Suomen taitamattomuus ja Turkin asettamat ehdot Nato jäsenyytemme hyväksymiseksi

Olen viimeisen viikon kuluessa hämmästellyt varsin sinisilmäisen ja joustamattoman oloisia mielipiteitä johtavien poliitikkojen ja politiikan asiantuntijoiden toimesta esitettyinä. Kovasti Turkille ollaan kyllä tarjoamassa ymmärrystä ja empatiaa, mutta mitään konkreettista pelinavausta ei vain (uskalleta?) saada aikaiseksi.

1. Miksi vieritämme vastuuta prosessin läpimenosta koko ajan suurille jäsenmaille tyyliin, kyllä asia ratkeaa, jos Yhdysvallat tekee myönnytyksiä Turkin suuntaan?

Samaan aikaan ylintä poliittista johtoamme myöten täällä todetaan, että meillä ei juuri ole pelivaraa, eikä ulkopolitiikan hoitomme tapaan kuulu kaupankäynti (ok, kannattaisiko hieman tutkia historiaamme Venäjän/Neuvostoliiton suhteen).

Ihan kuin vastuu jäsenyytemme etenemisestä ja siihen liittyvistä mahdollisesti hankalistakin moraalisista dilemmoista ja jopa taloudellisesta taakasta yritettäisiin vierittää muiden jäsenmaiden harteille.

Onko tämä viisautta vai enemmänkin vapaamatkustajana olemista ja muiden selän taakse piiloutumista sekä poliittista pelkuruutta? Eikö Suomessa todella ymmärretä, miten kansainvälisessä politiikassa käytännössä kaikki perustuu kaupankäyntiin, tavalla tai toisella (ainakin enemmän kuin yhteiseen arvopohjaan ja sopimuksiin).

2. Meidän pitää kuulemma kovasti liputtaa muiden Nato maiden suuntaan vahvan pohjolan puolesta. Ok, se toki on hyvä juttu sinällään, mutta kiinnostaako se esimerkiksi Turkkia (tai Ranskaa/Espanjaa/Italiaa) pätkääkään? Vai näkeekö Turkki vahvan pohjolan vain vievän painopistettä, - huomiota, - ja resursseja Naton sisällä entisestään etelästä pohjoiseen?

3. Miksi asevientikieltoa ei voida Turkin, tulevan liittolaisemme osalta poistaa?
Käsittääkseni Turkki ei tällä hetkellä sodi aktiivisesti Syyrian puolella ja jos se joskus niin taas tekeekin, voidaan asevientiä tietysti tarkastella uudelleen. Olemmehan me iloisesti käyneet kauppaa myös Venäjän kanssa, vaikka se onkin samaan aikaan sotinut muualla tappaen niin sotilaita kuin siviileitäkin.

Melko kaksinaismoralistista siis kaikkinensa tämä Suomen vetäytyminen "viattomuuden" verhonsa taakse. Nyt vain kyseessä ei ole hyöty kaupallisten suhteiden muodossa.

4. Toistaiseksi isot Nato maat vielä jaksavat innostua lisäämään sotaharjoituksia ja esimerkiksi laivasto vierailuja maassamme ja Itämerellä, mutta miten käy pimeän ja kylmän talven tullen? Epäilenkin tämän innon hiljalleen hiipuvan, mikäli Suomi ei itsenäisesti pyri edistämään riittävästi asiaansa Natoon liittymiseksi ja prosessi venyy. Meillä toki on myös kahdenvälisiä lupauksia avusta (mitä se sitten ikinä onkin), mutta sitovia sotilaallisia turvatakuita meillä ei ole ja se on hyvä muistaa. Emme ole vielä turvassa Naton siipien suojassa.

Ukrainan sota päättyy aikanaan, se voi loppua nopeamminkin kuin nyt arvioidaan, ja silloin me alamme olla hyvin vaarallisessa asemassa ja tilanteessa.

5. Arvostetaanko Natossa suljettujen ovien takana käydyissä keskusteluissa tapaamme hakea jäsenyyttä vasta nyt kun sodan uhka on jo ilmeinen? Pidetäänkö tapaamme toimia todellisuudessa melko pelkurimaisena ja itsekkäänä?

Kuinka innoissaan enemmän Afrikan ja Välimeren suuntaan tähyävät Ranska, Espanja ja Italia ovat jäsenyydestämme painopisteen siirtyessä enemmän Itämerelle ja pohjoiseen tai sotilaallisesti melko heikoksi jäänyt Saksa siitä, että riskit Naton ja Venäjän väliselle konfliktille kasvavat Itämerellä?

6. Turkkia ei olla potkimassa pois Natosta, piste. Jokainen, joka yhtään seuraa kv politiikkaa ymmärtää tämä olevan 100% fakta.