Miten te selviätte elämässä joilla ei ole ketään?

Jonkinlaisia sosiaalisia taitoja on kyllä hyvä ihmisellä olla. Jutella avoimesti, ottaa kontaktia ja hakeutua muiden seuraan.

Kotoo ei kukaan tule hakemaan tai kukaan tiedä, että juuri sinä olet yksinäinen ja kaipaat ystävää jos ei asialle mitään tee.

En tarvitse apua mihinkään. Osaan korjata autot, tehdä lvis asennukset, laittaa ruokaa ja pestä pyykkini.

En tarvitse muita ihmisiä mihinkään, he puolestaan ovat aina haluamassa jotain. Muut ihmiset ovat rasite.

Vierailija kirjoitti:

Netti, huoltofirma, sukulaiset. Ystäviä, kavereita tai kumppania ei ole.

Mulla on yksi sukulainen joka kerran vuodessa soittelee. Vanhempiin en ole väleissä. Olen paljon miettinyt (on aikaa!) näitä asioita, mutta päätynyt siihen tulokseen, että enää en jaksa syyllistämistä tai muuta kylmyyttä perheenjäseniltäni. En odota edes perintöä, aivan paskan hailee loppujen lopuksi. Tiedän selviäväni vaikka pikkukiviä syöden.

Miksei nämä ihmiset kohtaa missään? Siis apua tarvitsevat/ he joilla ei ole ketään. Eikö semmoinen rinki olis hyvä perustaa. Kuitenkin niin yleistä tämä on nykyaikana.

Vierailija kirjoitti:

Kadehdin niitä, joilla on suuri suku. Yleensä se on suku, joka auttaa esim. sairaustapauksissa. Ystävät kaikkoavat tai heillä on itsellään niin kiireistä, ettei heidän apuunsa voi luottaa. Vielä kun on pienituloinenkin, ettei voi ostaa paljoa apua, niin onhan tämä ajoittain ahdistavaa. Lähipiirissä on ollut pari vakavaa sairautta ja olen nähnyt, miten terveydenhuoltokin yskii nykyään hoitaja- ja rahoituspulassaan. 😒

Pah, ei se suku auta, pitäisi ehkä maksaa enemmän kuin ulkopuolisille ammattilaisille, jos sittenkään viitsisivät auttaa. Näillä mennään, toivottavasti kuolo korjaa pian.

Sormet ja kaikki keksitty. Perustakaa vaikka fb joku ryhmä. Että pikku apua ja seuraa lenkille/ muuten vaan juttukaveriksi ym.

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlaisia sosiaalisia taitoja on kyllä hyvä ihmisellä olla. Jutella avoimesti, ottaa kontaktia ja hakeutua muiden seuraan.

Kotoo ei kukaan tule hakemaan tai kukaan tiedä, että juuri sinä olet yksinäinen ja kaipaat ystävää jos ei asialle mitään tee.

Sentään töissä näkee ihmisiä. Nyt sillä on iso merkitys kun muita ei ole. Ei kukaan tiedä minusta oikein mitään, ei nykyään työpaikoilla urkita toisten elämästä (ainakaan omalla alallani), tavallaan se on helpotus mutta siinä on myös jotain luonnotonta, miten sulkeutuneita ihmiset ovat. Ystävällisiä, jopa kilttejä, mutta mihinkään lähempiin tekemisiin ei haluta tai sitten en itsekään osaa tehdä oikeita siirtoja.

Mietin välillä muuttoa vähän pienempään kaupunkiin, mutta aina palaan samaan: jos olen siellä yhtä yksin kuin täällä, mitä mieltä? Olen koettanut juurtua siksi muutaman asian suheen pidemmäksi ajaksi kiinni, kun mitään muita kiinnikkeitä (ihmissuhteet) ei ole, ei sellaisia "rakkaita läheisiä", joita varmaan enemmistöllä on ja jotka ovat heille niin itsestäänselvyyksiä, etteivät des ajattele asiaa.

Onhan nykyajassa kaikenlaisia nomadeja, etenkin globaalisti tuo on yksi ehkä vielä yleistyvä elämäntapa että ei jäädä mihinkään pitemmäksi aikaa. Omat hermoni eivät kestäisi totaalista juurettomuutta. Uskon että siellä seassa voi olla hyvin kylmää sakkia jotka ovat todella kyvyttömiä kiintymään mihinkään tai kehenkään, ja kääntävät sen muka hyveeksi. En pysty vääntämään omia kiintymisvaikeuksiani mitenkään sellaisiksi ominaisuuksiksi, mistä voisin luoda hyvää mielekästä elämää. 

Yrittää itse tehdä niin paljon kuin osaan, sitten säästää rahaa ja palkkaa apua. Jos ei rahaa apuun, niin sitten jää se homma tekemättä. Sitten vaan eteenpäin. Vaikeinta on varmaankin yrittää unohtaa ne asiat jotka pitäisi hoitaa muttei voi. Mutta eiköhän elämä jotenkin kanna, ainakin on kantanut tähän saakka.

Pitää vain hyväksyä epätäydellisyys omassa elämässä.

Jotkut syntyvät ympäristöön, jossa ei voi luottaa kenenkään apuun. Tästä ympäristöstä käsin olevan on vaikea luoda ulkopuolisia ihmissuhteita, koska hävettää ja asiat ovat rempallaan. Kuka siihen haluaa sotkeutua?

Vierailija kirjoitti:

Sormet ja kaikki keksitty. Perustakaa vaikka fb joku ryhmä. Että pikku apua ja seuraa lenkille/ muuten vaan juttukaveriksi ym.

Hyvä idea, perustetaan Pikkuapua ryhmä!

Mietin vähän opiskelemaan lähtöä vain siksi, että saisi sosiaalisuutta ja voisi tehdä kuupalle hyvää. Mutta samalla toki pelottaa, edelleen, että kelpaako ja soveltuuko. Vihaan totista suorittamista ja pidän nykyisessä hommassa siitä, että sen saa tehdä aika omaan tyyliin ja tahtiin. Voisin olla aika ihmisrakas ja empaattinen, olen vaan ymmärtänyt että sille ei riitä oikein aikaa nykyisessä tehokkuuden maailmassa. 

Mitenköhän ennen pitkien kestävien ihmissuhteiden ylläpito tuntui olevan normi? Siihen yleisesti pyrittiin, niitä arvostettiin ja niistä puhuttiin. Kaipa some on tehnyt paljon hallaa luottamukselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sormet ja kaikki keksitty. Perustakaa vaikka fb joku ryhmä. Että pikku apua ja seuraa lenkille/ muuten vaan juttukaveriksi ym.

Hyvä idea, perustetaan Pikkuapua ryhmä!

Taitaa jo ollakin noita, mutta mikään ei estä perustamasta uutta. Mitäpä siinä menettää.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut syntyvät ympäristöön, jossa ei voi luottaa kenenkään apuun. Tästä ympäristöstä käsin olevan on vaikea luoda ulkopuolisia ihmissuhteita, koska hävettää ja asiat ovat rempallaan. Kuka siihen haluaa sotkeutua?

Näin se on. On voinut tulla kotona mollatuksi lattian rakoon. 

Vierailija kirjoitti:

Miten voi elää koko elämänsä niin, ettei ole onnistunut hankkimaan yhtään ystävää? Minä olen 51-vuotias, sinkku ja lapseton, mutta ystäviä on vaikka kuinka paljon. Sukulaisia on myös, jotka kyllä auttaa pyydettäessä. Lisäksi tässä iässä on jo velaton asunto ja hyvät tulot, joten voin palkata ihmisen tekemään huolto- ym. töitä.

Miten voi elää 51-vuotiaaksi oppimatta yhtään empatiaa?

Läheisen yksinäisyyttä sivusta seuranneena on tullut mieleen, että ovatko yksinäiset ihmiset sellaisia, jotka käyttävät hyvin paljon aikaa sen miettimiseen, kelpaavatko he kenellekään ja onko heissä vikaa? Vai ovatko he sellaisia, jotka etsimällä etsivät muista vikoja, eivätkä kelpuuta ketään edes kavereikseen?

Läheisellä tuntuu olevan tällaista. Toisaalta huono itsetunto, toisaalta aika kova kritiikki muita kohtaan. En tiedä mitä asialle voisi tehdä, mutta olen koettanut muistuttaa, ettei olisi niin ankara itseään tai muita kohtaan. Asiat kannattaisi ottaa rennommin ja muut ihmiset sellaisina kuin he ovat - sarvineen karvoineen. Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta onhan kavereistakin iloa. Luonnollisesti toksiset tyypit pitää pitää loitolla, mutta mukavia ja empaattisiakin kavereita löytyy meille kaikille, jos suuren ajattelijan Hannu Gandhin sanoja mukaillen kaveruus "otetaan vastaan".

Nykyaikana kaikesta selviää rahalla.

Minulla on paljon tuttavia ja siskokin, joka on muka läheinen, mutta ei ketään joka auttaisi tai kuuntelisi. Olen ns. Vahva nainen, joten kaverit varmaan kuvittelevat että minulla on kaikki hyvin. Siskoni on huonossa avioliitossa eikä selviä edes omista asioistaan, puhumattakaan että pystyisi auttamaan minua. Enemmän kääntyy niin päin että autan häntä.

Itselleni on kehittynyt yksinäisten vuosien aikana hirveä stressi siitä ettei mikään vaan menisi rikki, koska en osaa sitä korjata. Myin talonikin pois ja asun vuokralla, koska minua huolestutti liikaa että teen pian jotakin väärin ja talo menee "pilalle".

Onhan tämä tämmöstä, omanlaista elämää. Kaipaisin kumppanuutta, mutta tapaamaani miehet ovat yleensä sitoutumiskammosia eikä heistä ole ollut kumppaneiksi.

Vierailija kirjoitti:

Läheisen yksinäisyyttä sivusta seuranneena on tullut mieleen, että ovatko yksinäiset ihmiset sellaisia, jotka käyttävät hyvin paljon aikaa sen miettimiseen, kelpaavatko he kenellekään ja onko heissä vikaa? Vai ovatko he sellaisia, jotka etsimällä etsivät muista vikoja, eivätkä kelpuuta ketään edes kavereikseen?

Läheisellä tuntuu olevan tällaista. Toisaalta huono itsetunto, toisaalta aika kova kritiikki muita kohtaan. En tiedä mitä asialle voisi tehdä, mutta olen koettanut muistuttaa, ettei olisi niin ankara itseään tai muita kohtaan. Asiat kannattaisi ottaa rennommin ja muut ihmiset sellaisina kuin he ovat - sarvineen karvoineen. Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta onhan kavereistakin iloa. Luonnollisesti toksiset tyypit pitää pitää loitolla, mutta mukavia ja empaattisiakin kavereita löytyy meille kaikille, jos suuren ajattelijan Hannu Gandhin sanoja mukaillen kaveruus "otetaan vastaan".

Yksinäisyys vaikuttaa niin, että ihminen herkistyy todella vahvasti kaikille sosiaalisille viesteille ja tulkitsee negatiivisesti. Se ettei "kelpuuta" ketään kaveriksi voi johtua siitä, ettei uskalla ottaa riskiä siitä että tulee torjutuksi. Sellaiselle ihmiselle jolla on tukiverkko ja ystäviä entuudestaan on lievä pettymys jos joku torjuu ehdotuksen, mutta yksinäiselle se on musertavaa ja merkki siitä että on aivan nolla.

Ei sosiaalista verkostoa ole kovin helppo rakentaa. Tutuksi asti pääsee, mutta siitä seuraava askel oikeaan ystävyyteen on hankala. Etenkin kun nykyään ihmisillä on aina kiire ja kalenteri täysi niin ei kukaan ehi ystävystyä kenenkään kanssa enää.

Helposti, olen mies.