Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Eihän ex tässä näpäytä vaan m36 isyystestivaatimuksillaan. Sitä saa mitä tilaa.

M36: n suhdevyyhti taitaa olla sellainen, että kaikki siinä ovat osin  läheisriippuvaisia ja hakevat hyötyä erilaisista asioista. Niin ex kuin Tyttis, molemmat naiset myös laskelmoivat. M36 on sitten siinä ikäänkuin kuviota pyörittämässä ja hyväntekijänä kuviossa. Kyllähän hänkin osaltaan siinä kuviossa toiminnallaan itselleen jotain mielihyvää saa. Kaikki saavat jotain mitä jostain ja kuka mistäkin syystä syystä ovat vailla. 

Vierailija kirjoitti:

30  vuoden jälkeen?

Kyllä toi nyt syntyvä vauva on jo 18 vuoden jälkeen aikuinen.

 

Toki.

Taidat olla aika nuori vastaaja kun et tajua mitä eroa on 18v tai 30v. Lapsi hän on silti vaikka on 50v ja m36 on m86.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

30  vuoden jälkeen?

Kyllä toi nyt syntyvä vauva on jo 18 vuoden jälkeen aikuinen.

 

Toki.

Taidat olla aika nuori vastaaja kun et tajua mitä eroa on 18v tai 30v. Lapsi hän on silti vaikka on 50v ja m36 on m86.

Olen 45-vuotias ja mulla on kaksi teini-ikäistä lasta.

upupup

M36 voisi ehdottaa tyttikselle, että tämä muuttaa omaan asuntoon kuntarajan tälle puolen. Lapsensa voi siten mennä lähelle eskariin ja tyttis voi pitää turvapaikkansa. 

En voi sille mitään, että pelkään hänen puolestaan. Ihmettelen missä hänen itsesuojeluvaistonsa on. 

Olisko niin, että Tyttis on kyllä syvästi loukkaantunut näille kummallekin kun ex-vaimo saa vauvan m36 kanssa. Mutta antaa nyt tällä hetkellä asian olla ja kun on vielä käsittääkseni opiskelija ja yh niin kannattaakin jos m36 auttaa paljon monin tavoin syyllisyyttään lieventäen. Ehkä on myös niin, kuten usein näissä kuvioissa, että pitää kiinni tahallaan miehestä siksikin, ettei exä pääse kuvioihin yksin hääräämään. Pitää kiinni miehestä tahallaan. 

Ettekö osaa olla yksin?

Mun mielestä on ihanaa olla yksin pitkän avioliiton päätteeksi, joka päättyi miehen pettämiseen ja jättämiseen.

Mikä vapaus! Kukaan ei nalkuta, ei valita, ei tartte ottaa huomioon ketään aikuista, voin siivota, pyykätä ja kokata just miten haluan, milloin haluan, voin painua ovesta ulos milloin vain, minne vain. Kukaan ei läähätä, urputa, kysele, tivaa. Ei tartte antaa raporttia tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. On oma vapaus olla miten vain, nukkua viikonloppuisin just miten pitkään haluaa, voi matkustaa minne haluaa, käyttää rahansa ilman kompromisseja jne.

Lista on loputon.

Lapsetkin ihan kohta täysi-ikäisiä ja itsenäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ettekö osaa olla yksin?

Mun mielestä on ihanaa olla yksin pitkän avioliiton päätteeksi, joka päättyi miehen pettämiseen ja jättämiseen.

Mikä vapaus! Kukaan ei nalkuta, ei valita, ei tartte ottaa huomioon ketään aikuista, voin siivota, pyykätä ja kokata just miten haluan, milloin haluan, voin painua ovesta ulos milloin vain, minne vain. Kukaan ei läähätä, urputa, kysele, tivaa. Ei tartte antaa raporttia tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. On oma vapaus olla miten vain, nukkua viikonloppuisin just miten pitkään haluaa, voi matkustaa minne haluaa, käyttää rahansa ilman kompromisseja jne.

Lista on loputon.

Lapsetkin ihan kohta täysi-ikäisiä ja itsenäisiä.

 

Mutta onhan jonkun kanssa kiva jakaa aamulehti, peitto ja saunavuoro. Päivän kuulumiset. Käpertyä kainaloon, laittaa yhdessä ruokaa... eväsretkeillä, käydä pilkillä.

Viihdyn kyllä yksinkin, mutta puolisoni on myös paras ystäväni

T

Mieluummin olisin yksin kuin todella huonossa parisuhteessa. Ymmärrän kuitenkin, että moni on yhdessä esim. pienten lasten takia tai jopa taloudellisten asioitten takia. Ja jos puhutaan oikeasti pitkistä parisuhteista niin ei siitä varmasti ole niin helppoa lähteä.

Kun minulla meni pitkä parisuhde niin alkuun se yksinolo oli kamalaa. Kun olet 28 vuotta ollut toisen kanssa, ensin kotoolta puuttui koiran tassujen ääni, lapsi itsenäistyi kovasti ja sitten lähti mies. Se kodin hiljaisuus tuntui karmealta, se että ei ollut enää sitä ihmistä jonka kanssa puhua arjen asioista jne. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja nykyään nautin siitä hiljaisuudesta ja kun olen yksin niin en kuitenkaan tunne itseäni yksinäiseksi.

Vaikka elämääni tupsahti mökkimies ja ollaan nyt vietetty todella paljon aikaa yhdessä niin en ihan heti muuttaisi yhteen. Toki tuota ei tarvitse nyt miettiä kun asun kohta täysikäistyvän poikani kanssa. En tuohon myöskään sano, että en koskaan muuttaisi yhteen. Onneksi ei ole enää kiire mihinkään, ei ole painetta jälkikasvun tekoon tms. Ollaan mökkimiehen kanssa oltu "erossa" nyt marraskuussa 4 päivää ja viimeistään torstai iltana taas nähdään. 

Osaisin siis nykyään olla yksinkin, mutta onhan se ihana tunne pussailla, käpertyä lämpimään kainaloon, koskettaa ja tulla kosketuksi. 

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyviä pohdintoja taas täällä Olen itse kertaalleen jättänyt, kerran tullut jätetyksi (pitkiä parisuhteita kaikki) , ja sitten aikoinaan löysin oman "mökkimieheni" tilanteessa, jolloin olin jo päättänyt ettei koskaan enää ketään, olin yksin ollut jo muutaman vuoden. Saimme pitkän ja lämpimän parisuhteen, valitettavasti hän lähti tuonilmaisiin viime kesänä äkillisen sairauskohtauksen vuoksi, olisin mielelläni vielä jatkanut yhteiseloamme jos näin ei olisi käynyt. Siksi haluan toivottaa 28v lämpimästi onnea tulevaan,ei kannata elää sitku elämää, tai odottaa että "suuri yleisö" ilmoittaisi milloin olisi sopiva aika ottaa uusi onni vastaan eron jälkeen. Kypsällä iällä uuden lämpimän ihmissuhteen löytyminen on harvinaista  ja monista sattumistakin kiinni.  Ymmärrän hyvin nämä täällä pohditut asiat, ja itsekin vuosikausia erojen jälkeen näitä käsitellyt , välillä enemmän tai vähemmän sekaisin mutta  sitten pi

Sinulle, joka ylläolevan kirjoitit. Pahoitteluni, että olet joutunut suuren surun kokemaan ja suuri KIITOS, että kirjoitit.

Kirjoituksestasi välittyy lämpö ja ymmärrys. Ja suupieleni nousi ylöspäin väkisin tuosta kohdasta "oman mökkimieheni".

Tuosta "sitku elämästä" olen kanssasi kovasti samaa mieltä. Olen menettänyt todella läheisiä sukulaisiani useamman, joiden ikä oli kuollessaan 39-54 vuotta mm. äitini. En minä kuolemaa pelkää tai ajattele liikaa, mutta elämä on kuitenkin tässä ja nyt (huomista en pelkää). Haluan nauttia ja nautin elämästäni nyt tällaisenaan.

Ja kun 50 v ja 50 v ++ löytävät toisensa niin onhan ihan täysin selvää, että elettyä elämää ja ihmissuhteita on takana. On kolhuja/pettymyksiä + paljon onnea ja menetettyä rakkautta, on omia virheitä ja paljon pinttyneitä tapoja. Sitä elämä on. Asioista pitää pystyä keskustelemaan ja tutkiskella myös itseänsä.

Todella lämminhenkisesti kirjoitit, osui suoraan sydämeeni. Kiitos vielä.

T: 28v yhdessä 

Yksinolokin on silloin ihan erilaista jos on kuitenkin joku parisuhteeseen liittyvä ihminen elämässä. Silloinhan nauttii ihan erilailla niistä rauhallisista yksinolon hetkistä kun tietää, että saa taas sitten nauttia yhdessäolosta. Vaikka asutaan erikseen. 

Mutta niille, joilla ei ole ketään jota tapailla, ei joku soittele eikä ole jotain kivoja hetkiä joita voi odottaa niin yksinolo voi olla vaikeata. Ymmärrän kyllä heitä. Ei silloin puhuta samasta yksinäisyydestä kun puhuvat ne, joilla on joku suhde kuitenkin.

Itse olen ollut jo kauan yksin. Olen jo tottunut. Välillä punnitsen, että jos olisikin joku niin olisi mukavaa. Mutta sitten taas tajuan, että moni asia muuttuisi, en voisi enää olla niinkuin vain minä haluan ja olen tottunut. Asioilla on puolensa. Ei voi ottaa jotain ihmistä kokeeksi ja sitten todeta, että en nyt oikei tästä tilanteesta tykkääkään, haluan olla yksin. Ei ihmisiä voi ottaa ja sitten heivata. En ole lainkaan varma, että olisin kovin mukautuvainen enää. Olen tullut tulokseen, että parempi on jatkaa näin. On oma vapaus, vaikka joskus kaipuu, mutta se menee ohi kun tuntee jo itsensä. 

Olin naimisissa 15 vuotta, ennen naimisiinmenoa oltiin 3 vuotta eli 18 vuoden parisuhde yhteensä.

Mieheni petti ja jätti minut todella törkeästi ja yllättäen muutama vuosi sitten. Jäin lasten kanssa taloomme.

Yllätyin siitä, kuinka tykkäsin ja yhä tykkään yksinolosta (toki on lapset kotona). Tarkoitan yksinololla siis olla ilman miestä. Ei yhtäkään romanttista kirjoittelua edes netissä, ei yhtäkään miestä livenä, ei yhtäkään ns. kertatuttavuutta yöelämästä. 

Minulla ei siis ole minkäänlaista miestä elämässäni ja nautin. En sitten tiedä, kuinka normaalia tämä on 40+ ikäiselle, kun koko ikänsä jossakin parisuhteessa aina ollut, aina tottunut ottamaan kumppanin huomioon, että kun yhtäkkiä jääkin 18 vuoden jälkeen "tyhjän päälle" ilman omaa halua erota, niin tottuukin siihen heti. En halua ketään ja aion olla ilman kumppania loppuelämän.

Vierailija kirjoitti:

Yksinolokin on silloin ihan erilaista jos on kuitenkin joku parisuhteeseen liittyvä ihminen elämässä. Silloinhan nauttii ihan erilailla niistä rauhallisista yksinolon hetkistä kun tietää, että saa taas sitten nauttia yhdessäolosta. Vaikka asutaan erikseen. 

Mutta niille, joilla ei ole ketään jota tapailla, ei joku soittele eikä ole jotain kivoja hetkiä joita voi odottaa niin yksinolo voi olla vaikeata. Ymmärrän kyllä heitä. Ei silloin puhuta samasta yksinäisyydestä kun puhuvat ne, joilla on joku suhde kuitenkin.

Itse olen ollut jo kauan yksin. Olen jo tottunut. Välillä punnitsen, että jos olisikin joku niin olisi mukavaa. Mutta sitten taas tajuan, että moni asia muuttuisi, en voisi enää olla niinkuin vain minä haluan ja olen tottunut. Asioilla on puolensa. Ei voi ottaa jotain ihmistä kokeeksi ja sitten todeta, että en nyt oikei tästä tilanteesta tykkääkään, haluan olla yksin. Ei ihmisiä voi ottaa ja sitten heivata. En ole

Olet kyllä oikeassa. Kirjoitin (28 v yhdessä) hieman typerästi. Eihän se tietenkään ole sama, olla kokonaan yksin tai asua yksin niin, että on kuitenkin se ihmissuhde rinnalla. Ajatukseni taisi pyöriä siinä kehässä kuinka se tyhjä asunto jo omassa tapauksessani oli tuskaa, tämä tietysti johtui siitä, että jouduin tilanteeseen niin yllättäen enkä kokenut pitkää suhdettani huonoksi.

Viisaasti ajattelet myös tuon Sinun yksinolosi ja sen, että et ole valmis parisuhteeseen. Moni on onnellinen yksin ja onhan se niinkin, että jos eteesi tupsahtaa joku kuitenkin niin oikeus on muuttaa mielipidettä / ajatusmaailmaa.

Kaikkea hyvää Sinulle,

T: 28 v yhdessä

Olen vähän sellainen nykyään, että jo etukäteen pelkään, että jos tulee sitten jotain sotkua tai ainakin joutuu tavallaan "jälkihoitamaan" suhteen kohteluaasti pois jos sen sitten lopettaakin kun ei enää itse sopeudu suhteeseen. Esimerkiksi jos toinen ihastuukin paljon tai on toivonut loppuelämän suhdetta. Ja minä en niin sitten tunne. Tai jos alkaa pitää kuitenkin yhteyttä ja ei usko, että suhde ei jatkuukaan ja joutuu hankalaan tilanteeseen tms. En siis haluaisi loukata jotain mukavaa ihmistä jos syy on minun piintyneet omat tapani, vapauden- ja mukavuudenhalu tms. Minulle keskinäinen kemia ja muu samanhenkisyys on tärkeää ja minun on ollut nuorempanakin vaikea sellaista ihmistä löytää saati nyt jo vanhempana. Tietysti voi olla niinkin päin, että itse ihastuu, mutta toinen ei, niin pelkää pettymystäkin. Kaikkea sitä miettii ja kääntelee mielessään. 

Olen siis se jo kauan yksin ollut ja siihen tottunut. 

Eikö elämä jää elämättä jos pyörittelee vaan mielessään pelkoja, jotka eivät koskaan edes toteudu? Ei ihmistä ole luotu elämään yksin.

Olen 60-vuotias mies, itse jäi aikoinaan roikkumaan tuollaiseen tilanteeseen narsisti-akan kanssa. Roikkumista kesti 40-vuotta, en suosittele kenelekään. Kyllä rakastaminen ja tunne siitä että on suhteessa rakastettu on parisuhteen perusta. Jos sitä ei ole, on suhde syytä katkaista saman tien.

Vierailija kirjoitti:

Eikö elämä jää elämättä jos pyörittelee vaan mielessään pelkoja, jotka eivät koskaan edes toteudu? Ei ihmistä ole luotu elämään yksin.

Mutta ei ole tarkoitus, että otetaan vaan joku siihen sohvalle istumaan. Kun ihminen on jo vanhempi on valinnanvaraa hyvin vähän ja sopivia kumppaneita on harvassa. Myös O  monilla ehdokkailla sairauksia ym. En minä ainakaan halua alkaa mihinkään sellaiseen suhteeseen, jossa vain ollaan tavan vuoksi "kun ihmistä ei ole luotu elämään yksin". Kaikille ei vain löydy kumppania, monet elävät yksin. Ei parisuhde ole mikään sellainen itsestäänselvyys, että jostain kaikille joku kumppani tulee löytyä ja jokaisen pitää pariutua. Minusta on viisasta tuntea omat "rajoitteensa" ja omat kommervenkkinsä eikä ottaa toista ihmistä testattavaksi. Eivät ne ole mitään pelkoja vaan ihan tosiasioita jotka pitää ottaa huomioon. Mieluummin yksin kuin huonon ja sopimattoman kaverin kanssa. Minäkin voin olla se huono ja sopimaton kaveri nykyään tapoineni. 

Olen ollut kerran pitemmässä avioliitossa ja kerran vuosia avoliitossa, joten kokonaan vieras parisuhde minulle ei ole. 

Kun on hyvän otteen jenkkakahvoista kerranni saanu ja voimaantuneen letkun pesään,

niin kyllähän tässä nyt lykitään! Hei hei hei hei!

Vierailija kirjoitti:

Olen 60-vuotias mies, itse jäi aikoinaan roikkumaan tuollaiseen tilanteeseen narsisti-akan kanssa. Roikkumista kesti 40-vuotta, en suosittele kenelekään. Kyllä rakastaminen ja tunne siitä että on suhteessa rakastettu on parisuhteen perusta. Jos sitä ei ole, on suhde syytä katkaista saman tien.

Täysin samaa mieltä, olen 40+ nainen.