Siis eihän ruumiillinen kurittaminen ollut enää yleistä 90-luvulla? Vai oliko? Poikaystävä ei suostu uskomaan,

Kyllä meidän kaupungissa oli yks kaveriperhe tai ne lapset siinä, jotka saivat ihan avoimesti vyöstä ja turpiin koko 90-luvun. Kaikki sen tiesi, mutta ei siihen aikaan tainnut olla mitään lasuja tai ainakaan niitä ei tehty, jos mahdollisuutta ylipäätään oli. Lapset koko ajan ihan mustelmilla ja haavoilla sekä pelokkaita ja arkoja.

Itse en kokenut kuritusta ikinä.

Erikoista, ilmeisesti kokemuksistaan ei saa kertoa, kun täältäkin poistui viesti kokemastani väkivallasta lapsuudessa. Miten ihmeessä tässä pitäisi itse yrittää olla, kun ilmeisesti kukaan ei usko tai pitää tabuna sitä mitä on kokenut? Kyllä olen ihmetyksestä suu ammollaan.

Olen syntynyt -78 ja muistan elävästi, kun päiväkodissa näistä kauhujuista puhutiin, olin jtn 4-5-vuotias silloin. Omassa päiväkodissa n. puolet porukasta oli saanut ns. selkäänsä, itse olin saanut vain tukkapöllyä ja joitain onnekkaita ei ollenkaan fyysisesti kuritettu. Meillä kotona oli hyvin kaksijakoinen suhtautuminen tähän, äitini oli ehdottomasti vastaan fyysistä kuritusta ja isäni mielestä se oli paras kasvatuskeino. Isän puolen serkuista taitaa ainakin kaikki poikapuoliset olla selkäsaunan saaneita, samoin kuin oma veljeni. Äitini ei tosin tästä tiennyt, isäni siis antoi veljelleni "salaa" selkään. Veljelleni, joka on ehkä maailman kiltein ihminen, oli jo lapsena. Ja kyllä, perheeni dysfunktionaalisuus on massiivia ja tämä kaikki näkyy meissä jokaisessa sisaruksessa näin aikuisenakin. Muistan isän puolen sukulaisten oikein lällätelleen ja inhonneen sitä 1984-lakia, samoin kuin monien muidenkin aikuisten. Asuin tehdaspaikkakunnalla, jossa kyllä sosiaaliluokasta riippumatta niin opettajat kuin tavan duunaritkin lapsiaan pieksi.

1990-luvulla syntyneet serkut on säästyneet selkäsaunoilta, he saivat vielä tukkapöllyä, mutta kohtelu oli selvästi arvostavampaa, huomioon ottavampaa ja inhimillisempää kuin aiemmin, että jotain kehitystä siinä tuntui kuitenkin tapahtuvan. Kuitenkin mitä myöhemmin on tullut näistä aiheista keskusteltua ihmisten kanssa, niin tosi monella se on ollut todellisuutta vielä 2000-luvllakin. Eikä todellakaan liity sosiaaliluokkaan, oletan että eniten liittyy siihen, minkälaisia kasvatusmalleja siinä ympärillä on käytetty ja mihin on tottunut ja yksinkertaisesti siihen, miten näkee sen oman muksun. Että onko se ihminen vai koira vai mikä. En kyllä sitä koiran lyömistäkään tajua.

Olen itsekin kyllä toisinaan huutanut lapsille, vaikka vältän varsinaista suuttumista kyllä ihan viimeiseen asti, mutta en osaa kuvitella, miten ihmeessä ihminen edes pystyy näihin oikeasti rajuihin pahoinpitelyihin, mitä monet lapset kokee edelleen. Aggression ymmärrän kyllä helposti, koska onhan lapset välillä tosi ärsyttäviä p-päitä, mutta tuota toteutustapaa en. Itse voin mennä toiseen huoneeseen kiljumaan ja alan siivota raivokkaasti, jos oikein kiristää, nyt ei kyllä hetkeen ole ollut sellaistakaan.

Ja tosiaan lapsena sitä piestyksi tulemista pelättiin ihan oikeasti. Isäni vielä kehui meille iloisesti, kuinka oikeasti kuka tahansa aikuinen voi koska tahansa hakata kenet tahansa lapsen. Että jos naapurit suuttuu sulle, niin livauttavat sua turpaan ja se on ihan oikein se. Hänestä ne oli hauskoja juttuja, itse pelkäsin tämän takia ihan yleisesti ihmisiä aika pitkään.

Oln syntynyt - 83. Olin siis 90-luvun peruskoulussa. Sain luunappeja ihan lapsena ja sitten myöhemmin "selkään" eli vitsalla. En usein, mutta riittävän usein. En ollut pahatahtoinen, mutten muista samalla tavalla koskaan kysyttäneen syitä toiminnolle kuin nykyisin onneksi lasten kanssa tehdään. Olen saanut selkääni myös tietämättä miksi (toki asia selvisi vuosien jälkeen rangaistuksista puhuttaessa).

Ruumiillinen rangaistus oli aikoinaan yksi kasvatustyyli. Muusta ja paremmasta ei tiedetty. Voiko kukaan nyt sanoa "ihan tavallinen", mutta minulla ei jäänyt lapsuudestani traumoja. Silti vanhempani kasvattivat minut silloisen tiedon ja taidon mukaan niin hyvin kuin osasivat. Tuntiessani vanhempani ja erityisesti äitini, he pitävät fyysistä rangaistusta nykyisin väkivaltana. Olen sanonut heille keskustellessamme, että tiedän heidän kasvattaneen minut tahtoen aina parastani sillä tiedolla, mikä heillä oli.

Fyysisestä kurittamisesta emme ole keskustelleen kaverien kanssa paljonkaan ja todelliset perheväkivaltaa kokevat luokkakaverit tiesimme aina.

Näin täällä joskus keskustelun ja vähättelyn nykyisestä tunnetaitojen kehittämisen tarpeellisuudesta. Jos aikuiset osaisivat selittää tunteitaan ja opettaa niiden tunnistamisen sekä kertomisen vanhemmilleen, ei tulisi tilanteita, joissa lapsia pitäisi äkkinäisesti kurittaa fyysisesti. Ainakin omalla kohdallani nämä tapaukset olisi vältetty.

Mutta kuten sanoin, vanhemmillani ei ollut tällaista tietoja ja osaamista takanaan vaan ehkä jopa perinteinenkin malli, jossa tunteista ei puhuttu ja ei ainakaan puhuttu, jos ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Toki, tästä ehkä johtuu myös jopa joillekin ärsyttävä piirteeni hakea kaikkiin asioihin positiivinen puoli, koska on ollut tarve puhua asiat tuoreeltaan pois mielestä - posin kautta ;)

Vierailija kirjoitti:

Luunapin muistan ja yhden tukkapöllyn. Loukkaannuin syvästi, sillä kumpikin oli harkittuja tekoja äidiltä eikä mikään sisäänohjelmoitu impulssi. Näin kun pysähtyi hetkeksi ennen kuin toimi. No ei sen syvempiä traumoja niistä, vaan "emotional neglect" :stä. Anteeksi, en tiedä mikä ois tolle paras suomennos :D

Se on henkinen laiminlyönti. Kannattaisi lukea välillä eikä vain toljottaa jenkkiroskaa televisiosta. 

Vierailija kirjoitti:

Oln syntynyt - 83. Olin siis 90-luvun peruskoulussa. Sain luunappeja ihan lapsena ja sitten myöhemmin "selkään" eli vitsalla. En usein, mutta riittävän usein. En ollut pahatahtoinen, mutten muista samalla tavalla koskaan kysyttäneen syitä toiminnolle kuin nykyisin onneksi lasten kanssa tehdään. Olen saanut selkääni myös tietämättä miksi (toki asia selvisi vuosien jälkeen rangaistuksista puhuttaessa).

Ruumiillinen rangaistus oli aikoinaan yksi kasvatustyyli. Muusta ja paremmasta ei tiedetty. Voiko kukaan nyt sanoa "ihan tavallinen", mutta minulla ei jäänyt lapsuudestani traumoja. Silti vanhempani kasvattivat minut silloisen tiedon ja taidon mukaan niin hyvin kuin osasivat. Tuntiessani vanhempani ja erityisesti äitini, he pitävät fyysistä rangaistusta nykyisin väkivaltana. Olen sanonut heille keskustellessamme, että tiedän heidän kasvattaneen minut tahtoen aina parastani sillä tiedolla, mikä heillä oli.

Fyysisestä kurittamisesta emme ole keskustelleen kaverien kanssa paljonkaan ja todelliset perheväkivaltaa kokevat luokkakaverit tiesimme aina.

Näin täällä joskus keskustelun ja vähättelyn nykyisestä tunnetaitojen kehittämisen tarpeellisuudesta. Jos aikuiset osaisivat selittää tunteitaan ja opettaa niiden tunnistamisen sekä kertomisen vanhemmilleen, ei tulisi tilanteita, joissa lapsia pitäisi äkkinäisesti kurittaa fyysisesti. Ainakin omalla kohdallani nämä tapaukset olisi vältetty.

Mutta kuten sanoin, vanhemmillani ei ollut tällaista tietoja ja osaamista takanaan vaan ehkä jopa perinteinenkin malli, jossa tunteista ei puhuttu ja ei ainakaan puhuttu, jos ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Toki, tästä ehkä johtuu myös jopa joillekin ärsyttävä piirteeni hakea kaikkiin asioihin positiivinen puoli, koska on ollut tarve puhua asiat tuoreeltaan pois mielestä - posin kautta ;)

"Jos aikuiset osaisivat selittää tunteitaan ja opettaa niiden tunnistamisen sekä kertomisen vanhemmilleen, ei tulisi tilanteita, joissa lapsia pitäisi äkkinäisesti kurittaa fyysisesti."

Hauska virhe "vanhemmilleen". Tarkoitin lapsilleen, mutta uskokaa tai älkää niin tulevat sukupolvet osaavat opettaa meitä tulevaisuudessa myös tunnetaitojemme kanssa. Toivottavasti tässä asiassa kehitymme sukupolvesta toiseen :)

Itseasiassa vielä hiljattain lasten isoisä kuritti ruumillisesti yhtä lapseni serkuista. Toki teko oli lievä, mutta kuitenkin. Siitä tuli kyllä issue ja mieheni huusi ukolle kuin hinaaja ja tämä johti automaattisesti siihen, että lapseni eivät tule siinä paikassa ilman omia vanhempiaan olemaan. Kyseiset isovanhemmat ovat molemmat tuhahdelleet sille, että eihän nyt piiskaaminen ole mitään lyömistä kuitenkaan ja kyllähän lapselle saa aina tukkapöllyä antaa - meidän lapsille kun nyt vaan ei saa, eikä muillekaan. Ukko on kuulemma aika pitkään murjottanut asiasta, mutta ei tule sitä ihan hetkeen unohtamaan.

Mieheni ei edes muista saaneensa piiskaa, mutta muistaa jtn tukkapöllyjä ja sellaisia. Hänen isänsä oli kuulemma lapsena niin pelottava auktoriteetti, ettei oikeasti uskaltanut koskaan edes isälleen pistää vastaan, missään. Joskus jotain pelleili, niin isä painoi maahan. 

Samaa mussun mussun - ei piiskaaminen ole lyömistä - mussun mussun -sössötystä olen kyllä kuullut niin omilta vanhemmilta sukulaisilta ja omilta isovanhemmilta koko ikäni. Aikuisenakin isoäitini erimielisyystilanteessa karjui vaan katkerana, kuinka väärin on, ettei minua lapsena saanut kuuliaiseksi piiskata. Siinä kohtaa itse hymyilin vaan. Ihmisistä osa on niin alhaisia otuksia, että ei voi kuin olla iloinen, että niistä on päässyt.

Normaalia, olen itse syntynyt 90-luvulla. Remmi yleisin, toisinaan juoksin vessaan karkuun ja sain oven lukkoon juuri ennen kuin isä sai minut kiinni. Joskus raahattiin käsistä/niskoista toiseen huoneeseen.

Pitkään luulin että olin ansainnut kyseiset toimenpiteet, koska olin lapsena aika voimakastahtoinen. En totellut ja vaikka tiesin saavani selkäsaunan, jatkoin uhoamista silti.

Viimeisin selkäsauna oli varmaan 12-vuotiaana. Sitten aloin käyttäytymään kiltisti koska ymmärsin jos sama jatkuu, isä käyttänee minuun enemmän voimaa kasvaessani.

Remmiä tuli joskus "aiheesta", Joskus ilman syytä koska isä oli pahalla päällä. Lisäksi mykkäkoulua ja raivoamista milloin mistäkin turhasta asiasta. Opin aistimaan kodin ilmapiiriä. Äiti hyväksyi kaiken hiljaa eikä puuttunut koskaan asiaan.

Nykyään käyn terapiassa asian takia koska aikuisena havahduin jotenkin siihen, että olisin itse valmis lyömään lapsia jos eivät tottelisi. Ja muutenkin ahdistun aggressiivisesta käytöksestä.

Olen syntynyt 1992 ja tukkapöllyä sain silloin tällöin. Kerran myös isältä läpsäisyn poskelle, kun olin kiukuspäissäni potkaissut häntä. Muistaakseni kaikki kaverit saivat kyllä tukkapöllyjä, eikä se ollut mitenkään ihmeellistä. Yhden kaverin perheessä lapset saivat remmiä, ja sitä me muut pidimme jo erikoisempana. Kyseessä oli kylläkin vähän ongelmainen perhe ja vanhemmilla jatkuvasti hermot kireällä.

Meillä oli ysärillä kaikki vanhan kansan keinot käytössä, viimeisenä kättäpidempi. Ei siinä sinänsä mitään jos olisi syystä saanut selkään mutta ei, yleensä en ollut tehnyt mitään.

Joka virtsaa säästää, se lastaan vihaa.

Itse olin lapsi 70-luvulla ja minua kuritettiin kerran tilanteessa jossa oma pöhköily oli asettanut minut hengenvaaraan. En usko, että tuo kuritus toi lisäarvoa sillä itse tapahtumakin oli aika pelottava. Itse haluan uskoa, että vastaavassa tilanteessa olisin ekana sanonut lapselleni, että "ootko kunnossa? hyvä kun ei tapahtunut mitään pahempaa" ja myöhemmin jututtanut enemmän siitä mitä voi tapahtua ja kuinka pitäisi oleman varovainen. Mutta olen kyllä vanhempana esim. karkaavaa lastani kiinniottaessa ottanut kiinni ehkä tarpeettoman kovaa tms. eli tällaisiä pieniä ruumiillisia rangaistuksia olen ikävä kyllä jaellut muutaman kerran. Hävettää.

Vierailija kirjoitti:

Sain tukkapöllyä, luunappeja ja poskelle läpsäisyjä. Nyt kun mietin, en ole kenenkään kaverin kuullut kertovan samanlaisesta kohtelusta 😳

-92

Samat setit mulla, mutta olen sinua 4v nuorempi.

Kyllä oli yleistä. On tukistettu, annettu luunappeja, nipistetty niin niskasta, korvasta, kun kädestäkin. Kerran sain selkääni kun leikkasin reiän kangassaksilla mekkooni. Tiesin tasan ettei ole isoihin saksiin koskemista, mutta testasinpa nyt sääntöä kuitenkin.

Kuristus on aivan eri asia kuin väkivalta. Ero on esim. siinä, että minä tiesin tarkkaan että olin aina tehnyt väärin. Olen hyvin impulssiivinen, vielä aikuisenakin joudun miettimään kahdesti että päästänkö suustani (useinmiten ei kannata). Onneksi opetettiin kontrolloimaan impulsseja, nyt aikuisena kykenen huolehtimaan raha-asioistani, alkoholinkäytöstäni, ihmissuhteistani jne. Toista se on niillä, joiden vanhemmat eivät uskaltaneet pistää rajoja. Kun ei mitään tuntuvia seuraamuksia ole mistään tullut, voi ihan hyvin sössiä asiansa kun siltä tuntuu.

Sitten porataan ja syytetään isää ja äitiä.

Näin -90 lapsena sain pari kertaa piiskaa, ja tukkapöllyt ja luunapit olivat ihan peruskauraa. En tiedä miten kavereiden perheissä tehtiin, ei meidän porukassa ollut tapana jutella tämmöisistä.

Olen syntynyt 1983. Kotona ei ollut väkivaltaa.

Perhepäivähoidossa muutaman kerran lyötiin pepulle ja oli sellaista retuuttamista. Täti joskus tukisti. Tädin tekemisiin äiti ei kuitenkaan puuttunut vaikka oli läsnä.

Isäni, joka on jo kohta 80 sanoi, että häntä ei koskaan myöskään kuritettu lapsena, äitini sen sijaan kertoi saaneensa jotain vitsaa.

Olen syntynyt vuonna 1984 ja asuin lapsuuteni pienessä länsisuomalaisessa kaupungissa. Meillä kotona ei harjoitettu ruumiillista kuritusta, mutta kyllä joidenkin kaveriperheiden luona se oli vielä käytössä - kavereiden kertomusten perusteella siis.

Sanoisin kylläkin, että selvästi enemmän oli meillä päin perheitä, joissa ei kuritettu. Ja kyseessä oli myös yhteiskuntaluokkakysymys, vahvasti työväenluokkaisia olivat fyysisen kurituksen perheet. Oma perheeni oli alempaa keskiluokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä oli yleistä. On tukistettu, annettu luunappeja, nipistetty niin niskasta, korvasta, kun kädestäkin. Kerran sain selkääni kun leikkasin reiän kangassaksilla mekkooni. Tiesin tasan ettei ole isoihin saksiin koskemista, mutta testasinpa nyt sääntöä kuitenkin.

Kuristus on aivan eri asia kuin väkivalta. Ero on esim. siinä, että minä tiesin tarkkaan että olin aina tehnyt väärin. Olen hyvin impulssiivinen, vielä aikuisenakin joudun miettimään kahdesti että päästänkö suustani (useinmiten ei kannata). Onneksi opetettiin kontrolloimaan impulsseja, nyt aikuisena kykenen huolehtimaan raha-asioistani, alkoholinkäytöstäni, ihmissuhteistani jne. Toista se on niillä, joiden vanhemmat eivät uskaltaneet pistää rajoja. Kun ei mitään tuntuvia seuraamuksia ole mistään tullut, voi ihan hyvin sössiä asiansa kun siltä tuntuu.

Sitten porataan ja syytetään isää ja äitiä.

Kyllä kurittaminen on väkivaltaa.

Jos töissä tekisit jotain hölmöä, niin olisiko ok, että pomosi tulisi tukistamaan tai antaisi luunappeja? Tai antaisi selkään? Tai että vanhempasi nyt aikuisena kurittaisivat sua, kun tekisit jotain typerää?

Ei se väkivalta siitä muutu joksikin muuksi siksi, että se tapahtuu lapsen ja vanhemman välillä kasvatustarkoituksessa.

Olen syntynyt vuonna -74 eikä omat vanhemmat koskaan kurittaneet fyysisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Oln syntynyt - 83. Olin siis 90-luvun peruskoulussa. Sain luunappeja ihan lapsena ja sitten myöhemmin "selkään" eli vitsalla. En usein, mutta riittävän usein. En ollut pahatahtoinen, mutten muista samalla tavalla koskaan kysyttäneen syitä toiminnolle kuin nykyisin onneksi lasten kanssa tehdään. Olen saanut selkääni myös tietämättä miksi (toki asia selvisi vuosien jälkeen rangaistuksista puhuttaessa).

Ruumiillinen rangaistus oli aikoinaan yksi kasvatustyyli. Muusta ja paremmasta ei tiedetty. Voiko kukaan nyt sanoa "ihan tavallinen", mutta minulla ei jäänyt lapsuudestani traumoja. Silti vanhempani kasvattivat minut silloisen tiedon ja taidon mukaan niin hyvin kuin osasivat. Tuntiessani vanhempani ja erityisesti äitini, he pitävät fyysistä rangaistusta nykyisin väkivaltana. Olen sanonut heille keskustellessamme, että tiedän heidän kasvattaneen minut tahtoen aina parastani sillä tiedolla, mikä heillä oli.

Fyysisestä kurittamisesta emme ole keskustelleen kaverien kanssa paljonkaan ja todelliset perheväkivaltaa kokevat luokkakaverit tiesimme aina.

Näin täällä joskus keskustelun ja vähättelyn nykyisestä tunnetaitojen kehittämisen tarpeellisuudesta. Jos aikuiset osaisivat selittää tunteitaan ja opettaa niiden tunnistamisen sekä kertomisen vanhemmilleen, ei tulisi tilanteita, joissa lapsia pitäisi äkkinäisesti kurittaa fyysisesti. Ainakin omalla kohdallani nämä tapaukset olisi vältetty.

Mutta kuten sanoin, vanhemmillani ei ollut tällaista tietoja ja osaamista takanaan vaan ehkä jopa perinteinenkin malli, jossa tunteista ei puhuttu ja ei ainakaan puhuttu, jos ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Toki, tästä ehkä johtuu myös jopa joillekin ärsyttävä piirteeni hakea kaikkiin asioihin positiivinen puoli, koska on ollut tarve puhua asiat tuoreeltaan pois mielestä - posin kautta ;)

"Ruumiillinen rangaistus oli aikoinaan yksi kasvatustyyli. Muusta ja paremmasta ei tiedetty."

Sotien jälkeen ruumiillinen kuritus oli yksi kasvatustyyli. Ei kuitenkaan enää 80-luvulla eikä 90-luvulla.

Se kasvatustyyli kriminalisoitiin vuonna 1984. Silloin tiedettiin kyllä "muusta ja paremmasta"

Osalle vanhemmista ruumiillinen kuritus oli vain se helpoin tapa. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin lyödä aina välillä ja kasvatus oli siinä. Onhan se paljon vaivalloisempaa ottaa lapsi mukaan kodin askareisiin ja näyttää ja kertoa kuinka kuuluu toimia.

Ruumiillinen kuritus on vanhempien laiskuutta. Joissakin tapauksissa voi olla myös osaamattomuutta tai empatiakyvyn puutetta.

Mua ainakin tukistettiin ja riepoteltiin lapsena ihan pienistäkin syistä. Koin sen todella epäoikeudenmukaisena, ja pelkäsin tehdä virheitä, ja salailin ne aina, kun pystyin. On sanomattakin selvää, että suhde vanhempiini ei ollut luottamuksellinen eikä omista ongelmista voinut heille puhua.

90 syntynyt