Ahdistaako naiseus?

Ei. En edes oikein ymmärrä mitä on naiseus. Olen ihminen ensisijaisesti, ja kyllä, naispuolinen ihminen, en miespuolinen. Teini-iässä harmitti kun tuntui että muilla oli leveät naiselliset lantiot ja minä näytin ihan pikkupojalta. Myös rintavarustus oli muilla mielestäni aina parempi kuin itselläni. En tykännyt pienistä silmistäni, ja nenäni oli mielestäni iso. Lähinnä siis olin joillekin toisille katteellinen sisimmässäni, ja tajusin että ei minusta voi ikinä sellaista tullakaan kun äitini oln kuitenkin senmallinen mitä on.

Se vitutti monesti, että koska olin naispuolinen, niin en muka voinut tietää asiaa x tai osata asiaa y. Sekin ärsytti että miehet olettivat että minä ajattelen kuin "naiset" koska olen nainen. Eli siis että oli olemassa muka joku mystinen naisajattelu jota edustin, vaikak en ollut siellä päinkään ajatteluineni.

Sain usein kuulla että olen arvaamaton ja yllättävä, mikä johtui siitä etten reagoinut sukupuoleni kautta, vaan ihmisenä. En ymmärtänyt että minun tulisi naisena puhua tietyllä tavalla, tai en saisi sanoa jotain, koska se kuulostaa naisen suusta törkeältä tai oudolta.

Viisveisasin näistä silloin, ja viisveisaan nyt, kun keski-ikäisenä istun sohvalla pieruverkkarit jalassa ja joku ikivanha miehen kulahtanut t-paita päällä, joilla kävin äsken myös cittarissa.

Mies tietää että minä en puunaa itseäni, en ajele mitään mitä ei kiinnosta ajella, en väkerrä, kiharra enkä somista, enkä meikkaile ikinä. En käytä korjua, enkä pukeudu mihinkään muihin kuin sellaisiin vaatteisiin jotka ovat löysiä, sillä kaikki kittanuus vaatteissa ahdistaa. Korkokenkiä en jalkaani laita, vaan kuljen kaiken maailman tossuissa ja crocseissa menemään.

Jos hän haluaa erilaisen naisen kanssa olla, niin hän tietää itsekin olevansa täysin vapaa niin tekemään.

Niin joo, ja herraseuraa on löytynyt aina yli omien tarpeiden.

Ei. Naisena ei ole pakko tehdään mitään mitä ei halua. 

Vierailija kirjoitti:

Minä rakastan olla nainen. Minulla ei ole ulkonäköpaineita, koska vanhempani opettivat minulle jo nuorena että miesten huomio ei ole kovin arvokasta. Esim. perään läähättävät setämiehet ovat lähinnä ärsyttäviä, eivät ahdistavia.

Tuskin ne nyt sun perääs niin kauheesti ovatkaan läähättämässä. 

Välillä. Mutta ehkä enemmänkin ahdistaa se miten naisia kohdellaan tässä maailmassa ja miten tulee itsekin kohdattua misogyniaa sun muuta paskaa.

Nykyään on niin paljon eri kauneusihanteita, mahdottomia sellaisia. Yritän vain pitää pään kylmänä ja tajuta että olen hyvä näin.

Ei ahdista, minulle naiseus on ollut aina helppoa ja luontevaa, enkä ole joutunut sen kummemmin miettimään sukupuoltani.

Sain kotoa (äiti, isoäidit, tädit ym.) hyvän naisenmallin, joten se varmasti vaikuttanut osaltaan tähän.

Mutta enempi vähempi masentunut olen ollut lähes aina. En siksi, että minua henkilökohtaisesti ahdistaisi, en todellakaan.

Minua on masentanut TÄMÄ MAAILMA, ja täällä olemaan opetteleminen on varmaan ikuinen prosessi.

Helpottanut kyllä ajan myötä jonkin verran, mutta minun on välillä vaikea motivoitua mihinkään, kun näen tämän maailman miten näen.

Minulla itseni kanssa on kivaa ja onnellista, nautin pienistä asioista.

Ympäristö masentaa.

Toivoisin, että useammin mietittäisiin sitä millainen tämä maailma on (muutenkin kuin sukupuoleen liittyen), ei vain sitä että masentuneella itsellään on joku vikana.

Toisinaan ahdistaa naiseus. Johtuu lukuisista ahdistelutapauksista, hyväksikäyttö- ja r**skausytityksestä. Jotenkin kaikki se on osittain rikkonut suhdettani omaan naiseuteeni. Pukeudun nykyään peittävämmin ja olen varuillani miesten seurassa, en ole niin avoin ja nauravainen. Mietin tarkemmin mille asioille nauran ja mistä vitsailen. Tykkään matkustella yksin, mutta nykyään mietin paljon tarkemmin sitä, missä yövyn, mitä puen, missä liikun, kenelle puhun. Tuntuu että olen jatkuvan uhan alla naisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä oikeastaan on naiseus?

Olen biologisesti nainen, ja sellaiseksi biologisesti kasvanut. Olenko äiti, no en ole enkä ole salliseksi koskaan halunnut. Olenko parisuhteessa miehen kanssa - no olen koska nyt satuin rakastumaan juuri häneen. Pukeudunko ns. "naisellisesti" - no en - T-paitaa/hupparia/farkkuja jne. mutta ei se tee minusta vähemmän naista. Pikkutyttönä oli sellainen vaalenpunainen hörhelövaihe, mutta se meni nopeasti ohi (eikä se ollut vanhempien ohjaamaa, vaan ihan oma päähänpisto). Lapsena leikin nukeilla, autoilla, kotia, sotaa yms. mitä kaikkea nyt voi leikkiäkään - sain lahjaksi sekä nukkeja että autoja/rakennussarjoja. Opiskelun valitsin sen perusteella, mikä kiinnosti - kukaan ei sanonut ettenkö voisi tehdä jotain mikä kiinnosti (tai jos joku sanoi, niin kohautin hartioitani että varmaan juu ja jatkoin omaani)

Halusinko joskus olla poika - no joskus - erityisesti silloin kun isoveli pää punaisena huutaa, että etkö sä nyt pysty sitä 50 kilon lannoitesäkkiä nostmaan....kun oli kiire maatöissä. Eli ainaostaan kun tarvittiin raakaa voimaa, kyllä ne muut maataloustyöt hoitui ihan tyttönäkin.

Työskentelen miesvaltaisella teknisellä allala asiantuntijatehtävässä ja meitä on muitakin naisia tiimissä, ja se kirjo naiseutta jo pelkästään tässä tiimissä on aika iso. Itse siis edustan tätä omaa kuvaani naiseudesta, ja toisessa ääripäässä on korkokenkäinen, "naisellisesti" pukeutuva meikkaava naiseuden edustja. Mutta molemmat meistä ovat ihan selkeästi naisia. Itse harrastan käsitöitä/huonekalujen entisöintiä ja tämä ns. naisellisempi rakentelee moottoripyöriä. Että mikä nyt sitten on sitä stereotyyppistä "naiseutta" vai se, että meillä nyt sattuu olemaan naiselle biologisesti suunntatut "elimet".

27&28 tässä moro. On hienoa, että teillä on tiimissä naisia enemmän. Olkaa siitä onnellisia, koska yksin "erilaisena" on vaikeaa. 

Tokihan huvittavia tilanteita on tullut siinäkin, että uudessa porukassa äjjälauma näyttää kuin pesueelta pöllönpoikaisia. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/a/a7/Aegolius_funereus_j…

 

No yksin sitä tässä tiimissä muutaman vuoden olin, sitten tuli lisää naisia. Ehkä se on sitten tiimistä kiinni, mutta en kokenut tätä mitenkään vaikeaksi. Varmaan ihan kaikkien uusissa tiimeissä aloittelevien pitää näyttää kyntensä - en ainakaan kokenut sitä mitenkään ahdistavaksi "koska olet nainen"...

Toivottavasti vihjaa, että vika olisi minussa. Ihan vaan sanoakseni ... 

No ei. Tiimeissä on todella suuria eroja kuinka missäkin asiat kohdataan ja millaisia henkilöitä niissä kulloinkin on. Jos on kasa "vaan miehet saa osata tämmöisiä juttuja -tyyppejä" niin onhan se varmaan joka hetki näytettävä, että osaa asiansa eikä siltikään pääse oikeasti tiimin jäseneksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen ajatukset ovat minulle täysin vieraita. En esim. murrosikäisenäkään kokenut vartalon muuttumista ja menkkojen alkamista mitenkään oudoksi tai ahdistavaksi. Musta tuntuu, että ihmiset ovat jotenkin täysin vieraantuneita nykyään kaikesta luonnollisesta.

Et kokenut paineita esim siitä että sulla on liian pienet tissit ? Tai että olet liian lihava tai laiha ? Että reidet ja takamus on joko liian isot tai pienet ?

Ulkonäköpaineet eivät liity sukupuoleen, ne liittyy teineillä teini-ikään. Pojatkin ovat hyvin epävarmoja ulkomuodostaan, he taas huokuvat usein mm. pituudesta, lihaksista, parrasta, äänestä, peniksestä yms. Minä tunsin teininä epävarmuutta pienistä tisseistä, pojat kokivat sitten ehkä pienestä peniksestä, lyhyydestä tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä oikeastaan on naiseus?

Olen biologisesti nainen, ja sellaiseksi biologisesti kasvanut. Olenko äiti, no en ole enkä ole salliseksi koskaan halunnut. Olenko parisuhteessa miehen kanssa - no olen koska nyt satuin rakastumaan juuri häneen. Pukeudunko ns. "naisellisesti" - no en - T-paitaa/hupparia/farkkuja jne. mutta ei se tee minusta vähemmän naista. Pikkutyttönä oli sellainen vaalenpunainen hörhelövaihe, mutta se meni nopeasti ohi (eikä se ollut vanhempien ohjaamaa, vaan ihan oma päähänpisto). Lapsena leikin nukeilla, autoilla, kotia, sotaa yms. mitä kaikkea nyt voi leikkiäkään - sain lahjaksi sekä nukkeja että autoja/rakennussarjoja. Opiskelun valitsin sen perusteella, mikä kiinnosti - kukaan ei sanonut ettenkö voisi tehdä jotain mikä kiinnosti (tai jos joku sanoi, niin kohautin hartioitani että varmaan juu ja jatkoin omaani)

Halusinko joskus olla poika - no joskus - erityisesti silloin kun isoveli pää punaisena huutaa, että etkö sä nyt pysty sitä 50 kilon lannoitesäkkiä nostmaan....kun oli kiire maatöissä. Eli ainaostaan kun tarvittiin raakaa voimaa, kyllä ne muut maataloustyöt hoitui ihan tyttönäkin.

Työskentelen miesvaltaisella teknisellä allala asiantuntijatehtävässä ja meitä on muitakin naisia tiimissä, ja se kirjo naiseutta jo pelkästään tässä tiimissä on aika iso. Itse siis edustan tätä omaa kuvaani naiseudesta, ja toisessa ääripäässä on korkokenkäinen, "naisellisesti" pukeutuva meikkaava naiseuden edustja. Mutta molemmat meistä ovat ihan selkeästi naisia. Itse harrastan käsitöitä/huonekalujen entisöintiä ja tämä ns. naisellisempi rakentelee moottoripyöriä. Että mikä nyt sitten on sitä stereotyyppistä "naiseutta" vai se, että meillä nyt sattuu olemaan naiselle biologisesti suunntatut "elimet".

27&28 tässä moro. On hienoa, että teillä on tiimissä naisia enemmän. Olkaa siitä onnellisia, koska yksin "erilaisena" on vaikeaa. 

Tokihan huvittavia tilanteita on tullut siinäkin, että uudessa porukassa äjjälauma näyttää kuin pesueelta pöllönpoikaisia. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/a/a7/Aegolius_funereus_j…

 

No yksin sitä tässä tiimissä muutaman vuoden olin, sitten tuli lisää naisia. Ehkä se on sitten tiimistä kiinni, mutta en kokenut tätä mitenkään vaikeaksi. Varmaan ihan kaikkien uusissa tiimeissä aloittelevien pitää näyttää kyntensä - en ainakaan kokenut sitä mitenkään ahdistavaksi "koska olet nainen"...

Toivottavasti vihjaa, että vika olisi minussa. Ihan vaan sanoakseni ... 

No ei. Tiimeissä on todella suuria eroja kuinka missäkin asiat kohdataan ja millaisia henkilöitä niissä kulloinkin on. Jos on kasa "vaan miehet saa osata tämmöisiä juttuja -tyyppejä" niin onhan se varmaan joka hetki näytettävä, että osaa asiansa eikä siltikään pääse oikeasti tiimin jäseneksi...

Hyvä, erittäin hyvä. Nimittäin, ihan vain vielä jatkaakseni .... että jos näille kokemuksille lähinnä pyöritellään silmiä, tai lastataan henkilön omaksi ongelmaksi, niin yksinäisyys ja sen tunne lisääntyy. Se on raskas taakka joka päivä hartioilla kannettavaksi, että hyvästä suoritumisesta huolimatta arvostus on huonompaa. Ja jos hymyilee ja on hyväntuulinen = tyhmä kikattelija, ja taas vastaavasti jos ei hymyilytä = kitkerä ämmä. 

Ja kyllä sitä on tullut miettineeksi, että meneekö porukan fengshui piloille, kun "ei voida enää äijjäporukassa heittää läpändeerusta". Ihan jees, että naisen läsnäoloa näin hienoeleisesti ajatellaan, mutta toisaalta naisen läsnäoloa ja naiseutta alleviivataan. Ihan vain se, että sattuu olemaan kuuloetäisyydellä, niin ilmapiiri muuttuu pelkästä läsnäolosta, avaa suunsa tahi ei. Kyllä sitä aika ajoin miettii, että pitäisikö jättäytyä omista harrasteporukoista pois, ihan vain tämän takia. Tosiaan, että siinä häviää koko porukka jos olen mukana, kuin että jättäytyessä pois häviäjä on vain yksi, eli minä. 

Vierailija kirjoitti:

Miten naiseus voi ahdistaa kun kaikki tuodaan eteen pelkästään nuoruuden ja kauneuden vuoksi? Miehistä kolmannes on neitsytmiehiä kolmekymppiseksi, ja joka puolella pelkkää miesvihaa. Naisena oleminen ahdistaa? Mikä vitsi!

Mies pystyy helposti ostamaan vaimon. Riittää että lähetät rahaa perheen ylläpitämiseksi.

Mikä vitsi!

Kyllä mäkin mielelläni sanoisin olevani isä, jos ei tarvisi kantaa, synnyttää ja hoitaa nappuloita.

Ei ahdista, mutta ei se ole minulle mikään rummutuksen ja hehkutuksen ja voimaantumisen aihekaan. Ei tarvitsisi yhtään vouhottaa mediassa tai somessa, että tuntuuko nyt NIIIIIN naiselliselta/miehekkäältä/vääränsukupuoliselta. Ei se ole mikään tunnekysymys, vaan biologinen fakta. En minäkään ole yli kolmekymmenvuotisen naisena elämiseni aikana ikinä TUNTENUT olevani yhtään mitään sukupuolta.

Minusta yhä enemmän pitäisi tehdä sallivaksi ja selvemmäksi se, että naiseutta ja mieheyttä on monenlaista ja siksi kenenkään ei tarvitse ahdistua omasta sukupuolestaan, koska ei ole olemassa mitään valmista miehen tai naisen muottia mihin sulloutua.

Vierailija kirjoitti:

Paras puoli naiseudessa on se, että yhdessä illassa voi saada todella monta orgasmia, kun taas miehiltä se ei yleensä onnistu. En keksi juuri muita asioita, joista aiheutuisi merkittäviä eroja. Voi harrastaa mitä haluaa ja työskennellä missä haluaa. Muiden suhtautumisesta ei tarvitse välittää.

Minun mieheltä onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Olisin kylläk syntynyt mieheksi, jos siis olisin saanut valita. Miehen elämä on niin paljon helpompaa kuin naisen elämä. Olen joo ehkä fyysisesti aikuinen nainen, mutta en ole koskaan oikein käsitellyt tätä, en nyt ensimmäisenä identifioisi itseäni aikuiseksi naiseksi, enkä monista syistä johtuen voi elää aikuisen naisen tavoin, vaan lähinnä pitää elää kuin joku ihmisen lapsi. Naiseksi kasvaminen ja kaikki seksuaalisuuteen syntyvä on aina ollut suuri synti, häpeä ja tabu. Kasvatukseni tähtäsi kai johonkin epänaiselliseen ja aseksuaaliseen ihmiseen. Taidan kyllä ollakin aseksuaali ja autismikirjolla. Olen epänaisellinen, mutta kuitenkin isorintainen. Inhoani isoja rintojani, jotka on vaikea piilottaa. Eniten tässä naisena olemisessa inhottaa kuitenkin se, että oletetaan hoitavan kaikki asiat ja tekevän kaikki kotityöt. Miehenä noita ei tarvitsisi tehdä ja voisi elää haluamallaan tavalla ilman vastuuta mistään.

Naisissa on ainoastaan se ongelma, että he yrittävät miellyttää ympäristöään. Siitä pitää päästä eroon, niin vapautuu olemaan sellainen nainen kuin itse haluaa. Minä esimerkiksi en ole tehnyt yli kymmeneen vuoteen ainuttakaan kotityötä. Ja ole nainen sekä viiden lapsen äiti. Kymmenen vuotta tein ne kotityöt yksin, stressasin ja inhosin elämääni. Sitten tein tenän ja ilmoitin perheelle, että minun osuuteni oli siinä. Sen jälkeen elämä on ollut mukavaa - ja koti melko sotkuinen, mutta hällä väliä.

Vierailija kirjoitti:

Naiseudessa ärsyttävät:

- Menkat

- Rintaliivien käyttö (sopivia tosi vaikea löytää)

- Oletus siitä että kaikki naiset haluavat lapsia. Itselläni ei ole eikä tule

Muuten on ihan jees olla nainen.

Edempänä joku hehkutti äitiyden merkitystä. Velana olet vieläkin tilivelvollinen.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tämä nuorempien juttu? En minä koskaan tuntenut ahdistusta, että minun "pitäisi" joskus mennä naimisiin ja saada lapsia. En ajatellut tätä koskaan, vaikka nukeilla leikinkin. Emme koskaan lapsena "toivoneet" avioliittoa, emmekä kokeneet mitään painostusta siihen. Kasvatuksessa ei millään tavalla "ohjattu" siihen. Tietysti tuli kaikenlaista ongelmaa sitten varsinaisessa teini-iässä ja silloin tietysti halusimme löytää kumppanin jne. Mutta kasvatuksessa (minun ja kavereideni ja oletan, että pidettiin erittäin tärkeänä yleisestikin) korostui koulutus. Siitä puhuttiin duunari- ja maanviljelijäperheissäkin ja sitä arvostettiin. Murrosiässä olin ahdistunut siellä kahdeksannella luokalla, joka sitten asettui ysillä ja sen jälkeen. Tämä ei liittynyt naiseuteen, naiseutta ei erityisesti pohdittu. Koko ajatus tuntuu nytkin erittäin oudolta. Olin lapsi/teini 70-80-luvuilla. Kukaan tuntemistani tytöistä ei ollut mitenkään ahdistunut ja minä pyörin erilaisissa taiteellisissa ja poliittisissa porukoissa teiniaikaan, joten voisi kuvitella, että niihin niitä olisi kertynyt. Naiseus ja äitiys oli positiivinen juttu. Harmi, että se on nykyään jotenkin pilattu. En tiedä, mikä sen pilasi...

Tultiin viisaammaksi. Kerta siitä ei makseta extraa ja kotona kasvaa lasten rinnalla änkyröivä miesvauva, niin mitä järkeä?

Ahdistus naisena olosta on seurausta siitä, minkälaisia naisesikuvia on milloinkin tuputettu kehittyvässä iässä oleville tytöille ja nuorille naisille.

Kun katsoo kaikkia tuputettuja idoleita vaikka viimeisen 20 vuoden aikana, suunta ei ole ollut kuin alaspäin. Samaan aikaan oma äiti esikuvana on mennyt etäiseksi. Äideistä ylipäätään on kehkeytynyt hahmoja, jotka häärää jossain taustalla eivätkä ota kontaktia. Tai sitten seuraus on perinteisten mallien rikkoutumisesta. Enää ei katsota ihaillen omaa äitiä tai siskoa tai muuta läheistä naisihmistä. Katsellaan mediassa esitettyä kuvaa naiseudesta, joka on vinoutunut, seksistinen ja pornografinen tai fetissinomainen. Sellainen kliseisen pullantuoksuinen ja luonnollinen, raikas, järjellinen ja vahva voisi olla esikuva, joka on kehittyvälle lapselle terve suunnannäyttäjä. Sen on korvannut parannellut, seksiä tihkuvat ja seksuaalisessa mielessä mahdollisimman hyvin miellyttävät tai muuten vain pinnalliset olennot, joita on tätä nykyä enemmän kuin koskaan, ja niihin törmää joka paikassa ja vahingossa. Kehitys on alkanut myös menemään enemmän siihen suuntaan, että naiseus on yksinkertaisesti median luoma halpamainen kuva, jota nuorten naamaan hierotaan. Siitäkin huolimatta, että puheen tasolla ollaan kovasti ajamassa naisen asemaa.

Luin taannoin sukupuolen korjanneen miehen tarinan. Koko lapsuus oli ivattu naiseutta, oma perhe oli ääneen pahoitellut, että olet noin heikko nainen, sääli kun en syntynyt pojaksi. Taikka tarina anoreksiaa sairastaneesta lapsesta, jonka isä oli tytölleen toitottanut huumorimielessä, että eihän vaan sen murrosiän tarvitse alkaa. Viestin ei tarvitse olla edes näin suora, se kyllä tekee tuhoaan.

Lisäksi on tullut nimeltä mainitsemattoman kulttuurin nousu, joka jyrää alleen naiseuden arvokasta asiaa. Naiseus voi olla monen mielestä häpäisty. Onko naiseus fyysisesti rakennettavissa oleva asia? Ensin tuli muotiin kehon korjailu plastiikkakirurgialla, sen jälkeen sukupuolen korjailu. Riitänkö minä ja miten? Perustanko tulevaisuudessa perheen ja otan perinteisen naisen, siis äidin roolin? Toiminko sittenkin yhteiskunnalle hyödyllisenä uraohjuksena? Ehkä kaikille helpointa olisi vaihtaa samantien sukupuoli!

Nämä on asioita, joita kehittyvät lapset ja nuoret pohtivat tätä nykyä enemmän kuin koskaan ennen.

Vierailija kirjoitti:

Miesten elämä on paljon helpompaa, eikä miesten tarvitse tehdä kotitöitä kun vain jättävät tekemättä ja ilmoittavat, että eivät tee.

Kyllä mä ainakin näin miespuolisena yksinasuvana teen kotitöitä. Pakkohan se on yksinasuvana niitä on tehdä kuin myös jos asuis jonkun toisen kanssa saman katon alla. Tykkään jopa imuroimisesta, kun sen lopputuloksena tulee siis koti. Aika stereotyyppinen ajattelutapa sulla.

T: M28

Tykkään olla nainen, mutta en siitä mitä se oikeassa elämässä tarkoittaa ja mitä se tuo :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä oikeastaan on naiseus?

Olen biologisesti nainen, ja sellaiseksi biologisesti kasvanut. Olenko äiti, no en ole enkä ole salliseksi koskaan halunnut. Olenko parisuhteessa miehen kanssa - no olen koska nyt satuin rakastumaan juuri häneen. Pukeudunko ns. "naisellisesti" - no en - T-paitaa/hupparia/farkkuja jne. mutta ei se tee minusta vähemmän naista. Pikkutyttönä oli sellainen vaalenpunainen hörhelövaihe, mutta se meni nopeasti ohi (eikä se ollut vanhempien ohjaamaa, vaan ihan oma päähänpisto). Lapsena leikin nukeilla, autoilla, kotia, sotaa yms. mitä kaikkea nyt voi leikkiäkään - sain lahjaksi sekä nukkeja että autoja/rakennussarjoja. Opiskelun valitsin sen perusteella, mikä kiinnosti - kukaan ei sanonut ettenkö voisi tehdä jotain mikä kiinnosti (tai jos joku sanoi, niin kohautin hartioitani että varmaan juu ja jatkoin omaani)

Halusinko joskus olla poika - no joskus - erityisesti silloin kun isoveli pää punaisena huutaa, että etkö sä nyt pysty sitä 50 kilon lannoitesäkkiä nostmaan....kun oli kiire maatöissä. Eli ainaostaan kun tarvittiin raakaa voimaa, kyllä ne muut maataloustyöt hoitui ihan tyttönäkin.

Työskentelen miesvaltaisella teknisellä allala asiantuntijatehtävässä ja meitä on muitakin naisia tiimissä, ja se kirjo naiseutta jo pelkästään tässä tiimissä on aika iso. Itse siis edustan tätä omaa kuvaani naiseudesta, ja toisessa ääripäässä on korkokenkäinen, "naisellisesti" pukeutuva meikkaava naiseuden edustja. Mutta molemmat meistä ovat ihan selkeästi naisia. Itse harrastan käsitöitä/huonekalujen entisöintiä ja tämä ns. naisellisempi rakentelee moottoripyöriä. Että mikä nyt sitten on sitä stereotyyppistä "naiseutta" vai se, että meillä nyt sattuu olemaan naiselle biologisesti suunntatut "elimet".

27&28 tässä moro. On hienoa, että teillä on tiimissä naisia enemmän. Olkaa siitä onnellisia, koska yksin "erilaisena" on vaikeaa. 

Tokihan huvittavia tilanteita on tullut siinäkin, että uudessa porukassa äjjälauma näyttää kuin pesueelta pöllönpoikaisia. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/a/a7/Aegolius_funereus_j…

 

No yksin sitä tässä tiimissä muutaman vuoden olin, sitten tuli lisää naisia. Ehkä se on sitten tiimistä kiinni, mutta en kokenut tätä mitenkään vaikeaksi. Varmaan ihan kaikkien uusissa tiimeissä aloittelevien pitää näyttää kyntensä - en ainakaan kokenut sitä mitenkään ahdistavaksi "koska olet nainen"...

Toivottavasti vihjaa, että vika olisi minussa. Ihan vaan sanoakseni ... 

No ei. Tiimeissä on todella suuria eroja kuinka missäkin asiat kohdataan ja millaisia henkilöitä niissä kulloinkin on. Jos on kasa "vaan miehet saa osata tämmöisiä juttuja -tyyppejä" niin onhan se varmaan joka hetki näytettävä, että osaa asiansa eikä siltikään pääse oikeasti tiimin jäseneksi...

Hyvä, erittäin hyvä. Nimittäin, ihan vain vielä jatkaakseni .... että jos näille kokemuksille lähinnä pyöritellään silmiä, tai lastataan henkilön omaksi ongelmaksi, niin yksinäisyys ja sen tunne lisääntyy. Se on raskas taakka joka päivä hartioilla kannettavaksi, että hyvästä suoritumisesta huolimatta arvostus on huonompaa. Ja jos hymyilee ja on hyväntuulinen = tyhmä kikattelija, ja taas vastaavasti jos ei hymyilytä = kitkerä ämmä. 

Ja kyllä sitä on tullut miettineeksi, että meneekö porukan fengshui piloille, kun "ei voida enää äijjäporukassa heittää läpändeerusta". Ihan jees, että naisen läsnäoloa näin hienoeleisesti ajatellaan, mutta toisaalta naisen läsnäoloa ja naiseutta alleviivataan. Ihan vain se, että sattuu olemaan kuuloetäisyydellä, niin ilmapiiri muuttuu pelkästä läsnäolosta, avaa suunsa tahi ei. Kyllä sitä aika ajoin miettii, että pitäisikö jättäytyä omista harrasteporukoista pois, ihan vain tämän takia. Tosiaan, että siinä häviää koko porukka jos olen mukana, kuin että jättäytyessä pois häviäjä on vain yksi, eli minä. 

Itseäni on alkanut ahdistaa se, että minusta on nyt nykyajan mukana tehty väkisin nainen, kun ennen menin hyvin äijäporukassa ihan vain omana itsenäni. Nykyään kun tulen paikalle niin väki hiljenee. Saan kärsiä kollektiivisesti tästä että naisten kuullen pitää varoa puheitaan ettei tule meetoo.