Miksi täällä aina romantisoidaan kehitysvammaisuutta tyyliin " rakkauden kromosomi" korjaa puutteet jne.

ettei vammainen ihminen muka voisi olla onnellinen ja elää täysipainoista elämää. Tunnen useita vammaisia ihmisiä, ja monet heistä elävät paljon täydempää elämää kuin ns. vammattomat. Tietysti vammaisuudesta aiheutuu erilaisia ongelmia, ja osalla todella vaikeita ja haasteellisia, mutta ei se vammaisuus automaattisesti sitä tarkoita, että elämä olisi jotenkin vajaata ja tarkoituksetonta. Vammaiset ystäväni opiskelevat, käyvät töissä, seurustelevat, matkustelevat ympäri maailmaa jne. Todella täysipainoista elämää.



Oletko sinä Stella ja muut, jotka tähän ketjuun olette kirjoittaneet, kuulleet miten vammaisuus nykypäivänä määritellään?

Kyseessä ei ole niinkään yksilön ominaisuus, vaan mikä luokitellaan vammaisuudeksi, riippuu täysin siitä yhteisöstä ja ajasta missä elämme. Toisin sanoen esimerkiksi minä, joka käytän silmälaseja - minut olisi luokiteltu vaikeasti vammaiseksi joskus ammoisina aikoina. En olisi tullut toimeen " kivikaudella" ilman näkökykyä. Olisin ollut yhteisössä ei-toivottu. Mutta nykyään on ihan selvää, että heikkonäköisille on apuväline nimeltään silmälasit. Eikä ympäröivä yhteisö pidä minua mitenkään vammaisena tämän asian takia.



Toivon, että joskus meillä on maailma, jossa suvaitaan myös ne ihmiset, jotka nykypäivänä leimataan ei-toivotuiksi, eri tavoin vammaisiksi.



Minä en sääli vammaisia ihmisiä, vaan näitä asennevammaisia, joita tässä ketjussa on esiintynyt.

Sillti minulle täällä sanotaan tavan takaa, että minä en tiedä mistään mitään. Agressiivista downia en ole tavannut, vaikka kymmeniä olen nähnyt. Osalla on sairauksia, kuten meillä muillakin. Down itsessään ei ole sairaus, joten siitä ei voi eikä tarvitse " parantua" . Ei ole tarkotuskaan, että vanhemmat huolehtisivat ja hoitaisivat aikuisia lapsiaan. Down muuttaa pois kotoa täysi-ikäisenä kuten muutkin. Niin ainakin pitäisi olla.

Stella oli siis itse tämä lukihärö, joka kaiken lisäksi yhdessä viestissä kehuskeli stellaa avoimuudesta =)

Elämä tällaisenaan alkaa tuntua ihan siedettävältä jopa kehitysvammaisen kanssa, kun näkee näitä säälittäviä palstailijoita, joiden täytyy omaa kantaansa korostaakseen esittää kymmentä eri persoonaa.

Vierailija:

Stella oli siis itse tämä lukihärö, joka kaiken lisäksi yhdessä viestissä kehuskeli stellaa avoimuudesta =)

Elämä tällaisenaan alkaa tuntua ihan siedettävältä jopa kehitysvammaisen kanssa, kun näkee näitä säälittäviä palstailijoita, joiden täytyy omaa kantaansa korostaakseen esittää kymmentä eri persoonaa.

stella80:

Nautin siitä, kun ei tarvitse 24/7 olla lapsen kimpussa ja tiedän, että joskus ne lapset lähtee pesästä, ei se vanhemmuus toki siihen lopu, mutta kuitenkin.

Lähipiirissä on näitä vammaisia lapsia/nuoria/aikuisia. Oon vain huomannut, että se on oikeesti tosi rankkaa.

Onhan sitä sanottu, ettei esim down niin tiedosta sitä, mimmonen hän on ja mitä kaikkea parempaa sitä on olemassa. Herkkänä ihmisenä minusta se on niin julmaa katsoa esim ystäväperheen lapsia, 20v down lasta ja 18v tervettä lasta. 21v seukkaa sen ´koulun upeimman kundin kanssa´, hyviä harrastuksia, opiskelee upeaa alaa, saa tehdä kaikkea mistä on haaveillut ja nauttii elämästä ja kokemuksista. Kun taas 20v on niin nössykkä, jolla ei koskaan ole ollut poikaystävää jne.. On niin väärin, että ihmisiä jaetaan näin epäarvoisiin kasteihin. Siitä luokan terveestä, mutta rumasta ja ujosta tytöstä voi aikuisena tulla vaikka V. Beckham. Mutta mitä tulee näistä downlapsista? Montako julkkista on esim down? En itse tiedä ainoatakaan.

Ja paljastit suunnattoman tyhmyytesi tänään, juuri tässä viestissä. Olen aina, kun olen lueskellut viestejäsi, vaistonnut, että olet pinnallinen nuori nainen. Vastatessasi esim. kysymyksiin ' mitä sinulla on päälläsi nyt?' , sinulla on suunnaton tarve kertoa mikä ja mikä päälläsi on mitäkin vaatemerkkiä - eivätkä ne merkit, joita mainitset nyt kovin sofistikoiduilta merkeiltä edes vaikuta - luettelet usein kotiisi liittyviä yksityiskohtia, kuten neliömääriä jne...hahhahha, anna minun nauraa. Ettei vaan nyt olisi niin, että siellä istuu itsestään epävarma, nuori köyhä äiti, joka haaveilee menestyksestä ja julkisuudesta. Tämä taitaa olla se sinun totuutesi ja todellisuutesi, Stella hyvä. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, että ihminen on ns. tavallinen, hänen käytössään ei ole niin paljon rahaa jne. Sitä en ymmärrä, miksi itse et hyväksy itseäsi ns. tavallisen elämän, naiseuden, perhe-elämän edustajana, sinulla on ns. tavallista elämää kohtaan näin kova vastustus, kun kuitenkin sellaista edustat, etkä tosiaan mitään 400-500 m2 päivittäin koluavaa trendikästä nuorta äitiä.

Luulen, että kyse on vanhempien tavasta järkeillä vammaisen lapsen syntymä. Ajatellaan, että vammainen lapsi syntyy tai Jumala antaa erilaisen lapsen vain erityisen hyville vanhemmille, jotta nämä voivat kasvaa ja samalla kasvattaa ympäristöään suvaitsevaisiksi.



Toinen yleinen tapa ajatella vammaista lasta on ikäänkuin lapsi olisi erityisrakas vanhemmilleen. Siis lapsijoukosta se kaikkein rakkain juuri vammansa ja erityistarpeittensa vuoksi.



Itselläni on erityislapsi, lievästi vammainen kouluikäinen. En koe rakastavani vammaista lasta enemmän kuin terveitä lapsiani. Hänen kanssaan olen toki kokenut paljon asioita, joita terveiden sisarusten kanssa on jäänyt kokematta. En koe olevani mitenkään erityinen vanhempi, jolle on taivaasta annettu erityinen tehtävä. Tai en koe olevani mikään suvaitsevaisuuden lähettiläs vammaisen lapsen äitinä. Olen tavallinen äiti, joka rakastaa vammaista lastaan siinä missä terveitä lapsiakin.

ja keskivaikeasti kehitysvammainen. Meitä on kaksi, ja hän on vuoden vanhempi kuin minä.



Muistan ihan pienenä pystyneeni leikkimään hänen kanssaan, mutta ollessamme n. 4 ja 5-vuotiaina huomasin, että hän ei pysty enää leikkimään. Siihen hänen kehityksensä sitten pysähtyikin.



Hän oli päivisin erityiskoulussa, mutta muuten sitoikin sitten äitini kokonaan. Luonteeltaan hän oli jääräpäinen, joten jos sai jotain päähänsä, ei totellut. Esim. vessassakäynti, pukeminen ja kouluun lähteminen olivat ongelmallisia.



Muistan lapsuudestani paljon ahdistavia tilanteita, mm. hänet tultiin pariinkin otteeseen hakemaan väkisin kouluun. Päässäni kaikuu vieläkin äitini ahdistavat maanittelut ja temput, joilla hän yritti siskooni vaikuttaa. Nyt sisko asuun täysin tuettuna asuntolassa.



En kyllä synnyttäisi ehdoin tahdoin kehitysvammaista.

tunteettomuuden määrää :(



Kuka jaksaa olla katkera siitä, että vanhemmat ovat löytäneet ilon, onnen ja rakkauden vammaisesta lapsesta, keneltä se on pois jos joku kokee vammaisen lapsen erityisen tärkeäksi ja rakkaaksi?

Ajatelkaa lasta, olkaa onnellisia näiden erityistukea tarvitsevien lasten puolesta, että heitä rakastetaan ja tunnetaan heistä ylpeyttä.. hienoa että saavat itseluottamusta ja tunteen että heitä rakastetaan kun vastassa aikuisena on noinkin kylmiä ja epatiakyvyttömiä ihmisiä.

Minusta on käsittämätöntä, etteivät muut näe samankaltaisuuksia viesteissä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin luoda yleissilmäys sivulle ja näen jo helpoimmat saman kirjoittajan tapaukset. Kun luen viestit, huomaan loput. Jos kirjoittaja yrittää vaihtaa asennetta, hän ei kykene vaihtamaan kirjoitustyyliä ja jos hän yrittää vaihtaa kirjoitustyyliä, hän pysyy jääräpäisesti samassa asenteessaan ja käyttää tiettyjä lempisanojaan.

Sama keskustelija saa osallistua keskusteluun, tottakai, sitähän keskustelu on. Mutta jos argumentit loppuvat kesken, älkää yrittäkö esittää jotakuta toista ja alkako jankata samaa mitä olette jankuttaneet alusta asti. Se ei muuta asiaanne uskottavammaksi, varsinkaan jos jäätte kiinni.

stella80:

?? Olen kirjoittanut tähän ketjuun ainoastaan omalla nimimerkillä.

Minä muistan, että lapseni on vammainen vain lukiessani näitä kirjoituksia netistä.

Normaalisti en muista ajatella, että yksi näistä rakkaista lapsista on kehitysvammainen.

Meillä jokainen lapsi on saman arvoinen.

Hän vaatii meiltä vanhemmilta paljon.

Niin vaativat myös terveet lapset.

Jos joku väittää muuta, hän joko valehtelee tai ei ole edes yrittänyt kasvattaa tervettä lastaan.

Minusta on kuitenkin väärin vaatia, että kaikkien täytyy hyväksyä vammainen lapsi itselleen. Itse tiedän, etten ikinä voisi olla vammaisen lapsen äiti. Tiedän monia vammaisia ja minulla on heistä lähinnä huonoja kokemuksia. Siksi onkin hyvä, että on olemassa abortti-mahdollisuus, koska jos synnyttäisin vammaisen, en tiedä mitä tekisin. Lapsi menisi luultavasti adoptioon.

Palstalta muistan lukeneeni äidistä, jonka lapsi taantui vasta kuusivuotiaana. Siihen asti hän oli ollut ns. normaali lapsi.

Antaisitko siis lapsesi adoptioon, jos hän vammautuisi tai taantuisi kuusivuotiaana?

Vierailija:

Minusta on kuitenkin väärin vaatia, että kaikkien täytyy hyväksyä vammainen lapsi itselleen. Itse tiedän, etten ikinä voisi olla vammaisen lapsen äiti. Tiedän monia vammaisia ja minulla on heistä lähinnä huonoja kokemuksia. Siksi onkin hyvä, että on olemassa abortti-mahdollisuus, koska jos synnyttäisin vammaisen, en tiedä mitä tekisin. Lapsi menisi luultavasti adoptioon.

sanoa, niin eikö ole aika helppo huomata ap:n pointti.



Kaikki " vaikeat" ja epäreilut asiat tässä maailmassa romantisoidaan, polarisoidaan hyvä-paha-akselille. Nainen on miehelle arvoitus - niinpä on tarvittu myytti siitä, että nainen on miestä pyyteettä rakastava madonna/äiti tai miehen turmioon houkutteleva huora, ei mitään muuta. Sota ja tappaminen on pyhää niin kauan kuin me olemme " oikeassa" , ja sodassa kuoleminen jokaisen ylin kunnia ja kuolleen äidille korkein kruunu, ja sodan toinen osapuoli tietysti saatanan pikkuveli.



Vammainen lapsi on perinteisesti nähty jumalan rangaistuksena. Sille ainoa mahdollinen kääntöpuoli on nähdä lapsi jumalan lahjana. Ja ihan samalla lailla kuin me naiset koetamme kaikin keinoin mahtua naisen muottiin, täytyy vammaisen lapsen vanhemman pitää yllä jumalan lahja -tarinaa, ainakin ulospäin. Sisimmässään sen kestää, kun ajattelee saavansa korkeimman kruunun kun pitää kulissit pystyssä.



Oikeastihan sekä vammaisen että vammattoman lapsen vanhemmuus on enempi vähempi jokapäiväistä taistelua ja syyllisyyttä omasta kykenemättömyydestä ja omista heikkouksista, kun ei jaksakaan pyyteettä palvella ja kieltää itseään, niinkuin sen madonnaäidin tietysti pitäisi.

Vanhempien täytyy oppia elämään Down-lapsen vamman kanssa, ja luulisin sen onnistuvan parhaiten sillä tavalla, että yritetään etsiä positiivisia puolia sen sijaan, että mietittäisiin negatiivisia asioita. Mielestäni tuo pätee mihin tahansa haasteisiin, joita ihminen joutuu kohtaamaan. Koska asia täytyy hyväksyä ja sen kanssa täytyy elää, niin miksi pitäisi miettiä esim. miten vaikeaa lapsen kanssa tulee olemaan kun tämä kasvaa isoksi? Asia kohdataan sitten, kun se tulee ajankohtaiseksi.



Mielestäni on hienoa, että puhutaan rakkauskromosomista. Se on ainakin positiivinen ajatus.

Vierailija:

sanoa, niin eikö ole aika helppo huomata ap:n pointti.

Miksi ei näille romantisoiville vammaisten lasten vanhemmille soisi edes sen verran, että he saavat väittää lapsiaan rakkauden kromosomien ilmentymiksi? Hyvänen aika sentään, eiköhän elämä ole ihan tarpeeksi raskasta ilman, että elämän positiiviset puolet torpedoidaan katkerien kanssaeläjien toimesta? Vai onko tarkoitus tosiaankin saada helpotusta omaan ahdistukseen arvostelemalla toisen vähäistäkin onnea?