Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?

Minä olen eroamassa mutta voinen näin etukäteen vastata, 30-vuotiaana eronnut, sittemmin uudelleen naimisiin mennyt ja uusperheen perustanut kun olen: vaikeinta on suru jonka toiselle aiheuttaa, asiat järjestyvät kyllä. En kaipaa uutta parisuhdetta ja luoja paratkoon, en uusperhettä missään nimessä.  Eron syynä on ymmärrys siitä, että en halua olla miehen kanssa sitten kuitenkaan. Vaihtoehtoinen skenaario aiemmalle on, että minusta tulee jonkun oma Tuutikki :´D  mutta todennäköisesti vasta mummoikäisenä, tai sitten elän elämäni ihan keskenäni loppuun. Minulla on merkityksellinen työ ja ympärillä ihmisiä, mikäs siinä!

Jään seuraamaan tätä. 20 vuoden suhde päättymässä, ja vertaistuki tai uskonvahvistus tekisi terää.

Ero oli hyvä ratkaisu. Välit lasten isään ja lapsiin pysyivät hyvinä ja olin jopa kutsuvieraana häissä, kun mies meni uudelleen naimisiin.

Itse olen seurustellut useammankin miehen kanssa, mutta suhteet on päätttyneet siihen, että en halua asua enää kenenkään miehen kanssa yhdessä.

Olen tosi tyytyväinen eroon. Olisi voinut erota jo vähän aikaisemminkin. Uutta suhdetta en halua vaan seksisuhde riittää. 

Joo hyvä, että erottiin. En halua enää yhteistaloutta vaan mieluummin kummallakin omat asunnot, jos vielä uuteen suhteeseen päädyn. Todennäköisesti en päädy, koska en sellaista edes etsi. 

Miten te handlasitte sen erovaiheen? Kun takana on pitkä suhde ja puoliso niin tuttu, ettei oikein pysty edes kuvittelemaan elämää ilman, vaikka yhteiselokin on mahdotonta? 

Minä olen oikein tyytyväinen ratkaisuuni, varsinkin nyt kun myös ex-mies näyttää saaneensa elämänsä kuntoon eron jälkeen. Alkuun suurin suruni oli huono omatunto siitä miten suurta tuskaa olen hänelle aiheuttanut, hän kun olisi halunnut jatkaa yhdessä. Nyt asun uuden miehen kanssa ja hänen kanssaan sujuu paljon paremmin juuri ne asiat jotka entisessä suhteessa eniten häiritsi.

Ikää 45 kun erosin, miehen aloitteesta, erosta nyt 1,5 v. 28 vuoden suhde takana, 18 v aviossa. Puolisen vuotta meni toipuillessa ja uutta alkua tehdessä (uusi asunto, uusi auto jne). Vajaan vuoden sinkkunaolon jälkeen aloin tapailla uutta miestä, seurustelemme säännöllisen epäsäännöllisesti (sopii kummankin elämäntilanteeseen).

Olen onnellinen erosta. Meillä oli paljon vaikeuksia joten ero oli iso helpotus. Mies ei ollut suostuvainen eroon joten minun piti hommata asunto salaa ja muuttaa kun mies oli poissa. Vaikeinta oli miehen suru ja ruikutus mutta hän löysi pian "elämänsä naisen".

Muutos oli raju ja jonkin aikaa olin melkein toimintakyvytön, työni hoidin mutta monet asiat jäivät roikkumaan. Itkeskelin paljon.

Mutta sanoisin että tuollanen kertarepäisty suru on kuitenkin helpompi kuin huonosta suhteesta vuosikausia kärsiminen.

Oi että nautin olla yksin, ei tarvitse toisen tahdon mukaan tehdä, ei tarvitse kuunnella huutoa, ei tarvitse riidellä.

En ole uutta miestä ottanut enkä tiedä otanko. Pärjään yksin ja olen pahoistakin paikoista selvinnyt yksin.

Miehen kanssa olemme hyviä ystäviä nykyisin.

Oikein hyvin on mennyt, kiitos kysymästä. Elämän laatu nousi eksponentiaalisesti, kun vapauduin teininä aloitetusta toimimattomasta parisuhteesta. Tällä hetkellä seurustelen löyhästi ja seksipainotteisesti.

Vierailija kirjoitti:

Miten te handlasitte sen erovaiheen? Kun takana on pitkä suhde ja puoliso niin tuttu, ettei oikein pysty edes kuvittelemaan elämää ilman, vaikka yhteiselokin on mahdotonta? 

Tosi hyvin. Lähti iso paino hartioilta pois ja pystyi taas hengittämään vapaasti. 

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Erosin vähän alle nelikymppisenä. Tehtiin eroa pitkään, ja silti tottuminen vei aikansa, etenkin kun luopuminen ei koske vain kumppania vaan myös ydinperhettä.

Löysin uuden kumppanin nopeammin kuin oli edes tarkoitus ja ollaan nyt vakiintunut vanha pari. Vuodet on vierineet nopeaan, tuntuu hyvältä että nykyään ne on onnellisia. Uusperhettä ei ole muuten pakko kenenkään perustaa, joillekin se sopii, mutta me asumme edelleen erillämme ja näin on vielä pitkään. Vaikka välillä esim vietämme juhlapyhiä molempien lasten kanssa isolla joukolla, elämä on jossain määrin paineettomampaa kun omat kodit säilyy.

Erosin 41-vuotiaana 21v kestäneestä liitosta. Kolme alaikäistä lasta, joiden yksinhuoltajaksi tulin. Ero oli oma päätökseni, joka kypsyi kuuden vuoden aikana. 

En voisi onnellisempi olla! Melkein 3v olen ollut nyt tasapainoisessa ja rakastavassa parisuhteessa. 

Me erosimme toisen naisen vuoksi. Pakko sanoa, että ero kannatti, jos ei pystynyt asiaa hyväksymään.

Ekat pari vuotta oli vaikeita. Henkisesti siis. Sittemmin tapasin uuden miehen ja uusperhe mennyt yllättävän hyvin. Elämä on oikein hyvää. Kyllä elämä kantaa ja kaikesta selviää.

Mutta fakta on, että lapset kärsivät (jos ei avioliitossa ole ollut väkivaktaa tms). Meillä tuli monenlaista ongelmaa, masennusta, itsetuhoisuutta. Ero on aina riski. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. En itse olisi koskaan uskonut, että minun ja eksäni välit katkeavat kokonaan. Lisäksi on täysin ennakoimatonta, millaiseen uusperheeseen lapsi joutuu toisen vanhemman puolelta. Vaikka itse yrittäisi toimia hyvin, niin puolet lapsen elämästä on oman kontrollin ulottumattomissa.

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Erosta n. 10 v. ja edelleen olen sitä mieltä että se oli hyvä ja välttämätön ratkaisu kaikkien kannalta. Nyt lasten aikuistuessa on tullut surua siitä, että elämässäni ei ole toista aikuista. Läheisyys puuttuu täysin ja se on jotenkin kipeä asia.

Erosin 41-vuotiaana (5 vuotta sitten). Olin ex-mieheni kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Ero meni hyvin, sillä kummallakaan ei ollut uusia suhteita tms. dramatiikkaa. Viimeiset 3 vuotta oli jo selvää, että ero tulee, mutta kesti aikansa ennen kuin saimme aikaiseksi tehdä asialle jotain.

Nyt menee loistavasti: molemmilla on uudet kumppanit, lapsemme ovat täysi-ikäisyyden kynnyksellä, ja elämä rullaa. Uusperhekuvioita ei varsinaisesti ole, sillä vaikka me molemmat olemme seurustelleet uusien kumppaniemme kanssa jo noin 3 vuotta, niin kaikilla on omat asunnot. Asun tyttärieni kanssa kolmestaan. Nykyinen mieheni on täällä meillä kyllä suurimman osan öistään, mutta hänellä on omakin asunto, jossa on n. 2 yötä viikossa. Olemme suunnitelleet, että sitten kun tyttäreni ovat muuttaneet omilleen (eli noin parin vuoden päästä), niin hankimme yhteisen kodin.

Ero oli elämäni pelastus. Kylmä, itsekäs mies oli puolisona. Rakastuin toiseen mieheen ja erosin. Elämä muuttui täysin. Mitään uusperhekuviota ei ole. Rakastetaan.

Exän kanssa en ole missään tekemisissä. Kolme lasta olen eron jälkeen ykksin huoltanut. Kaksi lapsista nyt jo aikuisia.