Oliko hoikkuus vanhemmillesi tärkeää? Miten se ilmeni, ja jouduitko heidän kohteekseen?

Äiti oli ylipainoinen ja ikuisella laihdutuskuurilla, arvosteli ja haukkui muita naisia ja tyttölapsia ulkonäön perusteella aika karmaisevin sanankääntein.

Mulla on kaksi siskoa, mutta meitä ei haukuttu kotona. Mulla ainakin on ihan normaali suhde vartaloon ja veikkaan siskoillani olevan myös. Ei myöskään jatketa äidin aloittamaa käytöstä vaan aikuisena ollaan sanottu suoraan äidille, ettei tykätä hänen kielenkäytöstään muita naisia kohtaan. Siskojen kans ollaan synnytty 70- ja 80-luvuilla.

Äitini on  173 cm pitkä ja painanut aina n. 60 kg. On ollut pakomielteinen painostaan ja lenkkeilystä. Molemmat vanhempani ovat siis melko hoikkia ja liikunnallisia. Ruokavalio meillä oli semiterveellinen: ei syöty pikaruokaa, mutta leipää ja perunaa meni paljon, ja kyllä meillä oli aina jotain makeaa herkkua kotona: itse leivottua pullaa, pieniä suklaapatukoita, jäätelöä tms., ja niitä sai myös ottaa.

Äiti punnitsee itsensä varmaan edelleen päivittäin. Etenkin työikäisenä hänen syömisensä oli mielestäni vähäistä ja sellaista närppimistä: valitettiin nälkää ja otettiin pala näkkäriä tai omena tai puolikas pikkupulla tai mitä nyt milloinkin. Äiti myös tasaisin väliajoin valitteli "läskejään" ja oli silminnähden ilahtunut, kun vaakalukema ei ollutkaan noussut. Muistan myös hyvin, kun äiti jossain vaiheessa lihoi 65 kiloon, sitten laihtui, ja jälkeenpäin kauhisteli, miten lihava oli siinä painossa ollutkaan...

No, tästähän tulisi pitkä tarina, mutta olen kamppaillut painoni kanssa pienestä pitäen ja tähdännyt sellaiseen laihuuteen (ja vartalomalliin), joka ei ole minulle realistista. Olin lapsena ja nuorena hoikka tai normaalipainoinen, mutta painon kanssa jojoilu alkoi silti teini-ikäisenä. Syömishäiriökäyttäytymistä on ollut.

Nyt olen pulska ja tunnen suurta häpeää lievästä ylipainostani. Vanhemmat eivät onneksi ole haukkuneet minua koskaan painostani, mutta kyllähän äidin neuroottinen suhtautuminen painoon on vaikuttanut minuun suuresti.

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Molemmat vanhemmat, eritoten isäni, oli aina pakkomielteisiä laihduttajia, vaikka kumpikaan ei missään vaiheessa ollut kuin korkeintaan lievästi ylipainoinen. Isä joskuskun oli ala-asteella mulle pari kertaa huomautti syömisistä, koska olin aika pyöreä, mutta luulen, että äitini teki siitä lopun aika nopeasti, tai sitten ymmärsi virheensä itse, koska siihen muutamaan kertaan se jäi.

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Olen tosi pahoillani kokemastasi. Äitisi syyllistyi kehoväkivaltaan. Jos lapsi on yksin kotona ja kaapeissa on herkkuja, tottakai se lapsi niitä syö! Äitisi olisi pitänyt pitää mölyt mahassa ja ostaa niitä herkkuja vain viikonloppuisin, jolloin hän olisi itse voinut tarjoilla niitä teille ja kaikki olisivat syöneet hyvällä omatunnolla.

Äitisi toimintaan et omaan lapsuuteesi liittyen voi enää vaikuttaa. Sen sijaan voit hänelle hyvin vakavasti sanoa, että kaikenlainen kehopuhe sinun lapsellesi on ehdottomasti kiellettyä. Toivottavasti olet löytänyt itsellesi mieleisen liikuntalajin. Jos et vielä ole, suosittelen jatkamaan etsintää. Erityisesti näin kesällä on otollinen aika kokeilla kaikanlaisia uusia juttuja. Paljon tsemppiä sinulle oman kehosuhteesi eheyttämiseen ja lapsesi suojelemiseen kielteiseltä kehopuheelta! <3

Kyllä ja kyllä. Syömishäiriöinen olen ollut vuosikymmenet, välillä anorektisen laiha, välillä satakiloinen. Nyt viisikymppinenä lievästi lihava ja terapiassa koitan hoitaa itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Nutrilettia 11-vuotiaalle?? Tollasen pitäisi olla laitonta!! Pistää vihaksi koko kertomus muutenkin.

Äiti oli tosi laiha, isä taas lihava, mutta marmatti äidille ettei se saa lihoa koska naisten pitää olla laihoja. Äiti ei sitten syönytkään juuri mitään eikä jaksanut tehdä oikein mitään. Tuo sitten tarttui minuun ja siskooni, ollaan koko elämämme kärsineet jos jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Veli on normaalipainoinen eikä hänellä ole tuota ongelmaa.

Hoikkuus oli hyvin tärkeää ja on edelleen, vaikka ovat jo 80v. Lapsena karkkia oli vain jouluna, mutta välipalaksi oli sokerimuroja ja sokerijugurttia. Tuttua on tuo, että olisi pitänyt osata itse säännöstellä. Tämä siis 80-luvulla. No en osannut. Söin salaa välipaloja, että ruokapöydässä pystyin syömään vain vähän, ettei huomauteltu miten pitää syödä vähemmän. Äiti oli jatkuvalla laihiksella ja isä pilkkasi avoimesti vähänkin lihavia/pyöreitä. Minulla oli jatkuvasti nälkä. Sairastuin syömishäiriöön, josta toipuminen vei 20 vuotta, tuskin koskaan keho ja ruokasuhteeni normalisoituu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Nutrilettia 11-vuotiaalle?? Tollasen pitäisi olla laitonta!! Pistää vihaksi koko kertomus muutenkin.

Mulle äiti osti laihdutuslääkettä ton ikäisenä.. Sanoin syöväni niitä vaikka en syönyt, onneksi laihduin sitten kun kasvupyrähdys tuli.

Ei mitään haukuttu, mutta mm. äiti ja tädit ihannoi hoikkuutta ja puhui aina laihdutuskuureista, valitteli painoaan (55kg, hui hirveää!). Lapsena saatoin saada kehuja kuinka hoikka olenkaan. Täti lähetti joskus kortin, jossa oli maalattu kuva jostain tytöstä ja kirjoitti siinä, että ihan sinun näköinen tyttö, mutta pullukampi! Sillä oli vaan baby face.

Tiedä sitten liittyykö tuohon, mutta mulla on syömishäiriö ja masennus. Mikään muu ei oikein tunnu tärkeältä kuin ulkonäköasiat ja se, että on hoikka siro kroppa. Tuntuu etten ole mitään ilman noita. Ajattelen jatkuvasti syömistä ja sen rajoittamista tai ruokavalion säätelyä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ja kyllä. Syömishäiriöinen olen ollut vuosikymmenet, välillä anorektisen laiha, välillä satakiloinen. Nyt viisikymppinenä lievästi lihava ja terapiassa koitan hoitaa itseäni.

Lisään vielä, että vanhempani ovat nyt aika vanhoja, eivätkä enää onneksi jaksa puhua painostani. Tunnen silti painetta heidän suunnaltaan, sekä koko yhteiskunnan. Yritetään terapiassa käsitellä tätä asiaa ja normalisoida syömistä; tarkotus ei ole laihduttaa tai laihtua vaan oppia syömään normaalisti ja olla ajattelematta laihdutusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Nutrilettia 11-vuotiaalle?? Tollasen pitäisi olla laitonta!! Pistää vihaksi koko kertomus muutenkin.

Sama, ja varmasti edellinenkin kommentoija tarkoitti juuri aloittajan lapsuudessaan kokemaa vääryyttä oman vanhempansa toimensa. Kuulostaa todella ilkeältä.

Oma mummoni seuraa painoaan ja arvostelee muita ihmisiä jopa tökkien minua opiskeluajan epäterveellisestä ruokavaliosta johtuneista kiloista, kun en ehtinyt/ollut varaa pitää itsestäni huolta samoissa määrin kuin normaalisti arjessa.

Asiat olisivat voineet olla hyvinkin toisin... mutta äitini onneksi osasi katkaista kierteen parhaaksi katsomallaan tavalla, mikä onneksi on riittänyt terveelliseen kehosuhteeseen itselläni tähän päivään saakka. N38

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään haukuttu, mutta mm. äiti ja tädit ihannoi hoikkuutta ja puhui aina laihdutuskuureista, valitteli painoaan (55kg, hui hirveää!). Lapsena saatoin saada kehuja kuinka hoikka olenkaan. Täti lähetti joskus kortin, jossa oli maalattu kuva jostain tytöstä ja kirjoitti siinä, että ihan sinun näköinen tyttö, mutta pullukampi! Sillä oli vaan baby face.

Tiedä sitten liittyykö tuohon, mutta mulla on syömishäiriö ja masennus. Mikään muu ei oikein tunnu tärkeältä kuin ulkonäköasiat ja se, että on hoikka siro kroppa. Tuntuu etten ole mitään ilman noita. Ajattelen jatkuvasti syömistä ja sen rajoittamista tai ruokavalion säätelyä.

Tähän vielä, että äiti kyllä puhui joskus pahasti muista. Kerran sukujuhlista tultuaan kertoi miten sukulaistyttö oli lihonut hirvittävästi. Kertoi siitä mässäillen ja ikään kuin minun olisi pitänyt jotenkin ilahtua asiasta. Kai ne oli sukulaisrouvien kanssa kilpailleet kenen lapsi on hoikin tai jotain 🤮

Äitini : anorektisen laiha , ei syö mitään. Myös päihdeongelmainen. Kehonkuvan häiriöitä. On kommentoinut minua ikävästi ( olen häntä isompi) sekä kehon että seksuaalisuuden osalta. Itse asiassa olen kaikilla tavoin vääränlainen ( myös luonne!). En koe, että olisimme läheisiä, en uskoudu hänelle. Yritän pitää jonkinlaiset välit, iäkäs kun hän jo on.

Lopputulema: tiedostan että minulla on ongelmia syömisen kanssa (ei ihan terve suhtautuminen, syön tunteisiin), tällä hetkellä lievähköä ylipainoa, mistä tunnen syyllisyyttä. En vain jaksa nyt tehdä asialle mitään.

Kun olin lapsi meillä syötiin 5 krt päivässä normaalia ruokaa ja kaikki oli normaalipainoisia, iloisia ja voi hyvin.  Hoikkuus ei ollut mikään arvo. Tilanne on mennyt aika pahaksi vuosien saatossa. Lihominen on vanhemmilleni kaiken hyvän vastakohta ja sitä vastaan taistellaan kynsin ja hampain. BMIn alaraja on ylipainon raja ja siellä pitää pysyä. Heille laihuus on todella tärkeää ja kuvastaa menestystä ja onnellisuutta. Mitä laihempi on sitä paremmin asiat ovat. Jopa niinkin, että isäni melkein kuoli kun oli liian laiha sairastuessaan vakavasti ja laihtuessaan vielä 10kg sairauden myötä. Äidillä ei ole rasvakerrosta juuri ollenkaan, alkoholin tuomaa mahaa vain. Sitäkin laihdutetaan nipistämällä ruuasta. Aamupala ja yksi ruoka päivässä riittää. Joskus vain se aamupala. Illalla juodaan kaljaa ja viiniä. Alkoholi ei ole epäterveellistä, lihominen on.

Pitkään arvostelivat jopa lastenlastensa painon vaihtelua, siis ihan pienten normaalipainoisten lasten ja teinityttöjen jotka kasvamassa lapsista nuoriksi ja hormonit leventäneet lantiota ym. Haukkuivat myös kaikki sukulaiset, jotka olivat ylipainoisia mm. sanomalla serkkuani "mässyksi" ja "ällöttäväksi mässyttäjäksi". Kun minulla ja veljelläni paino nousi oli haukkuminen toistuvaa ja joka kerta kun nähtiin tuli kommenttia. Tämä loppui osittain kun todettiin, että ei kuulu heille, haittaa lasten kehitystä ja tietty välillä mentiin vyön alle ja pilkattiin heidän laihuuttaan, jos ei uskoneet. Edelleen vuosittain jotain pitää muistuttaa, mutta aika hyvin ymmärtävät nykyään olla hiljaa. 

Itse olen yläpuolella. Olen ylipainoinen, mutta terve ja lihaksikas ja kykenevä elämään onnellisena omassa kehossani. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Olen tosi pahoillani kokemastasi. Äitisi syyllistyi kehoväkivaltaan. Jos lapsi on yksin kotona ja kaapeissa on herkkuja, tottakai se lapsi niitä syö! Äitisi olisi pitänyt pitää mölyt mahassa ja ostaa niitä herkkuja vain viikonloppuisin, jolloin hän olisi itse voinut tarjoilla niitä teille ja kaikki olisivat syöneet hyvällä omatunnolla.

Äitisi toimintaan et omaan lapsuuteesi liittyen voi enää vaikuttaa. Sen sijaan voit hänelle hyvin vakavasti sanoa, että kaikenlainen kehopuhe sinun lapsellesi on ehdottomasti kiellettyä. Toivottavasti olet löytänyt itsellesi mieleisen liikuntalajin. Jos et vielä ole, suosittelen jatkamaan etsintää. Erityisesti näin kesällä on otollinen aika kokeilla kaikanlaisia uusia juttuja. Paljon tsemppiä sinulle oman kehosuhteesi eheyttämiseen ja lapsesi suojelemiseen kielteiseltä kehopuheelta! <3

Olen kyllä sanonut, että ulkonäön kommentointi, myös mukamas terveysnäkökulmasta on kiellettyä. Olen myös sanonut, että olen lääkärin ja ravitsemusterapeutin hoidossa ja hän ei varmasti tiedä näitä ammattilaisia paremmin mitä mun pitää tai ei pidä tehdä. Ja ollaan rajoitettu miehen kanssa aikaa, jonka lapseni ovat äidin kanssa ilman meitä vanhempia sen jälkeen, koska kun nostin tämän yhden asian esille, lapseni olikin muka ymmärtänyt väärin. En usko, tällä nimenomaisella lapsellani on valokuvamuisti ja muistaa käsittämättömän määrän asioita ja varsinkin keskusteluita pystyy referoimaan ulkomuistista.

Liikunta, no se onkin toinen mielenkiintoinen juttu. Vanhempani jotenkin halveksivat liikuntaa harrastavia ihmisiä. Äiti jumppasi ahdistuneena vähän salaa(?) olkkarissa. Isäni ei ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa, tosin ammattinsa puolesta sai liikettä varmaan riittävästi. Olen kyllä liikkunut vuosien varrella paljonkin. Joskus juoksin monta lenkkiä viikossa, mutta nykyään olen niin iso, että monet asiat on liian vaikeita. Vuosiin en harrastanut mitään liikuntaa.

Nykyään käyn hiihtämässä talvisin ja kesällä pyöräilen sekä käyn uimassa vuoden ympäri. Sekin vaatii uskomatonta tsemppausta itseltä. Välillä itken autossa parkkipaikalla ja psyykkaan, että kykenen menemään sinne sisälle missä muut näkee mut ja vartaloni. UIminen kuitenkin on yksi niitä harvoja lajeja joista pidän. Lisäksi olen miettinyt PT:n palkkaamista ja kuntosaliharrastusta noin muuten, mutta voinette arvata, että sellaisen palkkaamiseen kynnys on aika iso. En tiedä pääsisinkö kuntosalin ovesta edes sisälle tällä häpeän tasolla. Ehkä jossain kohtaa löytyy sellainen ihminen kehen uskaltaisin näissä liikunta-asioissa tukeutua.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi meillä syötiin 5 krt päivässä normaalia ruokaa ja kaikki oli normaalipainoisia, iloisia ja voi hyvin.  Hoikkuus ei ollut mikään arvo. Tilanne on mennyt aika pahaksi vuosien saatossa. Lihominen on vanhemmilleni kaiken hyvän vastakohta ja sitä vastaan taistellaan kynsin ja hampain. BMIn alaraja on ylipainon raja ja siellä pitää pysyä. Heille laihuus on todella tärkeää ja kuvastaa menestystä ja onnellisuutta. Mitä laihempi on sitä paremmin asiat ovat. Jopa niinkin, että isäni melkein kuoli kun oli liian laiha sairastuessaan vakavasti ja laihtuessaan vielä 10kg sairauden myötä. Äidillä ei ole rasvakerrosta juuri ollenkaan, alkoholin tuomaa mahaa vain. Sitäkin laihdutetaan nipistämällä ruuasta. Aamupala ja yksi ruoka päivässä riittää. Joskus vain se aamupala. Illalla juodaan kaljaa ja viiniä. Alkoholi ei ole epäterveellistä, lihominen on.

Pitkään arvostelivat jopa lastenlastensa painon vaihtelua, siis ihan pienten normaalipainoisten lasten ja teinityttöjen jotka kasvamassa lapsista nuoriksi ja hormonit leventäneet lantiota ym. Haukkuivat myös kaikki sukulaiset, jotka olivat ylipainoisia mm. sanomalla serkkuani "mässyksi" ja "ällöttäväksi mässyttäjäksi". Kun minulla ja veljelläni paino nousi oli haukkuminen toistuvaa ja joka kerta kun nähtiin tuli kommenttia. Tämä loppui osittain kun todettiin, että ei kuulu heille, haittaa lasten kehitystä ja tietty välillä mentiin vyön alle ja pilkattiin heidän laihuuttaan, jos ei uskoneet. Edelleen vuosittain jotain pitää muistuttaa, mutta aika hyvin ymmärtävät nykyään olla hiljaa. 

Itse olen yläpuolella. Olen ylipainoinen, mutta terve ja lihaksikas ja kykenevä elämään onnellisena omassa kehossani. 

 

mitä tämä tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Nutrilettia 11-vuotiaalle?? Tollasen pitäisi olla laitonta!! Pistää vihaksi koko kertomus muutenkin.

Mulle äiti osti laihdutuslääkettä ton ikäisenä.. Sanoin syöväni niitä vaikka en syönyt, onneksi laihduin sitten kun kasvupyrähdys tuli.

Laihdutuslääkkeitä 11-vuotiaalle?

up