Miten te selviätte elämässä joilla ei ole ketään?

Vierailija kirjoitti:

Läheisen yksinäisyyttä sivusta seuranneena on tullut mieleen, että ovatko yksinäiset ihmiset sellaisia, jotka käyttävät hyvin paljon aikaa sen miettimiseen, kelpaavatko he kenellekään ja onko heissä vikaa? Vai ovatko he sellaisia, jotka etsimällä etsivät muista vikoja, eivätkä kelpuuta ketään edes kavereikseen?

Läheisellä tuntuu olevan tällaista. Toisaalta huono itsetunto, toisaalta aika kova kritiikki muita kohtaan. En tiedä mitä asialle voisi tehdä, mutta olen koettanut muistuttaa, ettei olisi niin ankara itseään tai muita kohtaan. Asiat kannattaisi ottaa rennommin ja muut ihmiset sellaisina kuin he ovat - sarvineen karvoineen. Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta onhan kavereistakin iloa. Luonnollisesti toksiset tyypit pitää pitää loitolla, mutta mukavia ja empaattisiakin kavereita löytyy meille kaikille, jos suuren ajattelijan Hannu Gandhin sanoja mukaillen kaveruus "otetaan vastaan".

Itse olen joko vetänyt puoleeni jollain tavalla rampoja ja mukautunut heihin aikani. 

Nyt tuntuu oudon helpottavalta kun ei tarvitse mukautua yhtään kehenkään. Tästä kun löytäisi vielä muutaman rehellisen ihmissuhteen, mutta ajattelin ihan rauhassa miettiä, mitä itse teen väärin. Sanoisin olevani miellyttäjäluonne. En vaan jaksaa miellyttää enää. Ihmisten loputon ymmärtäminen on myös sudenkuoppa.

Ulospäin vaikutan hyvinkin vahvalta ja pärjäävältä. Mutta todellisuus onkin ihan päinvastaista. Kärsin paljon yksinäisyydestä ja olen henkisesti tosi kovilla.