Lue keskustelun säännöt.
Mistä tietää onko parisuhde oikea/menossa mihinkään?
Sillä riskillä että kuulostan teiniltä kysyn mikä tekee parisuhteesta parisuhteen?
Ollaan nyt oltu ns.yhdessä puolitoista vuotta miehen kanssa, mutta en tiedä onko tässä nyt mitään oikeastaan.
Vietetään vain aikaa yhdessä, kokataan, mies haluaa seksiä, olemme tavanneet toistemme lähipiiriä, puhuttu tulevasta (yhteenmuutto, kumpikaan ei halua lapsia), käydään tapahtumissa jne.
Mutta tämä tuntuu jotenkin ontolta.
En nuorempana seurustellut ollenkaan, joten tämä on ensimmäinen parisuhteeni.
Tätäkö se nyt vain sitten on?
Ehkä ikisinkku aivoni rakensivat suhteet vähän mielekkäämmiksi, mutta olen oikeasti vähän pettynyt.
Kommentit (119)
Teet sen virheen, että tulet nettiin kyselemään tuntemattomilta kommentoijilta parisuhteesi tilaa muilta ketkä eivät tunne sinua tai miestäsi. Rupea ajattelemaan omilla aivoillasi, äläkä tee sen perusteella mitä tuntemattomat neuvovat, jokuhan tuossa jo suositteli eroamaan. Ei kukaan meistä voi sinua tuntematta neuvoja antaa, kaikkein parasta olisi jos menisit juttelemaan vaikka parisuhdevalmentajan tai jonkun terapeutin luokse jos et miehesi kanssa pysty puhumaan näistä asioista. Opettele kuitenkin puhumaan miehesi kanssa asioista ja ota myös hankalalta tuntuvat asiat puheeksi. Voihan se olla että tunneyhteys puuttuu kokonaan ja jos niin on, ota myös se asia puheeksi. Monilla kestää pitkään ennen kuin tunnetasolla muodostuu yhteys toiseen joten jos nyt tuntuu "ontolta", se voi muuttua myöhemmin, mutta se riippuu ihan siitä miten itse toimit ja käyttäydyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa joka kommenttia lukea, mutta oletko itse miettinyt haluatko tämän suhteen menevän minnekään vai riittääkö sinulle tällainen "vähän niinku kaverisuhde" josta puuttuu se kipinä.
Kukaan muu ei voi tietää mihin teidän suhde on menossa vai meneekö se ylipäänsä mihinkän.
Mutta sen tietää kaikki, että jos sinä et halua suhteen etenevän, niin ei se sitten etenekään pelkästään miehen toimesta vaikka hän sitä haluaisikin.
Hei, kiitos kirjoituksestasi.
Olen selvästi hyvin erilainen kuin sinä, koska en mitenkään kummemmin miehen kehoa ajattele, eikä seksi ole minulle tärkeää.
Mutta tuo toisen hyväksyminen - sellaisena kuin on kuulostaa todella ihanalta.
Ja toiseen kommenttiin jo kirjoitin että taisin olla alku huumassa aika sokea, koska mielestäni minä annan tuota miehelle, mutta en taida kokevani saavani samaa.
Tämä voi kuulostaa todella oudolta, mutta ihan kuin olisin suhteessa vanhempieni kanssa.
He olivat aika paljon samanlaisia, puhuivat minulle - mutta ei minun kanssani.
Minä kuuntelen, olen läsnä, yritän auttaa jos tilanne vaatii, toinen ottaa sen, mutta ei anna samaa energiaa takaisin.
Onko tämä aivan hullu selitys?
Ap[/quote]
Hei Ap!
Minusta kuulostaa, että kyse on sinun tarpeistasi ja siitä, miten ne eivät täyty tässä kyseisessä suhteessa (eikä niinkään tekemisestä). Ehkä kun ei ole kokemusta (itsekin aloin seurustella ensimmäisen kerran yli 30-vuotiaana) suhteesta, niin omista tarpeista parisuhteessa oppii vasta suhteen aikana. Mitkä ovat sun tarpeesi tässä suhteessa ja mikä olisi sinulle tärkeää? Voitko kommunikoida niistä avoimesti kumppanillesi? Voi myös olla, että olette ihmisinä liian erilaisia, jos kompromisseihin ei päästä. Minäkään en ole siinä ekassa suhteessani enää. Yksin on aina mielestäni kuitenkin parempi kuin suhteessa, jossa on tavalla tai toisella huono olla. Mutta itse olen kokenut, että on ollut hyvä yrittää kaikkensa, jotta voi varmoin mielin lopettaa suhde, kun ei ole sitten kuitenkaan toiminut. Eli yrittäisin vielä suoraa kommunikointia miehelle. Toisaalta sitten taas sinkkuna on mahdollisuus aina löytää oikeasti sopiva ihminen itselle.
P.S. Samaistun Ap suhun tosi paljon, koska itsellänikin vaikea päästää miehiä lähelle ja löytää sopivaa suhdetta. Toivon sulle kaikkea hyvää! 🙂
Jos vain auton moottori on käynnissä, niin sitte. Ensin pitää kääntää virta-avaimesta, sitte on mahdollisesti menos jonnekin.
Hei ap! Onko sinulla hyvää ystävää tai siskoa kenen kanssa voisit jutella tuntemuksistasi? He voisivat kertoa, miltä suhteenne näyttää heille.
Minusta on luonnollista puolentoista vuoden jälkeen vielä miettiä, haluaako edetä suhteessa. Myös itse olen hidas rakentamaan suhdetta. Ajatuksiaan voi selventää myös kirjoittamalla. Oletko varma esim. lapsiasiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap,
Täällä on nyt miehet trollailemassa ja esittävät etteivät simppeliä tekstiä ymmärrä.
Pyörittävät sen takia tätä ympyrääHöpö höpö. Olen keski-ikäinen romantikkonainen onnellisessa parisuhteessa, ja en ymmärrä ap:ta ollenkaan. Voi olla että olen siksi vaikuttanut tarpeettoman tylyltä, mutta ap:n "tunnepuolella ei vikaa"ja "en saa suhteesta mitään" aiheuttavat niin ison kognitiivisen ristiriidan, että ymmärrän jos esim ap:n mies on kujalla.
Ehkä tilanne on sama kun aiemmassa onnettomassa suhteessani? Mies oli tosi hyvä muuten muttei niin yhtään romanttinen, ja kun yritin saada yksin romantiikkaa taloon niin eihän siitä mitään tullut. Molemmat kaivattiin auringonlaskuun, minä istuksimaan rannalle katseet horisontissa, mies kalastamaan. Lopulta tajusin että molemmat on ihan ok mutta eivät tule tapahtumaan yhtä aikaa, erottiin ja eksäkin taitaa olla onnelllsempi nyt.
Romantikkonakin sitä paitsi tunnistan, että aidon rakkauden merkki on se kun tylsätkin jutut muuttuu kivoiksi yhdessä tehden. Voi vaikka siivota ja on kuitenkin rentoa ja mukavaa. Parempaa kuin yksin.
Oh, eksäni kanssa samanlainen auringonlaskukokemus. Istuin kalastavan miehen veneen perällä ja luin Anna-lehteä. Luulin että olimme yhdessä auringonlaskun romanttisella retkellä, mutta ei, hän kaipasi jotain muuta ja etsi itselleen toisen naisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin tuossa mainitset, että puhutte tulevaisuudesta? Vai onko puhuminen sitä, että sinä puhut yksin ja toisesta ei saa paljoa irti?
Olette myös tavanneet toisenne lähipiirin joten, ette mitenkään salainen yhdessäoloa.
Millaiseksi kuvittelit suhteen?
Ihan yhdessä puhuttiin.
Mies itseasiassa otti yhteenmuuton pari viikkoa sitten esiin ja sen jälkeen minulla on ollut tosi kuristava olo.Mies on ihan mukava, tosiaan ollaan lähipiiriin tutustuttu, ei pitäisi olla mitään ongelmaa.
Millaiseksi kuvittelin?
Ehkä luulin että se olisi joten merkityksellisempää, jollain tavalla tärkeämpää kuin mitä tuntuu nyt olevan.Olin jo kolmekymmentä täyttänyt kun tapasin hänet, paljon on ollut yksinäisiä vuosia (ei siis ollut mitään säätöjä tms myöskään).
Siksi ehkä mielikuvat ovat laukanneet villeinä tai jos jotenkin luulin tämän nyt korvaavan kaikki menetetyt vuodet.Ap
Sinun tuntemukset on ainoa, millä tässä on väliä. Kun kerran koet suhteen ontoksi, se on sitä, eikä tule tuomaan sinulle mitään onnea ja enempää täyttymystä tulevaisuudessakaan. Siitä puuttuu jotain todellista yhteistä, mikä sinulle olisi tärkeää suhteessa.
Tulevaisuudesta puhuminen ei ole sitä, että hän ilmoittaa että haluaisi muuttaa kanssasi yhteen (lue: sinun ylläpitämään hotelliin jossa on säännöllinen seksi).
Jos sinulla on kuristava tunne siitä, usko vaistojasi, se ei olisi sinulle oikea siirto.
Valitan, varmaankin onkin ollut mukavampaa olla seuraa kun yksin, mutta ei se riitä elämnkumppaniksi. Samanlaisia hyvän sään kavereita on jonossa tulossa hyvään täysihoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
E tiedä onko vika laimeassa suhteessa vai sinussa, eli olisiko sinulle toista sopivampaa? Parisuhteen ei kuitenkaan kuulu tuntua noin alussa jo laimealta ja siltä että yhteenmuutto ahdistaa. Kerroit olevasi arka ja ujo? Myönteletkö miestä liikaa? Tämä selittäisi yhteenmuutto-ahdistuksen, koska jos nyt joustat rajoistasi, pääset kuitenkin omaan kotiin lepämään.
Jos vika on sinussa, tai vika on väärä sana, mutta toisena vaihtoehtona mietin että Ootko ehkä hieman masentunut tms? Elämä ei tunnu miltään jne. Parisuhde ei ole se joka saa tuntumaan elämän onnelliselta, vaan onnea pitää tuntea yksinkin/ilman muita. Mutta silti sanon että oikeanlainen parisuhde ei tunnu noin laimealla vaan siitä on kyllä varma. Klisee tai ei, mutta kyllä sen tietää kun oikea tulee vastaan.
Saatan ehkä vähän myötäillä (liikaa) miestä, mutta sen tiedän johtuvan siitä että tämä tosiaan on eka suhteeni, niin en ihan tiedä miten tässä pitäisi olla niin sanotusti.
En koe olevani masentunut, olen aina ollut vain aika tasapaksu henkisesti.
En myöskään käyttäisi sanaa laimea.
Enemmän olin kysymässä mitä parisuhteessa oikein tehdään.
Odotin sen olevan enemmän kuin arkista kokkaamista ja sohvalla kyhjöttämistä ja välillä jossain käymistä.
Eli kysyn enemmän että tälläistäkö se nyt sitten oikeasti on?
Kysyt että mitä parisuhteessa tehdään. Se taitaa olla hyvin yksilöllistä ja riippua pitkälti siitä, mitä suhteen osapuolet yleensäkin elämässään tekevät tai haluavat tehdä. Ei parisuhde ole mikään tavallisen elämän ulkopuolinen prosessi, joka synnyttää tai edellyttää jotain erityistä tekemistä. Eikä se myöskään todennäköisesti synnytä suhteen osapuolille kykyä kehittää mielekästä sisältöä elämään, jos sellaista kykyä ei ole ennen suhdettakaan ollut.
Jotkut haluavat, että on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia ja tekemisiä kumppanin kanssa, toiset taas haluavat paljon omaa aikaa. Arjen realiteetit yhdessä asuvilla ovat monesti sellaiset, että monia
(jatkoa äskeiseen)
Siis monia kotiin ja arjen askareisiin liittyviä asioita tehdään yhdessä tai ainakin vastuuta jakaen, mutta harvalle ne ehkä on mitään suhteen kohokohtia.
Tehkää asioita, jotka juuri teistä on mielenkiintoisia, merkityksellisiä ja mielekkäitä. Kokeilkaa jotain uutta yhdessä. Jos tämmöisiä yhteisiä mielenkiinnon kohteita ei ole tai ei yrityksistä huolimatta löydy, niin ehkä on vaikea rakentaa kovin merkityksellisen tuntuista elämää yhdessä.
Joillekin tietysti sopii sellainenkin, että on tiukasti omat harrastukset ja tekemiset, mutta se on ok vain jos se on molempien mielestä toimiva ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut kumppanini kanssa 5 vuotta. Alunperin olimme ystäviä ja työkavereita, joten yhteys oli heti alusta saakka hyvin syvä, kun mentiin avautuminen eikä seksuaaliset odotukset edellä. Päädyimme kerran harrastamaan seksiä ja sen jälkeen sitä onkin ollut lähes päivittäin.
Mielestäni hyvä suhde on vähän niin kuin bestis-suhde: kumpikin on erillinen henkilö, vapaa tekemään mitä vain, ja saan olla onnellinen jokaisesta päivästä jonka tuo ihana tyyppi päättää viettää juuri minun kanssani. Tarvitsemme molemmat paljon yksinoloa ja nukumme esim eri huoneissa. On ollut valaisevaa tajuta, ettei parisuhteelle ole mitään sääntöjä, ei tarvitse viettää vuosipäiviä, mennä naimisiin tai nukkua kuorsauksen keskellä samassa sängyssä vain siksi että muutkin tekevät niin. Olemme avoimessa suhteessa ja se lisää jännitystä ja kiitollisuutta, en koskaan ota toista itsestäänselvyytenä.
Emme ole koskaan riidelleet, erimielisyyksistä keskustelemme asiallisesti. Koen kumppaniani kohtaan suunnatonta hellyyttä ja rakkautta, tuon olennon haluan pitää kykyjeni mukaan turvassa tämän maailman kolhuilta. Hän on myös ihminen, jota ihailen eniten ja joka on opettanut minulle, ettei elämä ole niin vakavaa. Olen levoton luonne, mutta hän maadoittaa minut.
Te jotka ette edes tiedä mihin suuntaan suhde on menossa niin suosittelen sukupuolen vaihtoa. Ei itselle vaan jos teillä on mies jolle tiuskitte jatkuvasti niin ottakaa seuraavaksi nainen. Ei se tortun allakaan makaaminen aina niin hauskaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaisi paljon, jos ap osaisi vasta yksinkertaisesti kysymykseen: Minne sen parisuhteen pitäisi mennä? Kysytty useampaan kertaa, mutta vastausta ei ole tullut.
Että olisi enemmän kuin tätä samaa mitä oli kun olin yksinkin.
Enemmän mitä? Tarvitaan konkretiaa. Oikeastihan homma on niin, että parisuhteessa ainut, mitä on enemmän yksinasumiseen verrattuna on läheisyys. Muuten se arki on ihan samaa oli sitä pyörittämässä yksi, kaksi tai vaikka viisi ihmistä. Tiskit on tiskattava, ruokaa on laitettava, vessa on pestävä ja töissäkin on käytävä.
Kirjoitin jo aiemmin, romanssia, kohteliaita tekoja.
Siis myös mieheltä. Itse teen jo.
Jos läheisyydellä tarkoitat fyysistä, se ei ole minulle niin tärkeää, mutta miehen mieliksi olen/teen.Tuntuu ettei tästä suhteesta ehkä oikein saa mitään.
Viimeaikoina tuntunut wttä ottaa enemmän kuin antaa.Ap
Kerron miltä minun 1,5 vuotta kestänyt suhteeni tuntuu Pärjään ihan loistavasti yksinkin, mutta kun rakastettuni on lähelläni kaikki ikäänkuin kirkastuu, olen iloisempi ja pirteämpi, vastoinkäymiset tuntuvat huomattavasti pienemmiltä, haluaisin jatkuvasti kosketella häntä ja nuuhkia hänen tuoksuaan, tuntea hänen käsivartensa ympärilläni Meistä on muodostumassa loistava yksikkö, yhdessä tekeminen sujuu ja on täynnä iloa. Kuulostaa varmaan imelältä, mutta meinaan pakahtua onnesta kun näen kuinka hän katsoo minuun. Kun olemme erossa kaipaamme, kun olemme yhdessä olemme enemmän kuin 1+1. Seksi on oikeasti tajunnan räjäyttävää emmekä meinaa saada tarpeeksi toisistamme. Hyväksymme toisemme kokonaan, viallisina, mutta ihanina ihmisinä.
Olen jo pari parisuhdetta saanut kokea, ja tiedostan ettei aina ole näin huikeaa, mutta jopa ne edelliset suhteet tuntuivat koskettavimmilta kuin miten sinä, ap, kuvailet nykyistä suhdettasi. Onko teillä hyvä ja avoin keskusteluyhteys? Pystyttekö puhumaan ihan kaikesta? Kokeile, jos luottamus vain on kunnossa. Kun uskaltaa olla haavoittuvimmillaan pystyy lähentymään vasta ihan oikeasti.N49
Hei, kiitos kirjoituksestasi.
Olen selvästi hyvin erilainen kuin sinä, koska en mitenkään kummemmin miehen kehoa ajattele, eikä seksi ole minulle tärkeää.
Mutta tuo toisen hyväksyminen - sellaisena kuin on kuulostaa todella ihanalta.
Ja toiseen kommenttiin jo kirjoitin että taisin olla alku huumassa aika sokea, koska mielestäni minä annan tuota miehelle, mutta en taida kokevani saavani samaa.Tämä voi kuulostaa todella oudolta, mutta ihan kuin olisin suhteessa vanhempieni kanssa.
He olivat aika paljon samanlaisia, puhuivat minulle - mutta ei minun kanssani.
Minä kuuntelen, olen läsnä, yritän auttaa jos tilanne vaatii, toinen ottaa sen, mutta ei anna samaa energiaa takaisin.
Onko tämä aivan hullu selitys?Ap
Minusta ei ollenkaan huono kuvaus, vaan selittää sekä miksi olet tyytynyt tuollaiseen "suhteeseen" ja miksi se tuntuu huonolta.
Et tule nähdyksi aidosti sinuna, vaan lähinnä olet sopivasti saatavilla, hyvä yleisö, hyvää seuraa. Mutta me kaikki tarvitaan että joku on aidosti kiinnostunut meistä, ja asioista jotka meitä kiinnostaa. Minusta tuo ei ole mikään edistämisen arvoinen parisuhde. Jos mies ei ole edes näin alussa ollut kiinnostunut sinusta ihmisenä ja sinun ajatuksista, mihin se siitä muuttuisi seuraavan 50 vuoden aikana. Mieti, miten raskasta olla sidottu ihmiseen, joka ei tuo sinulle samaa iloa ja energiaa kuin sinä hänelle. Vuodat tyhjiin.
Ja miksi olet tyytynyt tähän, no koska sinut on kasvatettu tottumaan olla kohdeltu niin. Varmaan valtaosa tytöistä on kasvatettu alvelemaan ja olemaan käytettävissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin tuossa mainitset, että puhutte tulevaisuudesta? Vai onko puhuminen sitä, että sinä puhut yksin ja toisesta ei saa paljoa irti?
Olette myös tavanneet toisenne lähipiirin joten, ette mitenkään salainen yhdessäoloa.
Millaiseksi kuvittelit suhteen?
Ihan yhdessä puhuttiin.
Mies itseasiassa otti yhteenmuuton pari viikkoa sitten esiin ja sen jälkeen minulla on ollut tosi kuristava olo.Mies on ihan mukava, tosiaan ollaan lähipiiriin tutustuttu, ei pitäisi olla mitään ongelmaa.
Millaiseksi kuvittelin?
Ehkä luulin että se olisi joten merkityksellisempää, jollain tavalla tärkeämpää kuin mitä tuntuu nyt olevan.Olin jo kolmekymmentä täyttänyt kun tapasin hänet, paljon on ollut yksinäisiä vuosia (ei siis ollut mitään säätöjä tms myöskään).
Siksi ehkä mielikuvat ovat laukanneet villeinä tai jos jotenkin luulin tämän nyt korvaavan kaikki menetetyt vuodet.Ap
No tuossahan se vastaus tulikin. Onko se kuristava olo sellainen, että et halua muuttaa yhteen vai että sua jännittää tämä ihan uusi asia elämässä? Ekasta ei pääse yli ja mies on väärä, toisesta kannattaa puhua ääneen sille miehelle. Missään nimessä yhteen ei kannata muuttaa ennen kuin tuon tunteen jotenkin käsittelet joko juoksemalla tai avaamalla suusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
E tiedä onko vika laimeassa suhteessa vai sinussa, eli olisiko sinulle toista sopivampaa? Parisuhteen ei kuitenkaan kuulu tuntua noin alussa jo laimealta ja siltä että yhteenmuutto ahdistaa. Kerroit olevasi arka ja ujo? Myönteletkö miestä liikaa? Tämä selittäisi yhteenmuutto-ahdistuksen, koska jos nyt joustat rajoistasi, pääset kuitenkin omaan kotiin lepämään.
Jos vika on sinussa, tai vika on väärä sana, mutta toisena vaihtoehtona mietin että Ootko ehkä hieman masentunut tms? Elämä ei tunnu miltään jne. Parisuhde ei ole se joka saa tuntumaan elämän onnelliselta, vaan onnea pitää tuntea yksinkin/ilman muita. Mutta silti sanon että oikeanlainen parisuhde ei tunnu noin laimealla vaan siitä on kyllä varma. Klisee tai ei, mutta kyllä sen tietää kun oikea tulee vastaan.
Saatan ehkä vähän myötäillä (liikaa) miestä, mutta sen tiedän johtuvan siitä että tämä tosiaan on eka suhteeni, niin en ihan tiedä miten tässä pitäisi olla niin sanotusti.
En koe olevani masentunut, olen aina ollut vain aika tasapaksu henkisesti.
En myöskään käyttäisi sanaa laimea.
Enemmän olin kysymässä mitä parisuhteessa oikein tehdään.
Odotin sen olevan enemmän kuin arkista kokkaamista ja sohvalla kyhjöttämistä ja välillä jossain käymistä.
Eli kysyn enemmän että tälläistäkö se nyt sitten oikeasti on?
Ei, ei sen pitäisi olla vain että jonkun verran tutut kämppikset tekee rinnan tylsiä arkisia kotitöitä, tai jopa eri töitä eri puolella taloa.
Ihminen huonolla itsetunnolla ja itsetuntemuksella tyytyy tuollaiseen. Yhtä hyvin olisit voinut ilmoittaa lehdessä ja ottaa ensimmäisen tarjokkaan, jos tuo riittää sinulle parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
E tiedä onko vika laimeassa suhteessa vai sinussa, eli olisiko sinulle toista sopivampaa? Parisuhteen ei kuitenkaan kuulu tuntua noin alussa jo laimealta ja siltä että yhteenmuutto ahdistaa. Kerroit olevasi arka ja ujo? Myönteletkö miestä liikaa? Tämä selittäisi yhteenmuutto-ahdistuksen, koska jos nyt joustat rajoistasi, pääset kuitenkin omaan kotiin lepämään.
Jos vika on sinussa, tai vika on väärä sana, mutta toisena vaihtoehtona mietin että Ootko ehkä hieman masentunut tms? Elämä ei tunnu miltään jne. Parisuhde ei ole se joka saa tuntumaan elämän onnelliselta, vaan onnea pitää tuntea yksinkin/ilman muita. Mutta silti sanon että oikeanlainen parisuhde ei tunnu noin laimealla vaan siitä on kyllä varma. Klisee tai ei, mutta kyllä sen tietää kun oikea tulee vastaan.
Saatan ehkä vähän myötäillä (liikaa) miestä, mutta sen tiedän johtuvan siitä että tämä tosiaan on eka suhteeni, niin en ihan tiedä miten tässä pitäisi olla niin sanotusti.
En koe olevani masentunut, olen aina ollut vain aika tasapaksu henkisesti.
En myöskään käyttäisi sanaa laimea.
Enemmän olin kysymässä mitä parisuhteessa oikein tehdään.
Odotin sen olevan enemmän kuin arkista kokkaamista ja sohvalla kyhjöttämistä ja välillä jossain käymistä.
Eli kysyn enemmän että tälläistäkö se nyt sitten oikeasti on?Mitä haluaisit tehdä? Arki on arkea yhdessäkin. Itse meistä jokainen sen arkensa rakentaa. Jos haluat teatteriin, galleriaan, pubiin, patikoimaan tai Pariisiin, niin sä voit itse niitä ehdottaa ja alka järjestämään. Ei parisuhteessa mies ole mikään huvivastaava.
Tai jos suhde tuntuu ontolta, niin olisko niin että mies ei ole sulle oikea? Tai olet ihminen joka tarvii tilaa ja haluat asua yksin?Jos ystävälliset luet ketjun, kirjoitin että minä järjestän - miehellekin, mutta alkaa olla yksipuolista tässä vaiheessa.
Ehkä hän ei sitten ole oikea, en tosin usko sellaiseen.
Sen verran nyt selvitin etten halua olla ainoa joka pitää romanssia yllä ja tuntea että minua pidetään itsestään selvyytenä.Ap
Sinulla on oma käsityksesi siitä, mitkä ovat romanttisia eleitä ja sinä olet ostanut miehelle pikku lahjoja siinä uskossa, että mies pitää sellaisia juttuja tärkeinä. Miehelle voi romanttinen ele olla vaikka sellainen, että olet tehnyt hänelle hyvän aterian valmiiksi, ennen kuin hän tulee kotiin. Tai että viet hänelle aamukahvin sänkyyn.
Minä olen umpisurkea vaimo kotitöiden suhteen ja mies hoitaa meillä kokaamisen. Mutta aina välillä saan aikaiseksi, että teen miehelle aamukahvin ja vien sen hänelle vuoteeseen ja vaikka se on ihan pieni juttu, niin mies ilahtuu siitä suuresti.
Jos et ole kertonut miehellesi, että olisi ihanaa saada joskus kukkia, niin mistä hän voisi sen tietää? Ei hän välttämättä ole lukenut samoja romanttisia kirjoja tai katsonut samoja romanttisia elokuvia. Ja ehkä hänen aiemmat suhteet ovat olleet sellaisia, missä nainen ei ole kauheasti kukkia tai spontaaneja lahjoja kaivannut. Sinun tehtäväsi on kertoa miehelle, mitä sinä kaipaat. Ja kysy samalla, mitä mies haluaisi! Olet saattanut ostella niitä lahjoja aivan turhaan.
Vierailija kirjoitti:
Me olemme kaikki erilaisia ja meillä on eri tarpeet suhteelle. Ei kaikkien ihmisten parisuhteet, pitkätkään liitot, ole koskaan sitä hulluuden huumaa, kiihkeää kuumaa tajunnan räjäyttävää rakasumisen tunnetta. Siitä huolimatta ihmiset pysyy yhdessä, jotkut ehkä vain olosuhteiden pakosta.
Tiedän että moni on päätynyt vaan johonkin suhteeseen ja kun on tullut jälkikasvua samantien niin on jääty yhteen ja kun ei nyt ole muutakaan tarjolla niin tyydytään siihen kuka on läsnä. Tai ei ole saanut sitä kenet oikeasti halusi.....
Mieti onko sinun parempi olla yksin, oletko iloisempi pirteämpi yksin? Viekö kumppanisi sinulta ilon ja pirteyden, onko yhdessäoli tylsää?
Kaipaatko miestä kun hän on poissa?
Kun ajattelet häntä yksin ollessasi, tuleeko lämpimiä ajatuksia ja ehkä hymy huulille, vai eikö mikään viisari liikahda?Vosiko olla että kumppanisikin kaipaisi sinulta jotain enemmän, spontaanisuutta, hellyyden osoituksia vaikka sitä ruokaa laittaessa, hauskuutta ja hassuttelua. Voisiko olla ettei hän saa sinulta sitä mitä kaipaa ja on tyytynyt hiukan platooniseen suhteeseen? Hänkään ei viitsi sitten enää panostaa suhteen kehittämiseen ja intohimon ruokkimiseen kun ei saa sinulta vastakaikua?
Kun saat vastaukset näihin niin tiedät oletko rakastunut vai et, onko teillä ns oikea parisuhde vai kaverisuhde.
Olette olleet vasta 1.5v yhdessä, niin kyllä pitäisi vielä olla toista ikävä ja kun näkee toisen niin jonkun viisarin pitäisi liikahtaa.
Itse pidin joskus n 25-26v vuotiaana 1,5v ihan vaan laastarisuhdetta kipeän ja raastavan eron jälkeen. En halunnut olla aina yksin ja hän nyt vaan sattui kohdalle. En saanut mitään emotionaalista lämmintä fiilistä siitä tyypistä vaikka hän olikin pääpiirteittäin ihan mukavaa seuraa kaikesta itsekeskeisyydestään huolimatta.
Ehkä hänestä oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta en koskaan kaivannut häntä, minulla ei siis ollut koskaan ikävä kun olimme erossa, pikemminkin joskus tuntui työläältä lähteä hänen luokseen. Miksi lähteä kun katsoimme lähinnä telkkarista jotain urheilua eri sohvilla istuen. Söimme iltapalan ja kävimme nukkumaan.
En saanut häneltä mitään emotionaalista tyydytystä, harvoin tarjolla ollut seksi oli vain pääsääntöisesti hänen tarpeidensa tyydytystä, mutta tämäkin johtui siitä etten nauttinut hänen kosketuksestaan tarpeeksi.
Ei se että laitetaan ruokaa yhdessä, syödään yhdessä ja käydään mökillä kerran kuussa ole parisuhde ainakaan minulle. Tarvitsen paljon enemmän, tarvitsen yhteenkuuluvuuden tunnetta, jatkuvuuden tunnetta, juuri sitä että olen rakastunut toiseen ja huom! se toinen on rakastunut minuun.
Tiedän jo pelkästä kosketuksesta onko kipinää vai ei. Ja jos sitä ei ole, suhde on platooninen.
Käytit siis hieman raukkamaisesti toista hyväksesi omaa suruasi lievittämään. Yleistä, mutta ei hyväksyttävää.
Kun me oltiin oltu 1,5 vuotta yhdessä, niin oltiin ehditty mennä naimisiin, ostamaan ensimmäinen yhteinen perheasunto ja meille oli juuri syntynyt lapsi. Ei ollut mitään sellaista oloa, että asiat olisivat edenneet liian nopeasti, mutta ei tarvinnut myöskään ihmetellä, onko tämä parisuhde menossa minnekään.
Vierailija kirjoitti:
Kun me oltiin oltu 1,5 vuotta yhdessä, niin oltiin ehditty mennä naimisiin, ostamaan ensimmäinen yhteinen perheasunto ja meille oli juuri syntynyt lapsi. Ei ollut mitään sellaista oloa, että asiat olisivat edenneet liian nopeasti, mutta ei tarvinnut myöskään ihmetellä, onko tämä parisuhde menossa minnekään.
Suuressa maailmassa kuten UK tai Jenkit, on ihan yleista seurustella 5v ja sit kihlat ja siitäkin vielä 2v häihin josta 3v lapsiin.
Aina ihmettelen tätä kiirettä mikä toisilla on. Voisiko se selittää myös erotiheyttä että ensi treffeillä laitetaan se muksu alulle ja sit 3 vuoden päästä havahdutaan että sillä puolisolla onkin jotain ajatuksia päässä ja tekoja joita ei voi ymmärtää eikä hyväksyä.
Onnea teille jos elämä on edelleen hyvää parisuhteessa jossa molemmat ovat tyytyväisiä.
Me olemme kaikki erilaisia ja meillä on eri tarpeet suhteelle. Ei kaikkien ihmisten parisuhteet, pitkätkään liitot, ole koskaan sitä hulluuden huumaa, kiihkeää kuumaa tajunnan räjäyttävää rakasumisen tunnetta. Siitä huolimatta ihmiset pysyy yhdessä, jotkut ehkä vain olosuhteiden pakosta.
Tiedän että moni on päätynyt vaan johonkin suhteeseen ja kun on tullut jälkikasvua samantien niin on jääty yhteen ja kun ei nyt ole muutakaan tarjolla niin tyydytään siihen kuka on läsnä. Tai ei ole saanut sitä kenet oikeasti halusi.....
Mieti onko sinun parempi olla yksin, oletko iloisempi pirteämpi yksin? Viekö kumppanisi sinulta ilon ja pirteyden, onko yhdessäoli tylsää?
Kaipaatko miestä kun hän on poissa?
Kun ajattelet häntä yksin ollessasi, tuleeko lämpimiä ajatuksia ja ehkä hymy huulille, vai eikö mikään viisari liikahda?
Vosiko olla että kumppanisikin kaipaisi sinulta jotain enemmän, spontaanisuutta, hellyyden osoituksia vaikka sitä ruokaa laittaessa, hauskuutta ja hassuttelua. Voisiko olla ettei hän saa sinulta sitä mitä kaipaa ja on tyytynyt hiukan platooniseen suhteeseen? Hänkään ei viitsi sitten enää panostaa suhteen kehittämiseen ja intohimon ruokkimiseen kun ei saa sinulta vastakaikua?
Kun saat vastaukset näihin niin tiedät oletko rakastunut vai et, onko teillä ns oikea parisuhde vai kaverisuhde.
Olette olleet vasta 1.5v yhdessä, niin kyllä pitäisi vielä olla toista ikävä ja kun näkee toisen niin jonkun viisarin pitäisi liikahtaa.
Itse pidin joskus n 25-26v vuotiaana 1,5v ihan vaan laastarisuhdetta kipeän ja raastavan eron jälkeen. En halunnut olla aina yksin ja hän nyt vaan sattui kohdalle. En saanut mitään emotionaalista lämmintä fiilistä siitä tyypistä vaikka hän olikin pääpiirteittäin ihan mukavaa seuraa kaikesta itsekeskeisyydestään huolimatta.
Ehkä hänestä oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta en koskaan kaivannut häntä, minulla ei siis ollut koskaan ikävä kun olimme erossa, pikemminkin joskus tuntui työläältä lähteä hänen luokseen. Miksi lähteä kun katsoimme lähinnä telkkarista jotain urheilua eri sohvilla istuen. Söimme iltapalan ja kävimme nukkumaan.
En saanut häneltä mitään emotionaalista tyydytystä, harvoin tarjolla ollut seksi oli vain pääsääntöisesti hänen tarpeidensa tyydytystä, mutta tämäkin johtui siitä etten nauttinut hänen kosketuksestaan tarpeeksi.
Ei se että laitetaan ruokaa yhdessä, syödään yhdessä ja käydään mökillä kerran kuussa ole parisuhde ainakaan minulle. Tarvitsen paljon enemmän, tarvitsen yhteenkuuluvuuden tunnetta, jatkuvuuden tunnetta, juuri sitä että olen rakastunut toiseen ja huom! se toinen on rakastunut minuun.
Tiedän jo pelkästä kosketuksesta onko kipinää vai ei. Ja jos sitä ei ole, suhde on platooninen.