuta muuta. Miksi sinne menisin ja mitä sieltä saisin? Paremman, uuden, josta kiinnostuisin? Mikä näissä on pointti. Mutta minä tosiaankin olen aika simppeli ihminen.

En tiedä, voiko suhteita oikeastaan määritellä keston mukaan, siis kun ajattelen jotain itselleni merkityksellisiä kohtaamisia, jotkut ovat kestäneet hyvinkin vähän aikaa, mutta jääneet ns. sydämeen. Enkä oikein tiedä tuosta vaatimisestakaan, ts. onko siis se, että haluaa olla kartalla siitä, missä mennään, miten toinen näkee suhteen ja sen mahdollisen etenemisen jne. kohtuuton vaatimus. Ainakin on täysi oikeus mielestäni saada tietää, onko toinen vielä niin haku päällä, että aktiivisesti on haku päällä. 

Seksiä en tahtoisi harrastaa tilanteessa, jossa on mukana muitakin, itselleni täysin tuntemattomia ihmisiä, joiden elämäntavoista en tiedä mitään. Täysin vanhanaikainen mielipide, tiedän. Mutta itselleni kynnys vaan menee näissä.

T: MaratonParkuja

Olen sellainen, että vaikka tunteita ja ehkä pidempäänkin seurusteluun halua olisi itsellä en kuitenkaan kovin nopeasti sitä ala sitä toiselle kertoa. Ennenkuin olen hiukan varmempi onko hänellä tunteita ja sitoutumishaluja minun suhteeni. Jos huomaan, että toinen ei välitä tai on muuten eri aaltopituuksilla tms. niin silloin on helpompaa itsekin peräytyä ja lopettaa suhde. 

Myös toisinpäin olen huomannut, että on kiusaannuttavaa jos toinen kovin nopeasti etenee ja alkaa puhua esimerkiksi sitoutumisesta. Jos itsellä ei ole sensuuntaisia ajatuksia vielä tullut. Siis miten kertoa kohteliaasti ja toista nolaamatta, että katsotaan nyt. Siksi en halua kiusallista tilannetta myöskään toiselle. 

Puhun nyt nopeasti etenemisestä viikoista tai muutamasta kuukaudesta. Riippuu tietysti myös tapaamisten määrästä tuo kuukausitasolla tutustuminen. 

Ikä tuo mukanaan tätä harkintaa ja kun on ollut pitkään sinkkuna haluaa olla varma onko toinen sellainen, että "viitsii" muuttaa omaa elämäänsä. Koska silloin on vielä vaikeampaa perua, ettei tämä nyt taida oikein, kun on jo vakavampaa suhdetta menossa. 

Vierailija kirjoitti:

Niihin lukeutui se, että kaikki ihmiset nyt eivät vain lähtökohtaisesti ole ystävällisiä, mukavia ja hyväntahtoisia, vaikka itse kohtelisit heitä kuinka hyvin. Tai että kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhempia. Sitä ei sitten jotenkin osannut aina pitää puoliaan, kun siihen ei kotona kannustettu. Vaan päinvastoin: olemaan mukava ja sopeutuva omalla kustannuksellasi. Olemaan Hyvä Ihminen.

Tämä nyt taas herätti ajatuksia ja todella samaistuin. Omassa lapsuudenperheessä oli tuota samaa ja vielä jotenkin ihan korostuneena Hyvän Ihmisen humanistinen vastuu. Joka ei todellakaan kohdistunut vain kohdattuihin ihmisiin, vaan koko maailmaan. Koko Telluksen tuska olisi pitänyt jaksaa jakaa ja tehdä parhaansa. Antaa paitakin päältänsä tai ellei nyt muuhun kykene, niin suremaan kyvyttömyyttään nyt ainakin😀

Nyt vain niin, että ristikseni olen saanut erittäin tarkan tutkan ja mikroilmeiden tulkinnan kyvyn ja se näkyi jo lapsena.

Jep. Mutta kun ei toisiaan vielä edes tunneta niin kuinka paljon vatvomista se edellyttää todeta: minä en halua tapailukumppaniakaan jakaa toisten kanssa enkä varsin seksikumppania, joten Tinder pois tai voidaan todeta, että oli hauska tavata, hyvää jatkoa.

Jos vetvoo ja vatvoo jo jotain nopeaa tapailusuhdetta ja omia reaktioitaan jne, niin ehkäpä tekisi hyvää olla tovi ihan itsekseen ja mietiskellä mitä toivoo ja tarvitsee

Muistan niin hyvin kun aloin ymmärtämään, että exän ja minun suhde ei jatku, tiesin, että minun on tehtävä ratkaisu itseni parhaaksi. Ymmärsin, että toinen roikottaa, vaikka en toisesta naisesta vielä tiennyt. Mieleen alkoi hiipimään hetkittäisiä ajatuksia, että vietänkö loppuelämän yksin, silti tuntui, että en osaisi ikinä olla kenenkään toisen kanssa ja suurin kauhu oli itselläni se Tinder-maailma. Itselleni niin kovin vieras, olinhan ollut saman miehen kanssa 28 vuotta. Tiesin myös, että teen etätöitä 99%, en harrasta mitään lajia ja ravintoloissa käyn todella harvoin. Mieleeni hiipi ajatus, että Tinderi on sitten joku päivä (tulevaisuudessa) ladattava ja vaikka olen kuullut, että sieltä on pariskuntia syntynyt niin olen kuullut niin paljon myös ikäviä juttuja. Ajattelin, että minusta ei taida olla siihen maailmaan. 

Sitten yksi mökkireissu ystäväni kanssa muutti tilanteen. Ensimmäinen kolme kuukautta mentiin kevyesti, pidettiin hauskaa ja päätin vaan nauttia siitä, että elämääni tuli iloa. Sanoin heti alkuun mökkimiehelle, että en osaa pelata mitään "tapailu/parisuhdepelejä", puhuttiin suoraan kaikesta ja selvää oli, että homma pidetään "kevyenä". Kolmen kuukauden kohdalla tilanne muuttui, molemmat totesivat että tässä on jotain paljon enemmän. Tässä ollaan nyt, eilen päivällä mökkimies lähti kotiin ja vielä illalla tuli lyhyt viesti, että rakastaa minua. 

Olen todella onnellinen, mutta onneen sekoittuu surua, sillä terveysasioissa (mökkimiehen) on nyt vakavia asioita. Näistä en avaudu enempää, mutta on todennäköistä, että meidän yhteiselämä ei ole pitkä. Tämä ei nyt ollut mitään draaman hakua, vaan faktaa. Eilisen surin, hetken olin vihainenkin (ja itsesäälissä), mutta sitten päätin että nautin nyt tästä mitä meillä on ja suren sitten kun on sen aika.

28 v yhdessä 

Muistan kun erosin miten nautin sinkkuelämästäni. Ennen eroakaan en miettinyt oikeastaan yhtään miten saisin uuden suhteen. Päinvastoin, ajattelin elää pitkän aikaa teini-ikäisen lapseni kanssa kahdestaan. Nopea uusi suhde ei ollut siihen paikkaan tarpeen eikä eron jälkeen muutenkaan.

Tinderiä ei silloin ollut, käytiin ravintoloissa ja tanssimassa. Ja kyllä sitten kävinkin. Oi voi kun tuntui mukavalta ja nuorenin paljon niin ulkonäöltäni kuin mieleltänikin. Nyt vielä jälkeenpäin ajatellenkin se oli kivaa ja tarpeellista aikaa sen hetkisessä elämäntilanteessani. Myös varsin opettavaista kun olin ollut nuoruuden liitossa miltei suoraan kotoa. Avasi silmiä monessa suhteessa. 

Minäkään en ole mennyt Tinderiin. Ihmeellistä kyllä, niin ihan bussissa olen tutustunut lähellä asuvaan mieheen, jonka kanssa jo pari vuotta aina juteltu ja vaihdettu kirjavinkkejä. Ei siis missään parisuhdemielessä olla, mutta on aina kiva, kun osutaan samaan aikaan. Ollaan juteltu politiikasta, uskonnosta ja kirjallisuudesta ym. ja naurettu paljon. Samoin käyn sellaisessa pienessä mukavassa musiikkikuppilassa, jossa on aina juttuseuraa. En siis parisuhdetta mieti, mutta en sitä poiskaan sulje. Osuu jos osuu...

En minäkään varsinaisesti ajatellut, että parisuhde olisi mitenkään "pakollista tai edes asia jota tavoittelisin", sillä vasta olin oppinut olemaan yksin. Silti olen ihminen joka kaipaa läheisyyttä ja kosketusta, mutta haasteena se, että en käytä "irtonumeroita". Tämän ikäisenä itseäni ei myöskään kiinnosta ravintoloissa juokseminen, jäin miettimään että kävinkö Suomessa tanssimassa kertaakaan vuonna 2024 (en tainnut).

Elämä on kuitenkin mielenkiintoista kun ei aina tiedä mitä nurkan takana odottaa (niin hyvässä kuin pahassa).

28v yhdessä 

28, silloin kun erosin olin tietenkin nuorempi kuin nyt. Ja se oli sitä aikaa kun ihmiset kävivät paljon ravintoloissa, tutustuttiin yleensä juuri siellä kun oltiin vapaalla. Ennen se oli pelkästään, että tavattiin jossain ja sitä kautta, deittipalstoja ei ollut kuin nyt on. 

Jokainen tekee tavallaan, minulle oli tärkeätä pitää jonkin aikaa itseni vapaana vakituisesta suhteesta. Toki kaikenlaista sutinaa oli, sekin oli tarpeen osin ahdistavankin avioliiton jälkeen. Ex-mieheni oli myös aika määräilevä ja olin ollut liian kiltti. Minun oli hyvä oppia hiukan itsenäistymään ja pitämään rajojani. Myös sain itsevarmuutta, niin käytökseeni kuin siihen, että olin ihan ok ihminen. Tutustuin myös hyvinkin etilaisiin miehiin ja opin huomaamaan senkin, että jotkut ovat vielä kiinni entisessä elämässään. Myös huomasin miten paljon varatuilla on muita suhteita. Kaikella tavoin kasvattavaa aikaa tulevaan. 

Jep. Mutta kun ei toisiaan vielä edes tunneta niin kuinka paljon vatvomista se edellyttää todeta: minä en halua tapailukumppaniakaan jakaa toisten kanssa enkä varsin seksikumppania, joten Tinder pois tai voidaan todeta, että oli hauska tavata, hyvää jatkoa.

Jos vetvoo ja vatvoo jo jotain nopeaa tapailusuhdetta ja omia reaktioitaan jne, niin ehkäpä tekisi hyvää olla tovi ihan itsekseen ja mietiskellä mitä toivoo ja tarvitsee.

Eihän Liekki käsittääkseni ole vetvonut niinkään suhdetta kuin omaa suhtautumistaan. Itsetutkistelua minä olen noista enemmän lukenut kuin vatvomista miehen kanssa tai miestä niinkään ylipäätään. Eli siis ihan itsekseen mietiskelyä onkin tehnyt.

Vähän itse olen skeptinen tosin näihin pohdintoihin, mitä itse toivoo ja tarvitsee. Siis on ilman muuta hyvä miettiä, minkälaisia ihmissuhteita haluaa ylläpitää, mutta elämä tuo eteen sitten mitä tuo. Enemmänkin mielestäni olisi hyvä miettiä juuri omia reaktioitaan ja sitä, mistä ne kumpuavat. Itsehän sitä sitten on kun on seuraavankin kerran reagoimassa.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

28, silloin kun erosin olin tietenkin nuorempi kuin nyt. Ja se oli sitä aikaa kun ihmiset kävivät paljon ravintoloissa, tutustuttiin yleensä juuri siellä kun oltiin vapaalla. Ennen se oli pelkästään, että tavattiin jossain ja sitä kautta, deittipalstoja ei ollut kuin nyt on. 

Jokainen tekee tavallaan, minulle oli tärkeätä pitää jonkin aikaa itseni vapaana vakituisesta suhteesta. Toki kaikenlaista sutinaa oli, sekin oli tarpeen osin ahdistavankin avioliiton jälkeen. Ex-mieheni oli myös aika määräilevä ja olin ollut liian kiltti. Minun oli hyvä oppia hiukan itsenäistymään ja pitämään rajojani. Myös sain itsevarmuutta, niin käytökseeni kuin siihen, että olin ihan ok ihminen. Tutustuin myös hyvinkin etilaisiin miehiin ja opin huomaamaan senkin, että jotkut ovat vielä kiinni entisessä elämässään. Myös huomasin miten paljon varatuilla on muita suhteita. Kaikella tavoin kasvattavaa aikaa tulevaan. 

Olen kyllä ihan samaa mieltä, että jokainen tekee tavallaan. Uskon, että tuo Sinun tilanne on ollut ihan täydellinen Sinulle. Omat rajat, itsenäistyminen ja itsevarmuuden kasvattaminen ovat tärkeitä asioita. Jokaiselle tekisi hyvää olla yksin pitkän suhteen jälkeen ja tutustua itseensä. Oikeasti ei ollut tarkoitus erityisesti Sinun kirjoitukseen tarttua vaan enempi itselleni vieraaseen Tinder maailmaan. Aika on muuttunut siitä, kun itse on ollut nuori.

Vaikka ei saisi yleistää niin olen vasta exän ja minun eron jälkeen myös tajunnut kuinka paljon varatuilla on suhteita tai jos ei suhteita niin kuinka helposti petetään yhdenillan juttujen kanssa. Niin lyhyemmissä kuin nimenomaan pitkissä suhteissa. Olen todellakin elänyt pumpulissa. On siis sellaisia pariskuntia, joista en ikinä voisi kuvitella. 

Kaikkea hyvää Sinulle ja on tämä elämä aikamoinen tutkimusmatka.

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Muistan niin hyvin kun aloin ymmärtämään, että exän ja minun suhde ei jatku, tiesin, että minun on tehtävä ratkaisu itseni parhaaksi. Ymmärsin, että toinen roikottaa, vaikka en toisesta naisesta vielä tiennyt. Mieleen alkoi hiipimään hetkittäisiä ajatuksia, että vietänkö loppuelämän yksin, silti tuntui, että en osaisi ikinä olla kenenkään toisen kanssa ja suurin kauhu oli itselläni se Tinder-maailma. Itselleni niin kovin vieras, olinhan ollut saman miehen kanssa 28 vuotta. Tiesin myös, että teen etätöitä 99%, en harrasta mitään lajia ja ravintoloissa käyn todella harvoin. Mieleeni hiipi ajatus, että Tinderi on sitten joku päivä (tulevaisuudessa) ladattava ja vaikka olen kuullut, että sieltä on pariskuntia syntynyt niin olen kuullut niin paljon myös ikäviä juttuja. Ajattelin, että minusta ei taida olla siihen maailmaan. 

Sitten yksi mökkireissu ystäväni kanssa muutti tilanteen. Ensimmäinen kolme kuukautta mentiin kevyesti,

Voi että, Mökkimiehellä huolia terveydestä. Ja siis Sinullakin, huoli hänestä. Nauttikaa nyt !

Lempein miettein

Tuumis

Kyllä minuakin jäi Mökkimiehen terveysasiat mietityttämään, niin se vain on!

Olen jotenkin jäänyt mielikuvaan, että siinä on kuten aina niin monta kerrosta. Yksi ehkä on se, että vaikka miten aihetta on tai oikeammin sanottuna, ihan pakko on, niin elämäntapamuutokset ovat helkkarin vaikeita. Olen itsessäni monta kertaa näitä kohdatessa miettinyt, että miten paljon oikeasti olisi pystyvä niihin. Kun on ikänsä panostanut tiettyihin asioihin, kuten nyt vaikka tehnyt paljon töitä, niin ei se vaan muutu tuosta noin sanoipa se järkikulta mitä hyvänsä.  Eli ihan siinä on käsittelemistä, luulen.

Voimia siihen työhön. Ikuisena optimistina ajattelen myös, että eihän sitä koskaan tiedä. Ei tiedä, ihmeitä tapahtuu ja joskus vielä oikeaan aikaan. Ja ennen sitä on todellakin turhaa miettiä liikaa huomista, jonka tuomille asioille ei mitään mahda. Niiden aika on sitten jos koskaan!

T: MaratonParkuja

28, elämä on epävarmaa ja meillä kaikilla on kuitenkin vain tämä hetki ja tämä päivä, huomisesta emme tiedä. Kannattaa keskittyä nauttimaan elämästä tässä ja nyt ja elää mahdollisimman laadukasta elämää. Kun meillä kaikilla tulee ikää lisää ja lisäksi tämän maan geeniperimä on mikä on, niin terveellisemmät elämäntavat ovat meille kaikille ajankohtainen asia. Terveys on tärkeintä. 

Lisäksi vielä toteaisin, että sinun viime vuosien elämän käänteet ovat varmastikin osoittaneet, että huomisesta ei joka tapauksessa tiedä. Eli ei kannata murehtia tulevaa. We'll cross that brigde when we come to it. Mieleen tulee myös sanonta, että Jumala nauraa suunnitelmillemme. 

Päivä kerrallaan.

Voimaa ja valoa!

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös sama tilanne, sillä erolla että on jo myöntänyt että on toinen. Ikää hällä kohta 50 vuotta ja tehnyt kaikki ihan klassiset ikäkriisin temput.

Lapsille tämä on hirveää, ovat vielä pieniä, ei edes teinejä.

 

Voimia sinullekkin.

Lasten reagointia minäkin kovasti mietin. Vaikka ovat jo "isoja" niin pahimmassa murrosiässä/tulossa pahimpaan murrosikään. Ja siihen päälle vielä vanhempien ero ja sen myötä heidän elämässään tapahtuvat isot muutokset. Toivon todella, että raha riittää heidän jatkaa harrastuksiaan. Mies ei ole ikinä niihin osallistunut, eikä omien sanojensa mukaan aio niitä maksaa jatkossakaan. Ja kilpailullinen urheilu maksaa jo aikalailla.

Siis mies ei osallistu omien lasten harrastuksiin?? Ei kustanna niitä ? Miksi se olisi pelkästään äidin tehtävä? Jessus miten kamala mies ja isä. Todennäköisesti olette jo eronneet, koska aloitus on vuodelta 2022. Ja toivon todella, että sinulla on elämä kunnossa ja ehkä joku kunnollinen ja rakastava kumppani. 

Kiitos Tuumis, Maratonparkuja ja Kuurankukka.

Terveysasioista haluan sen verran sanoa, että kun mökkimiehen tapasin 1v 9 kk sitten, Hän oli ns. terve mies, ei yhtäkään reseptilääkettä ja tuoreet verikoetulokset lähes priimaa. Tiesi toki, että kaikki ei ole kunnossa ja laajat verikokeet oli ensimmäinen askel tutkimuksissa. Kolmisen kuukautta oltiin oltu yhdessä kun diagnoosi tuli. Muistan kuinka googlailin ja järkytyin hieman. Ei asiat näy yhdessä olessamme ja jotenkin sen kaiken tiedon on tunkenut ajatuksista pois. Nyt tuli nämä kaksi sairaalapätkää, tavallaan eivät liity tähän sairauteen (ainakaan suoranaisesti). Syy miksi tämä kaikki sunnuntaina suretti oli se, että huomasin mökkimiehen terveydessä muutoksen ja kysyinkin hämmästyneenä, että onko asiaa itse huomannut. On huomannut ja hakeutuu lisätutkimuksiin. Tämä kaikki sai taas googlettamaan ja tieto lisää tuskaa. 

Tästä ei nyt yhtään enempää, ehkä sitten joskus voin avata asiaa enemmän (toivottavasti siihen menisi vielä monta vuotta, ehkä tämä ketju ei enää "elä" siinä vaiheessa).

Eilen jopa kadutti, että aiheesta mainitsin. Sen kirjoittaminen teki hyvää.

Me eletään ihan normaalia elämää yhdessä, nauretaan niin penteleesti, pussaillaan ja jutellaan. Ja aion nauttia + iloita tästä yhdessäolosta nyt, enkä surra etukäteen.

28 v yhdessä 

Tuli vielä mieleeni mainita, että aina välillä sitä miettii kuinka paljon tänne uskaltaa avata. 

Haluan kyllä korostaa, että paras ystäväni, siskoni, poikani ja mökkimies tietää että tällainen ketju on elänyt rinnallani 2,5 vuotta. Jokainen Heistä varmasti tunnistaisi itsensä, jos ketjuun eksyisivät (ja lukisivat lähes 8000 viestiä). Mökkimiehen kanssa keskusteltu ketjusta enemmänkin.

Ainoa joka ei ketjusta tiedä on exäni, mutta niinkuin joskus aiemminkin olen maininnut niin olisin mielelläni katossa kärpäsenä kun hän ketjua lukisi. Olen kuitenkin alun tuskani tänne purkanut ja niin monia häntä puolustavia viestejä kirjoittanut ja jokaisen uuden tilanteen avannut (salakämppä, salasuhde jne). Tajuaisikohan täältä kuinka paljon puhehousujen puute vaikutti minuun. 

Niin tai näin, olen ihan Sinut kirjoituksieni kanssa.

28v yhdessä 

MaratonParkuja, vanhempieni suhde ei ole mikään ihannesuhde, heillä on hyvin oma tapansa olla yhdessä. Tapa joka jonkun toisen kanssa olisi ongelmallinen. Kuten kerroin, olen lapsesta alkaen kuullut riitojaan. Ja aina niistä on selvinneet ja elämä on jatkunut. Me lapset olimme aina ykkösiä. Kummallakin vanhemmallani on ollut tavalla tai toisella rikkonainen koti. 

Eli, tiedostan siellä olevat epäkohdat. Ja toisaalta olen niiden keskellä kasvanut, ja niihin tottunut, saaden samalla turvallisen ja tasaisen lapsuuden.

Joten, ehkä se, vanhempieni omanlaisen, mutta heille toimivan suhteen oppi/malli ja toisaalta se, että hyvässä ja pahassa on pysytty yhdessä sai minut pysymään omassa suhteessani??  Malli, joka ei ole kovin hyvä parisuhteen malli. Mutta vanhemmuus on sitten ollut eri juttu.

En tiedä. Kaikenlaista sitä miettii.

Liekki, hienoa, että sinun suhdekuvioon tuli selvyys. 

28, ikävä kuulla mökkimiehen terveyshaasteista. Toivottavasti teillä on kuitenkin vielä paljon hyvää yhteistä aikaa edessänne. 

Ap