Oliko hoikkuus vanhemmillesi tärkeää? Miten se ilmeni, ja jouduitko heidän kohteekseen?

Jaha, tämä ketju ei jatku, kun ei kehdatakaan haukkua läskejä naisia..

Ulkonäkö oli ja on edelleen tärkeää. Siihen kuuluu normaalipaino, ei anoreksia, bulimia eikä sairaalloinen lihavuus. Jos paino on jollain lipsahtanut vähän ylipainon puolelle, on siitä huomautettu. Tällä hetkellä äitini ottaa vastaan kehuja, kun hän näyttää mieluummin yli 60- kuin yli 80- vuotiaalta ja ikää on 85 v.

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäkö oli ja on edelleen tärkeää. Siihen kuuluu normaalipaino, ei anoreksia, bulimia eikä sairaalloinen lihavuus. Jos paino on jollain lipsahtanut vähän ylipainon puolelle, on siitä huomautettu. Tällä hetkellä äitini ottaa vastaan kehuja, kun hän näyttää mieluummin yli 60- kuin yli 80- vuotiaalta ja ikää on 85 v.

Hän on jo vanha, ja elänyt erilaisen aikana, jolloin naisen ulkonäkö ehkä oli se olennainen asia. Onneksi nykyään naisia arvostetaan muillakin kriteereillä.

Vanhempani olivat joukkoa (kun olin nuori). Samoin me neljä lasta olimme hoikka (olemme melko hoikka edelleen, iät 35-50 välillä). Yleensä mitään numeroa ei painosta tehty, mutta. Pariin otteeseen muistan äitini sanoneen ettei minulle sovi tiukat vaatteet kun olen niin laiha että se on pahan näköistä. Jäi itseni peittelyn ja piilottamisen "tarve".

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani olivat joukkoa (kun olin nuori). Samoin me neljä lasta olimme hoikka (olemme melko hoikka edelleen, iät 35-50 välillä). Yleensä mitään numeroa ei painosta tehty, mutta. Pariin otteeseen muistan äitini sanoneen ettei minulle sovi tiukat vaatteet kun olen niin laiha että se on pahan näköistä. Jäi itseni peittelyn ja piilottamisen "tarve".

Siis HOIKKIA.

Äitini on ollut aina reilusti ylipainoinen ja yrittänyt laihduttaa. Itse olin lapsena pullukka ja sain kuulla siitä lähinnä sukulaisilta, en äidiltäni, mutta muistan esimerkiksi kuinka tyytyväisiä kaikki olivat, kun olin 5-vuotiaana !! ollut angiinassa ja laihtunut useita kiloja. Kesällä, kun menin mummolaan, oli yksi ensimmäisiä kysymyksiä kuinka paljon painan. Isäni ei kommentoinut koskaan painoani ja hän oli normaalipainoinen mutta meillä ei ole ikinä olleet läheiset välit. Teininä laihdutin itseni hoikaksi, hoikkuutta kesti noin kolme vuotta ja sitten sairastuin ahmimishäiriöön. Lihoin tuhottomasti. Olen ollut lihava vuosikymmeniä ja viimeiset vuodet olen keskittynyt lähinnä siihen, etten enää lihoisi. Siinä olen onnistunut.

Ätini kestopuheenaihe oli laihdutus, vaikka hän ei ole koskaan ollut ylipainoinen. Jatkuvasti oli puhetta jostain ihme dieeteistä ja kuureista. Ja miten hän aina kailotti kaikille, että ei syö ikinä aamupalaa ja kuinka kaikki pikaruoka suorastaan ällöttää. Kaapissa oli kuitenkin aina pullaa ja keksejä.

Muistan, että minullekin tuputettiin nutriletteja jossain vaiheessa teininä ja yritin innostuakin niistä äidin mieliksi.

Valokuvista katsoessa olen ollut laiha (ei edes normaalioainoinen, vaan tosiaan laiha!) silloin, vaikka olen ollut siinä käsityksessä, että olin lihava lapsena ja nuorena. Nyt nelikymppisenä olenkin lihava.

Up

Koko perhe ja lähisuku oli hoikkia, sain aina kuulla siitä. Häpesin itseäni ja oksensin välillä jo ala-asteella kun yritin laihtua. Mummu laittoi vaa'alle joka kerta ja taivasteli kaikkien kuullen mun painoa ja ottamaani ruokamäärää. En edes nykymittapuulla ollut mikään läskikasa vaan pyöreä.

Äidilläni on edelleen joku pakkomielle hoikkuudesta. Kommentoi hyvin herkästi ihmisten kokoa. Eikä ymmärrä, että monet elintasosairaudet voivat tulla, vaikka olisi hoikka. Nyt kesällä lapseni on viettänyt äitini kanssa aikaa tavallista enemmän ennen kuin minun lomani alkoi. Ollaan väännetty lähes päivittäin karkin, sipsin ja roskaruoan syömisestä. Äitini mielestä on Ok syöttää lapselle moskaa, koska sillä on hyvät geenit eikä liho. No, kotona ei olla sitten koko kesänä annettu mitään herkkuja, kun saa jo enemmän kuin tarpeeksi enkä halua tukkia lapsen verisuonia tai aiheuttaa kakkostyypin diabetesta ennen kuin alakoulu on edes käyty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, olihan se aikamoista. Äiti oli koko ajan laihdutuskuurilla ja piti itseään myös muuten hirveän rumana. Kuvista olen katsellut, että äiti ei ollut lihava, vain pikkaisen pyöreä. Ja muutenkin ihan tavallinen nainen, ei todellakaan ruma.

Minä olen ollut ylipainoinen suunnilleen koko elämäni. Ensimmäisiä asioita mitä muistan on häpeä. Vaateostoksilla äiti huokaili, kuinka vaikeaa on ostaa, kun olet niin paksu. Ruma vatsa piti piilottaa kaikenlaisiin kaapuihin. Halusin bikinit 6-vuotiaana koska kaikilla muillakin alkoi olla. Äiti ei olisi halunnut ostaa "koska olet niin lihava". Noh, osti kuitenkin. Ekalla kerralla rannalla muistan kuinka epätoivoisesti yritin vetää sitä toppia ja housuja yhteen, koska olin niin nolona mun ulkonäöstä. En enää koskaan käyttänyt niitä vaan vanhaa uimapukua.

Lapsenakin istuin kotona olkkarissa sohvatyyny sylissä, ettei maha näy. Äiti arvosteli aina lihavia ihmisiä. Nykyäänkin saattaa aloittaa jutun ihmisen ulkonäön kommenteilla esim. että tapasin muuten serkkusi Pirjo-Liisan ja kylläpä se olikin taas lihonut! Ei esim. että Pirjo-Liisa on muuttanut/saanut lapsen/ottanut koiran tmv. vaan se, että ompa se lihonut. Kun mua ei tällainen sattuneesta syystä kiinnosta.

Suhtautuminen ruokaan oli outoa. Äiti toi kotiin mm. vanukkaita, sokerihuurrettuja muroja, pikatukusta isoja jäätelölaatikoita yms. Aina oli pullaa pakastimessa. Niitä ei kuitenkaan olisi oikein saanut syödä. Eli jotenkin syyllisti iltapalalla vaikka, että miksi otat vanukasta, kun tässä olisi luonnonjugurttia. Tavallaan sai syödä mitä halusi, mutta kaikki oli syyllisyyden ja paheksunnan kuorruttamaa. Toisaalta ruokaa ei saanut jättää lautaselle.

Olin ala-asteella yksin kotona paljon ja vaikka kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista tällaista lapsiin vetoavaa ruokaa, mun olisi pitänyt pystyä säännöstelemään itse. Ja kun en pystynyt, sain moitteita.

Tunsin valtavaa tarvetta laihduttaa. 11-vuotiaana halusin laihduttaa Nutrilettilla ja äiti toi mulle niitä jauheita. Jo ekaluokkalaisesta lähtien mulla oli usein ahmintaa ja rituaalisyömistä. Tein esimerkiksi kokonaisesta paketillisesta voileipäkeksejä sellaisen kellotaulun mallisen tai ruudukko-asetelman jonka söin. Tai saatoin syödä koulun jälkeen kerralla paketillisen muroja ja litran maitoa. Söin salaa pullia pakastimesta. Jos sain vaikka laivalta jonkun ison karkkipurkin, söin sen kerralla vaikka oli kuinka paha olo.

Olen ollut välillä suht hoikka, mutta opiskeluaikoina syömishäiriö sai kokonaan vallan. Nykyään olen 38v. reilusti ylipainoinen nainen, joka tuskin koskaan enää on edes vain vähän pyöreä. Olen nyt 7 vuotta aktiivisesti hoitanut kehosuhdetta, ruokasuhdetta ja opetellut syömään normaalisti, mutta edelleen on töitä. En enää ahmi ja paino on ollut kolmisen vuotta sama, mutta vihaan kehoani edelleen. Se on mielestäni niin ruma, että välillä on vaikeaa käydä miehen ja lasten kanssa saunassa, koska en halua olla heidän seurassaan alasti.

Äitini jatkaa edelleen. Oli mm. mun alle kouluikäiselle lapselle kauhistellut, kun "sun äiti on niin lihava, sen pitäisi kyllä tehdä asialle jotain". Mun lapsikin pitää sotkea sen laihuuden ihannointiin ja vielä puhua pahaa lapselle tämän omasta äidistä.

Olen erittäin vihainen mun äidille tästä kaikesta ja isälle siitä, että se vaan seurasi sivusta.

Nutrilettia 11-vuotiaalle?? Tollasen pitäisi olla laitonta!! Pistää vihaksi koko kertomus muutenkin.

Tämä. Sinusta olisi ehdottomasti pitänyt tehdä lasu. Ja äitisi joutaisi vieläkin pakkohoitoon loppuiäkseen.

Kaameita vanhempia. Tosin olen myös sitä mieltä, että tämä on sukupolviongelma myös; vieläkin noin 60-vuotiaat ihmettelevät syömishäiriöisiä lapsiaan - eivätkä tajua sairastuttavansa itse nämä asenteillaan. Miehet alistavat naisia sairaalloisella hoikkuusihannoinnilla. Kyllähän sieltä sitten pukkaa näitä anorektikko-Annoja. Että miten sattuikin.

Ei hyvän tähden! Huomauttelevatko nykyajan vanhemmatkin lapsilleen painosta? Minä tiedän yhden äidin (hoitaja!) joka pimppiraivoaa tyttärelleen _kaikkien_ läskeistä. Täysin sekopäinen tapaus, en ole koskaan tavannut yhtä kipeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi meillä syötiin 5 krt päivässä normaalia ruokaa ja kaikki oli normaalipainoisia, iloisia ja voi hyvin.  Hoikkuus ei ollut mikään arvo. Tilanne on mennyt aika pahaksi vuosien saatossa. Lihominen on vanhemmilleni kaiken hyvän vastakohta ja sitä vastaan taistellaan kynsin ja hampain. BMIn alaraja on ylipainon raja ja siellä pitää pysyä. Heille laihuus on todella tärkeää ja kuvastaa menestystä ja onnellisuutta. Mitä laihempi on sitä paremmin asiat ovat. Jopa niinkin, että isäni melkein kuoli kun oli liian laiha sairastuessaan vakavasti ja laihtuessaan vielä 10kg sairauden myötä. Äidillä ei ole rasvakerrosta juuri ollenkaan, alkoholin tuomaa mahaa vain. Sitäkin laihdutetaan nipistämällä ruuasta. Aamupala ja yksi ruoka päivässä riittää. Joskus vain se aamupala. Illalla juodaan kaljaa ja viiniä. Alkoholi ei ole epäterveellistä, lihominen on.

Pitkään arvostelivat jopa lastenlastensa painon vaihtelua, siis ihan pienten normaalipainoisten lasten ja teinityttöjen jotka kasvamassa lapsista nuoriksi ja hormonit leventäneet lantiota ym. Haukkuivat myös kaikki sukulaiset, jotka olivat ylipainoisia mm. sanomalla serkkuani "mässyksi" ja "ällöttäväksi mässyttäjäksi". Kun minulla ja veljelläni paino nousi oli haukkuminen toistuvaa ja joka kerta kun nähtiin tuli kommenttia. Tämä loppui osittain kun todettiin, että ei kuulu heille, haittaa lasten kehitystä ja tietty välillä mentiin vyön alle ja pilkattiin heidän laihuuttaan, jos ei uskoneet. Edelleen vuosittain jotain pitää muistuttaa, mutta aika hyvin ymmärtävät nykyään olla hiljaa. 

Itse olen yläpuolella. Olen ylipainoinen, mutta terve ja lihaksikas ja kykenevä elämään onnellisena omassa kehossani. 

 

mitä tämä tarkoittaa?

Voisin kuvitella, että ehkä sitä että kun normaali BMI on 18-25, niin ehkä se 18 on se raja, jossa kuuluu pysyä tai on muka ylipainoa?

Äidille toisten paino on aina ollut pakkomielle. Huomautellut ja piikitellyt niin lapsiaan kun miestäänkin. Siinä kohti kun alkoi huomautella lastenlastensa painoista(joissa ei mitään vikaa koskaan), käskin pitää suun kiinni ja antaa rauhan. Aina tuntunut että arvottaa muita painon perusteella ja luulee voivansa puuttua . Kaiketi ajattelee että kohteet eivät itse ymmärrä ja hänen pitää ääneen laukoa . Oman lapseni kohdalla alkoi huomautella jo vauvan ollessa ehkä parikuinen ja ihan keskikäyrillä kasvava. Äiti ei itsekään ole mikään hoikka joten kurjaa tuollainen.

Vierailija kirjoitti:

Äidille toisten paino on aina ollut pakkomielle. Huomautellut ja piikitellyt niin lapsiaan kun miestäänkin. Siinä kohti kun alkoi huomautella lastenlastensa painoista(joissa ei mitään vikaa koskaan), käskin pitää suun kiinni ja antaa rauhan. Aina tuntunut että arvottaa muita painon perusteella ja luulee voivansa puuttua . Kaiketi ajattelee että kohteet eivät itse ymmärrä ja hänen pitää ääneen laukoa . Oman lapseni kohdalla alkoi huomautella jo vauvan ollessa ehkä parikuinen ja ihan keskikäyrillä kasvava. Äiti ei itsekään ole mikään hoikka joten kurjaa tuollainen.

Ei se ole kurjaa, se on _sairasta_.

Kiinnostaisi tosi paljon, miten näihin painohuomauttelijavanhempiin suhtaudutaan lastensuojelussa? Koulussa pitäisi ihan terkkarin kysellä kiusaavatko/huomauttelevatko vanhemmat. Ja lasua.

Kun muistisairaus valtasi äidin, hän kommentoi kaikkia olikulkevia ylipainoisia kovaan ääneen: kuinka tuokin on noin lihavaksi itsensä päästänyt. Tai kehitysvammaisia: kuinka tuokin kävelee. Ei koskaan ennen sairautta ääneen ajatellut.

Ei vanhempani vaan yhteisö johon kuuluin lapsena ja nuorena. Naisten painoista ja laihdutuksesta puhuttiin jatkuvasti. Minulle 50 kiloiselle tytölle suositeltiin mm. Painonvartijoiden pisteenlaskua, kaalisoppadieettiä ja syömisen korvaamista sitruunavedellä. Vaakalukemat käytiin läpi yleisesti ja iloittiin pudotuksista. Jos ei ollut pudotusta niin tiukempaa dieettiä vain. 60 kiloiset olivat auttamatta läskejä, painon piti alkaa vitosella tai parhaassa tapauksessa nelosella.

Syömishäiriöhän siitä tuli ja sitten oltiinkin niin kummissaan, pettyneitä ja vihaisia.

Hoikkuus on aina ollut mun perheessä itsestäänselvää ja normaalia. Kaikilla on tavallinen terve suhtautuminen ruokaan ja liikuntaan. Ei ole suvussa oikeastaan juuri ketään ylipainoista.