Harmittaa että on saanut vääränlaisen kasvatuksen lapsena....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Mutta ei se ujona toimimaan oppiminen ole mikään rohkaistu ja sosialisoidu asia.

Minä olen aina ollut ujo, vihaan esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Kun ymmärsin, että olen just hyvä ujona, löysin tieni. Olen johtavassa asemassa, perheellinen nainen, joka ei edelleenkään esiinny ja poistuu juhlista ensimmäisenä sohvalle tvn ääreen ja olen onnellinen. En tarvitse yhtäkään sosiaalista tilannetta enempää, en tarvitse rohkaisua tai patistelua. Jos joku mulle sanoo, että älä nyt viitsi, mennään vaan, sanon, että mene itse.

Mun lapsista toinen on ujo, toinen ihan eri puusta. Molemmat saavat olla just sellaisia kuin ovat. En parista ujoa enkä toppuuta raisumpaa, molemmista kasvaa loistavia ihmisiä vaikka ujompi olisi vetäytyvämpi aikuisenakin, kuten minä.

Miten johtavassa asemassa muka pärjää ujona ? Vai kuvitteletko vain olevasi ujo mutta oikeasti et ole ?

Olet melko surkea johtaja jos se tarkoittaa päällepäsmäriä tai suuna päänä oloa. Miten ujous estää johtajuuden? Mulla on tutkinto sekä johtamisesta että psykologiasta (erikoispsykologi) Oikein hyvin pärjään johtotehtävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Mutta ei se ujona toimimaan oppiminen ole mikään rohkaistu ja sosialisoidu asia.

Minä olen aina ollut ujo, vihaan esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Kun ymmärsin, että olen just hyvä ujona, löysin tieni. Olen johtavassa asemassa, perheellinen nainen, joka ei edelleenkään esiinny ja poistuu juhlista ensimmäisenä sohvalle tvn ääreen ja olen onnellinen. En tarvitse yhtäkään sosiaalista tilannetta enempää, en tarvitse rohkaisua tai patistelua. Jos joku mulle sanoo, että älä nyt viitsi, mennään vaan, sanon, että mene itse.

Mun lapsista toinen on ujo, toinen ihan eri puusta. Molemmat saavat olla just sellaisia kuin ovat. En parista ujoa enkä toppuuta raisumpaa, molemmista kasvaa loistavia ihmisiä vaikka ujompi olisi vetäytyvämpi aikuisenakin, kuten minä.

Miten johtavassa asemassa muka pärjää ujona ? Vai kuvitteletko vain olevasi ujo mutta oikeasti et ole ?

Miten niin? Onko ujo jotenkin huono tai tyhmä? Ei ujous ole mikään este johtajuudelle, ei se tarkoita kynnysmattona oloa tai jämäkkyyden puutetta.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Ap on ymmärtääkseni aikuinen ihminen. Silloin kun hän oli lapsi, ei lasten kasvatuksesta puhuttu lainkaan niin paljon kuin kykyään. On ymmärrettävää, että jos vertaa nykylasten saamaa huomiota omaan lapsuuteensa, tulee katkeruuden tunteita siitä, ettei ole saanut sitä kaikkea opastusta elon tielle mikä nykytietämyksen mukaan etenemistä elämässä helpottaa. Ap on aikansa lapsi samoin kuin hänen vanhempansa oman aikansa vanhempia. Älä anna ap vahingon kiertää. Anna huomiota ja rohkaisua muille aina kun tilaisuus tulee, olivatpa he sitten lapsia tai aikuisia. Vähitellen vellomiset omasta surkeudesta jäävät taka-alalle.

Siis todellakin just näin. On ihan ymmärrettävää harmitella, ettei itse saanut riittävää tukea lapsuudessa ja joutuu aikuisena painimaan niitten asioitten kanssa. Mutta hirveästi ei kannata käyttää energiaa sen miettimiseen mistä jäi paitsi, koska se on ihan turhaa. Vanhemmat on varmaan sen ajan kasvatusihanteiden mukaan olleet ihan normaalit vanhemmat, eikä heillä ole ollut saatavillakaan sitä kaikkea tietoa mitä nykyään on. Tai ehkä olisi ollut, mutta sen äärelle löytäminen ei olisi onnistunut parilla klikkauksella vaan olisi vaatinut enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla harhakuva, että kasvatus olisi aiheuttanut luonteenpiirteesi. Itsekin syytin vanhempia ja kasvatustani tietyistä luonteenpiirteistäni, mutta nyt vanhempana toinen lapsistani osoittaa täsmälleen samoja piirteitä ja toinen ei lainkaan.

Olen tietoisesti vältellyt toistamasta samoja asioita kuin omassa lapsuudessa.

Ei tietenkään kasvatus aiheuta luonteenpiirteitä, siksi mainitsinkin että sisarukseni ovat kasvaneet samojen vanhempien kasvatuksella menestyviksi/tavallisiksi, mutta enemmänkin niin että luonteen omaiseen käytökseeni ei ole osattu suhtautua oikein tai koen ettei minua ole osattu kasvattaa siten että pärjäisin elämässäni näin aikuisena ja se kai kasvatuksen tarkoitus on että lopulta lapsi pärjää omillaan.

-ap

Sinuahan on kasvatettu nimenomaan sinun luonteenpiirteillesi sopien kun ei ole väkisin työnnetty mihinkään ujona lapsena. Miten sut olisi voitu kasvattaa pärjääväksi? Ihan itse se on tehtävä hyvän tähden.

Sä et nyt vaan itse hyväksy ujouttasi, toisin kuin sun vanhemmat.

Tämä! Ap itse kuvittelee, että patistamalla häntä hän olisi vähemmän ujo. Ei olisi, hän olisi ihan yhtä ujo ja sen lisäksi kokisi siksi olevansa huono.

En kuvittele, sillä kyllä minua patistettiinkin ja syyllistettiin. Mutta oma kokemukseni on että patistelu tai rauhaan jättäminen ei kumpikaan ole hyvä ratkaisu. Rohkaisu toimii vain jos on joku joka tukee ja auttaa siinä mukana ja rauhaan jättäminen taas toimii vain hetkellisenä helpotuksena kun ei tarvitse.

En edes kuvittele että toisin kasvattamalla olisin vähemmän ujo, mutta kuvittelen että minulla voisi olla parempia toimintamalleja ujouteni kanssa pärjäämiseen siten ettei se vaikuttaisi elämässäni niin paljon.

Koen että vanhempani jotenkin pitivät yllä ujouttani tai käänteisesti eivät ainakaan pystyneet lievittämään sitä.

Sillä esimerkiksi nyt vielä aikuisenakin olen vanhempieni läsnäollessa huomattavasti ujompi kuin puolisoni, sisarusteni tai ystävieni seurassa eli heidän seurassaan en vain pysty olemaan oma itseni...en tarkalleen osaa edes sanoa miksi näin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Mutta ei se ujona toimimaan oppiminen ole mikään rohkaistu ja sosialisoidu asia.

Minä olen aina ollut ujo, vihaan esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Kun ymmärsin, että olen just hyvä ujona, löysin tieni. Olen johtavassa asemassa, perheellinen nainen, joka ei edelleenkään esiinny ja poistuu juhlista ensimmäisenä sohvalle tvn ääreen ja olen onnellinen. En tarvitse yhtäkään sosiaalista tilannetta enempää, en tarvitse rohkaisua tai patistelua. Jos joku mulle sanoo, että älä nyt viitsi, mennään vaan, sanon, että mene itse.

Mun lapsista toinen on ujo, toinen ihan eri puusta. Molemmat saavat olla just sellaisia kuin ovat. En parista ujoa enkä toppuuta raisumpaa, molemmista kasvaa loistavia ihmisiä vaikka ujompi olisi vetäytyvämpi aikuisenakin, kuten minä.

Miten johtavassa asemassa muka pärjää ujona ? Vai kuvitteletko vain olevasi ujo mutta oikeasti et ole ?

Miten niin? Onko ujo jotenkin huono tai tyhmä? Ei ujous ole mikään este johtajuudelle, ei se tarkoita kynnysmattona oloa tai jämäkkyyden puutetta.

-eri

Jotkut eivät tunnu ymmärtävän että ujojakin on erilaisia. Kaikilta ei varmaan johtavassa asemassa oleminen onnistuisi, mutta esim. minä olen ammattitaidon kautta onnistunut luomaan ammatillista itsevarmuutta sen verran, että ns työroolissa pystyn aivan hyvin olemaan jämäkkä. Olen tehnyt asiakaspalvelutyötäkin ujoudesta huolimatta. Edelleen minun on vaikea aloittaa kahvipöytäkeskusteluja tai tuoda itseäni esiin erityisemmin missään, mutta tuttujen kesken pienessä porukassa pärjään hyvin.

^^yllä siis -ap :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksestani päätellen hyssyttely ei ole hyvä ratkaisu ujouden suhteen.

Oma äiti puhuu aina miten oli lapsena tosi ujo ja hänen vanhempansa aina patistivat häntä tekemään asioita, jotka ylittivät hänen sietokykynsä.

Tästä syystä äitini päätti kasvattaa meidät täysin päinvastaisella tavalla eli antamalla meidän lasten käpertyä kuoriimme ja ujouteemme.

Nyt jos katsoo lopputulosta niin äitini on erittäin pärjäävä, vaikea uskoa että hän on koskaan ollut ujo, erittäin pidetty ihminen, tasapainoinen kaikinpuolin, esimiesasemassa työssään.

Ja minä, 30v. työtön, mielenterveysongelmainen, en niin pidetty ihmisten keskuudessa ja edelleen vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa.

Että silleen.

Mutta fakta on se, että hän ei voi olla oma itsensä. Parempi on olla ujo kuin pärjäävä epäaito itsensä.

Joo ei tosiaankaan mene nykymaailmassa ja työelämässä tuolla tavalla. Ujo ei voi olla nykymaailmassa oma itsensä jos tahtoo pärjätä.

T. Ujo, joka ei tosiaan olisi pärjännyt elämässään ilman tietoista opettelua pois ujoudesta

Tyhmää syyttää kaikesta vanhempia. Jos lakkaisit kadehtimasta sisaruksia ja kokisit olevasi erilainen muuten vaan, niin olisit onnellisempi.

https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/perustunteet-miksi-tarvitsemme-vih…

Omalla kohdalla on käynyt näin.

On todella vaikea selvitä aikuisena, jos ei ole tullut kuulluksi tai nähdyksi, jos lapsen emotionaaliset tarpeet on jätetty huomiotta, jos vanhempi on epävakaa jne jne. Minun sisarukset on kaikki vakavasti mielenterveysongelmaisia. Itse sairastuin nuorena pahaan anoreksiaan ja pelkotiloihin, en selvinnyt enää opiskeluista, yritin mutta en selvinnyt. En tiedä edelleenkään mitä haluan, mihin pystyn. On tyhjyys, avuttomuuden tunne, pelko, äärimmäisen huono itsetunto, mikä käytännössä eristänyt minut, ja joukko fyysisiä sairauksia päälle. Tunnen välillä järkyttävää vihaa.

Perheemme näytti kuitenkin suht normaalilta ulospäin.