16-vuotias lapseni on huostaanotettu. Haluatko kysyä tai kommentoida jotain?

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Kiitos myötätunnosta. Ja paljon voimia sinne. Pakko jaksaa luottaa siihen, että tulevaisuus on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

no kenen lapsi tää velipuoli on?

Isän. Kuuluu lapsen perheeseen siis myös.

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Lastensuojelussa on valtavasti juoppojen kriminaaleja ja monitavoin kaltoin kohdeltuja lapsia. Kaikki jotka pystyvät itse asiat hoitamaan, niin kuin te, ei mahdu asiakkaaksi. Asiakkaatovat pääsääntöisesti paljon moniongrlmaisempia ja vaikeampia tapauksia. Jokainen kokee oman tilanteensa vaikeana. Ulkopuolisen silmin se näyttää erilaiselta.

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Meillä on siinä mielessä nyt hyvä tilanne, että lapsi saa laitospaikkakunnalta avohoitoa nuorisopsykiatrian pkl:lta ja sai sieltä työntekijän, joka onnistui luomaan häneen hyvän kontaktin.

Meillä toi tilanne lähellä jos ei ihmeitä tapahdu.

Ei sun tilanne herätä erityisiä tunteita, nyt ymmärrän että näin voi käydä vaikka päällään seisoisi ja parhaansa tekisi

Vierailija kirjoitti:

Meillä toi tilanne lähellä jos ei ihmeitä tapahdu.

Ei sun tilanne herätä erityisiä tunteita, nyt ymmärrän että näin voi käydä vaikka päällään seisoisi ja parhaansa tekisi

Niin se taitaa olla. Minä olin aina ajatellut, että näin voisi käydä vain muille. Mutta tämän todellisuuden kanssa on nyt vaan elettävä. Ja miellettävä se, että lapsen äiti tulen kuitenkin olemaan aina. Voimia sinnekin!

Tiedän perheen, jossa samanikäinen teini otettiin myös huostaan mm itsetuhoisuus en takia. Kiusattiin pahasti koulussa. Nuorten arvot ovat koventuneet, mitä juttuja kuulin, niin kyllä omassakin nuoruudessa oli kiusaamista, mutta ei vielä noin raadollista. Paljon voimia.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän perheen, jossa samanikäinen teini otettiin myös huostaan mm itsetuhoisuus en takia. Kiusattiin pahasti koulussa. Nuorten arvot ovat koventuneet, mitä juttuja kuulin, niin kyllä omassakin nuoruudessa oli kiusaamista, mutta ei vielä noin raadollista. Paljon voimia.

Kiitos!

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Meillä on siinä mielessä nyt hyvä tilanne, että lapsi saa laitospaikkakunnalta avohoitoa nuorisopsykiatrian pkl:lta ja sai sieltä työntekijän, joka onnistui luomaan häneen hyvän kontaktin.

Hienoa! Lääkehoito lisäksi niin asiat alkaa kyllä järjestyä.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Meillä on siinä mielessä nyt hyvä tilanne, että lapsi saa laitospaikkakunnalta avohoitoa nuorisopsykiatrian pkl:lta ja sai sieltä työntekijän, joka onnistui luomaan häneen hyvän kontaktin.

Hienoa! Lääkehoito lisäksi niin asiat alkaa kyllä järjestyä.

Harmillista kyllä, mutta lapsi kieltäytyy lääkkeistä. Hetken kyllä käytti niitä.

Onko teillä hyvä sossu? Tuletteko ymmärretyksi? Mitä itse toivoisit sosiaalityöntekijältä?

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä hyvä sossu? Tuletteko ymmärretyksi? Mitä itse toivoisit sosiaalityöntekijältä?

En ole tavannut sossua kuin noin kolme kertaa neuvotteluissa. Lasta hän on tavannut yksin ehkä kaksi kertaa. Kai hän ihan hyvä on. Minkäänlaista yhteyttä sossu ei kyllä pidä vanhempiin tai lapseen neuvottelujen lisäksi. Yhteys laitokseen on sitten tiiviimpi toki, siis minulla äitinä, en tiedä sossun ja laitoksen yhteydestä.

Sen olen huomannut, että vanhempi jää todella yksin ottaen huomioon sen, että "kaikki" työntekijät sanovat kuitenkin aina huostaanoton olevan valtava kriisi koko perheelle. Kuten se onkin, ainakin minulle. Olen itse hakenut itselleni apua, valitettavasti kaikilla vastaavassa tilanteessa olevilla ei siihen ole voimavaroja tai edes tietoa, mistä tukea voi saada.

Provo.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Meillä on siinä mielessä nyt hyvä tilanne, että lapsi saa laitospaikkakunnalta avohoitoa nuorisopsykiatrian pkl:lta ja sai sieltä työntekijän, joka onnistui luomaan häneen hyvän kontaktin.

Hienoa! Lääkehoito lisäksi niin asiat alkaa kyllä järjestyä.

Harmillista kyllä, mutta lapsi kieltäytyy lääkkeistä. Hetken kyllä käytti niitä.

Miksi kieltäyttyy? Kokiko ettei auta? Tuliko haittavaikutuksia? Joidenkin lääkkeiden kanssa on oltava kärsivällinen, koska täysi vaste kehittyy hitaasti, usean viikon kuluessa. Ja jos haittoja tulee, voi löytyä paremmin sopiva valmiste. Osa haitoista myös katoaa säännöllisen käytön myötä.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Meillä on siinä mielessä nyt hyvä tilanne, että lapsi saa laitospaikkakunnalta avohoitoa nuorisopsykiatrian pkl:lta ja sai sieltä työntekijän, joka onnistui luomaan häneen hyvän kontaktin.

Hienoa! Lääkehoito lisäksi niin asiat alkaa kyllä järjestyä.

Harmillista kyllä, mutta lapsi kieltäytyy lääkkeistä. Hetken kyllä käytti niitä.

Miksi kieltäyttyy? Kokiko ettei auta? Tuliko haittavaikutuksia? Joidenkin lääkkeiden kanssa on oltava kärsivällinen, koska täysi vaste kehittyy hitaasti, usean viikon kuluessa. Ja jos haittoja tulee, voi löytyä paremmin sopiva valmiste. Osa haitoista myös katoaa säännöllisen käytön myötä.

Syy on jäänyt vähän pimentoon. Hän voi muiden näkökulmasta selvästi paremmin lääkehoidon (joka jäi melko lyhyeksi) aikana. Itsepäinen kun on, jos on päättänyt, ettei ota, ei sitten ota.

Me päädyimme myös lopulta huostaanottoon. Kokeilimme kaiken ja olimme useita vuosia aivan uupuneita. Mikään ei auttanut. Kaikki kokeilimme. 

Lopulta oli selvää, että tuo on ainoa vaihtoehto. Siitä on nyt aikaa, mutta se todellakin oli oikea päätös.

Lapsi on kotilomilla joka viikonloppu ja kesällä useamman viikon.

Joskus vain useamman ihmisen resurssit ovat riittävät. Kaiken jälkeen elämä tuntuu ihmeen helpolta. Tälläistäkö se voi olla?

On muitakin lapsia, jotka saavat nyt ansaitsemaansa huomiota, kun kaikki energiat eivät menen vain tähän yhteen. On siis todellakin auttanut tuo huostaanotto perhettämme.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin hieman kertoa tässä omaa kokemustani. Tai siis tyttäreni ja minun yhteistä kokemusta.

Tyttäreni sairastui 16-vuotiaana syvään masennukseen.  En saanut häntä enää aamuisin ylös ja kouluun. Tosinaan jaksoi mutta yleensä ei. 

Haimme apua, tyttö olisi itse halunnut psykiatriseen hoitoon joksikin aikaa koska kärsi itsekin tästä valtavasti. Lääkäri laittoi lähetteen, joka tuli takaisin; ei ole tilaa.

Lääkäri oli raivoissaan koska tyttö oli erittäin suuressa itsemurhavaarassa. Sai kuitenkin masennuslääkityksen joka auttoi hieman. Koulu kuitenkin kärsi todella ja sovimme luokanvalvoja kanssa että hän tekee lasun jotta tyttö saisi apua. Se tehtiin, ja meille tuli kahtena kolmena päivänä joku nainen tarkkailemaan meidän kahden välistä dynamiikkaa, niin hän sanoi. Lisäksi kävimme erikeen tapaamassa sosiaalityöntekijää, joka haukkui minut suoraan sanotttuna kelvottomaksi ja kehuskeli miten hänen poikansa eivät koskaan voisi käyttäytyä noin.

Tyttäreni raivostui tästä ja kävi haukkumassa sosiaalityöntekijän. Se vaihdettiin sitten ja tilalle uusi, täysin avuton joka vaikutti pelkäävän meitä. En tiedä miksi. Emme olleet mitenkään uhkaavia mutta totta kai vaadin kiven kovaa apua lapselleni!

Oli puhetta jostain tukiperheestä josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään jostain syystä.  Lopulta sain tyttäreni psykologille joka ymmärsi ja tyttö alkoi toipua.

Tähän väliin voin kertoa että meillä oli ja on tyttäreni kanssa erittäin läheiset välit, alkoa meillä ei kotona käytetä, väkivaltaa ei ole ollut. Yhtäkään vierasta "isäpuoli"ehdokasta en ole kotiimme raahannut eroni jälkeen. Uskon tietäväni mistä masennus juontui mutta siitä en tässä sen enempää kerro.

Tytön isä kuitenkin hylkäsi hänet kun erosimme, eikä hänellä koskaan ollut läheisiä välejä isäänsä. Isä ei koskaan ottnut syliin, ei huomioinut. Oli ja on varsin kylmä ja etäinen. Siitä tyttö on kärsinyt valtavasti.

Meni kolmisen vuotta sinnitellessä kunnes tyttö sanoi että alkaa tuntea että tämä riittää, tästä on noustava. Ja hän alkoi toipua toden teolla. Jäljelle jäi ahdistuneisuutta jonka hän kuitenkin taklaa todella hyvin. On lukenut ne aineet jotka koulussa jäi lukematta ja suorittaa lukiota yksityisesti.

Sinä aloittaja olet onnekas kun saitte kuitenkin apua, me emme saaneet.

Aina ei ole kyse mistään  ongelmaperheestä siinä mielessä että elettäisiin holtitonta elämää.  Tämä tarina on tosi. Näin meille kävi vaikka itse pyysimme apua ja opettajan kanssa tehtiin lasu.

Ehkä olisi sitten pitänyt olla juoppo ja tyttären kriminaalin alku. En tiedä.

Teillä on raskas tilanne, ymmärrän miltä tuntuu.

Teitä on paljon. Valitettavasti lasten- ja nuortenpsykiatrialla on todella huonot resurssit, ja lisäksi niihin vähiinkin paikkoihin on hyvin niukasti päteviä hakijoita. Osastopaikat on todella kiven takana. Toisaalta hyvä hoito avopuolella onkin parempi vaihtoehto, koska osastolla ikävä kyllä tavat tarttuu nopeasti, ja siellä ollaan niin vähän aikaa ettei kuitenkaan varsinaiset alkuperäiset ongelmat ratkea millään tavalla. Tapojen tarttumisella tarkoitan että nuoret jakavat huonoja vinkkejään (esim syömishäiriöiset), ja moni aloittaa viiltelyn osastolla mallista oppien. Avopuolella on tietysti paljon kiinni siitä minkälaisen hoitajan saa, sopiiko persoonat yhteen, ja onko kyseisellä hoitajalla riittävä ammatillinen osaaminen.

Meillä on siinä mielessä nyt hyvä tilanne, että lapsi saa laitospaikkakunnalta avohoitoa nuorisopsykiatrian pkl:lta ja sai sieltä työntekijän, joka onnistui luomaan häneen hyvän kontaktin.

Hienoa! Lääkehoito lisäksi niin asiat alkaa kyllä järjestyä.

Harmillista kyllä, mutta lapsi kieltäytyy lääkkeistä. Hetken kyllä käytti niitä.

Miksi kieltäyttyy? Kokiko ettei auta? Tuliko haittavaikutuksia? Joidenkin lääkkeiden kanssa on oltava kärsivällinen, koska täysi vaste kehittyy hitaasti, usean viikon kuluessa. Ja jos haittoja tulee, voi löytyä paremmin sopiva valmiste. Osa haitoista myös katoaa säännöllisen käytön myötä.

Syy on jäänyt vähän pimentoon. Hän voi muiden näkökulmasta selvästi paremmin lääkehoidon (joka jäi melko lyhyeksi) aikana. Itsepäinen kun on, jos on päättänyt, ettei ota, ei sitten ota.

Ok. No pakottaa ei voi tietenkään, mutta toivottavasti ja luultavasti hoitaja käynneIllä yrittää vähän pehmitellä ja perustella lääkkeen hyötyä nopeamman ja tehokkaamman toipumisen kannalta. Monella nuorella, ja aikuisellakin, on turhia pelkoja että lääkehoito jotenkin muuttaisi heidän persoonaansa, tai että tulisivat riippuvaiseksi siitä ja joutuisivat syömään lääkkeitä loppuelämänsä. Netistä löytyy niin paljon epämääräistä, ja suoraan virheellistäkin tietoa, että moni sitä säikähtää. Olisi hyvä jos nuori pystyisi puhumaan lääkkeisiin liittyvistä kokemuksistaan ja ajatuksistaan hoitajan kanssa, ja saisi oikeaa tietoa. Oletan että kokeilussa on ollut joko sertraliini tai fluoksetiini? Ehkä fluoksetiini, jos pakkoajattelua/ pakkotoimintoja ei kuitenkaan ole? Jos nuori on vaikka lukenut lääkeselosteesta kaikki mainitut mahdolliset haitat ja pelästynyt niitä? Kyllähän se lista on pitkä ja pelottava. Kannattaa kuitenkin muistaa että edes niitä kaikkein tavallisimpia haittoja ei kaikille tule, ja ne ovat yleensä lieviä jos niitä tulisikin. Vakavammat listataan, koska vaikka ovatkin äärimmäisen harvinaisia, laki määrää että ne on ilmoitettava. Riski vakaviin haittoihin on oikeassti pieni, ja lääkitystä seurataan hoitotahon toimesta jatkuvasti. Lääkettä ei myöskään tarvitse käyttää ikuiisesti, mutta kuitenkin riittävän pitkään jotta oireet eivät heti uusiutuisi kun lääke lopetetaan. On myös tärkeää lopettaa lääkitys vähitellen ohjeen mukaan. Tiettyjä lääkkeitä voi käyttää myös ainoastaan satunnaisesti tarvittaessa. Jos kuitenkin on masennuksesta kyse, nämä eivät auta. Ahdistukseen joka tulee kohtauksittain löytyy kyllä satunnaisestikin otettavia lääkkeitä, ja monella on sekä masennus- että ahdistusoireita päällekkäin, joten jos nuorella on taipumusta voimakkaaseen ahdistukseen voisi vaikka ketiapiini pienellä annoksella auttaa tarvittavana lääkkeenä. Hienoa jos nuori kuitenkin voi nyt paremmin ilman lääkitystäkin. Voihan hän olla oikeassakin, ja tunnistaa ettei oikeasti tarvitse lääkettä. Ehkä hoitaja on opettanut lääkkeettömiä ahdistuksenhallinta keinoja, ja omien ajatusten ja tunteiden ohjaamista/ hallintaa. Tosi tärkeä ja hyvä asia on, että hän on nyt kuitenkin sijoitettuna paikkaan jonka sinäkin äitinä koet hyväksi ja turvalliseksi, ja hän saa samalla tarvitsemaansa psykiatrista tukea. Jos kerran hän itse kokee, ja muutkin näkevät että hän voi paremmin, on suunta oikea. Muutaman vuoden päästä tilanne olisi ollut paljon vaikeampi, koska täysikäisenä hän olisi voinut kieltäytyä kaikeasta avusta. Nyt on vielä hyvin aikaa auttaa.