Harmittaa että on saanut vääränlaisen kasvatuksen lapsena....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla harhakuva, että kasvatus olisi aiheuttanut luonteenpiirteesi. Itsekin syytin vanhempia ja kasvatustani tietyistä luonteenpiirteistäni, mutta nyt vanhempana toinen lapsistani osoittaa täsmälleen samoja piirteitä ja toinen ei lainkaan.

Olen tietoisesti vältellyt toistamasta samoja asioita kuin omassa lapsuudessa.

Ei tietenkään kasvatus aiheuta luonteenpiirteitä, siksi mainitsinkin että sisarukseni ovat kasvaneet samojen vanhempien kasvatuksella menestyviksi/tavallisiksi, mutta enemmänkin niin että luonteen omaiseen käytökseeni ei ole osattu suhtautua oikein tai koen ettei minua ole osattu kasvattaa siten että pärjäisin elämässäni näin aikuisena ja se kai kasvatuksen tarkoitus on että lopulta lapsi pärjää omillaan.

-ap

Sinuahan on kasvatettu nimenomaan sinun luonteenpiirteillesi sopien kun ei ole väkisin työnnetty mihinkään ujona lapsena. Miten sut olisi voitu kasvattaa pärjääväksi? Ihan itse se on tehtävä hyvän tähden.

Sä et nyt vaan itse hyväksy ujouttasi, toisin kuin sun vanhemmat.

Tuohan on välinpitämättömyyttä jos näkee että lapsi on ujo eikä yritäkään auttaa häntä selviytymään elämässä. Silloin siitä ujoudesta tulee taakka. Moni näyttelijäkin on ujo, mutta sen ei tarvitse rajoittaa ihmistä jos saa oikeat työkalut käyttöönsä voi ujoudesta päästä ikäänkuin yli, tämän ajan maailmassa on hankala pärjätä muutoin. Veikkaan että ap:n vanhemmat ovat itse hävenneet tämän ujoutta niin paljon että ovat jättäneet sen ikäänkuin huomiotta, vaikka tuon kaltaiset lapset juuri kaipaisivat sen "menepäs nyt rohkeasti vaan muiden kanssa tai niinkuin sisaruksesikin" tyyppisen rohkaisun sijaan jossa ikäänkuin pahennetaan sitä ujoutta tekemällä siitä ongelma, niin hyväksyntää ja enemmän aikaa. Ja sitäkin että kunnioitetaan sen lapsen omia rajoja ja tarpeita, että lapsi itse oppii myöskin hyväksymään sen ujouden koska siinä ei ole mitään väärää...hän vain tarvitsee enemmän aikaa että on valmis osallistumaan ja silloin kun oppii itse tunnistamaan sen itsessään, niin se on lapselle juuri se tärkeä taito ja voimavara millä pärjää aikuisenakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla harhakuva, että kasvatus olisi aiheuttanut luonteenpiirteesi. Itsekin syytin vanhempia ja kasvatustani tietyistä luonteenpiirteistäni, mutta nyt vanhempana toinen lapsistani osoittaa täsmälleen samoja piirteitä ja toinen ei lainkaan.

Olen tietoisesti vältellyt toistamasta samoja asioita kuin omassa lapsuudessa.

Ei tietenkään kasvatus aiheuta luonteenpiirteitä, siksi mainitsinkin että sisarukseni ovat kasvaneet samojen vanhempien kasvatuksella menestyviksi/tavallisiksi, mutta enemmänkin niin että luonteen omaiseen käytökseeni ei ole osattu suhtautua oikein tai koen ettei minua ole osattu kasvattaa siten että pärjäisin elämässäni näin aikuisena ja se kai kasvatuksen tarkoitus on että lopulta lapsi pärjää omillaan.

-ap

Sinuahan on kasvatettu nimenomaan sinun luonteenpiirteillesi sopien kun ei ole väkisin työnnetty mihinkään ujona lapsena. Miten sut olisi voitu kasvattaa pärjääväksi? Ihan itse se on tehtävä hyvän tähden.

Sä et nyt vaan itse hyväksy ujouttasi, toisin kuin sun vanhemmat.

Tämä! Ap itse kuvittelee, että patistamalla häntä hän olisi vähemmän ujo. Ei olisi, hän olisi ihan yhtä ujo ja sen lisäksi kokisi siksi olevansa huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla harhakuva, että kasvatus olisi aiheuttanut luonteenpiirteesi. Itsekin syytin vanhempia ja kasvatustani tietyistä luonteenpiirteistäni, mutta nyt vanhempana toinen lapsistani osoittaa täsmälleen samoja piirteitä ja toinen ei lainkaan.

Olen tietoisesti vältellyt toistamasta samoja asioita kuin omassa lapsuudessa.

Ei tietenkään kasvatus aiheuta luonteenpiirteitä, siksi mainitsinkin että sisarukseni ovat kasvaneet samojen vanhempien kasvatuksella menestyviksi/tavallisiksi, mutta enemmänkin niin että luonteen omaiseen käytökseeni ei ole osattu suhtautua oikein tai koen ettei minua ole osattu kasvattaa siten että pärjäisin elämässäni näin aikuisena ja se kai kasvatuksen tarkoitus on että lopulta lapsi pärjää omillaan.

-ap

Sinuahan on kasvatettu nimenomaan sinun luonteenpiirteillesi sopien kun ei ole väkisin työnnetty mihinkään ujona lapsena. Miten sut olisi voitu kasvattaa pärjääväksi? Ihan itse se on tehtävä hyvän tähden.

Sä et nyt vaan itse hyväksy ujouttasi, toisin kuin sun vanhemmat.

Tuohan on välinpitämättömyyttä jos näkee että lapsi on ujo eikä yritäkään auttaa häntä selviytymään elämässä. Silloin siitä ujoudesta tulee taakka. Moni näyttelijäkin on ujo, mutta sen ei tarvitse rajoittaa ihmistä jos saa oikeat työkalut käyttöönsä voi ujoudesta päästä ikäänkuin yli, tämän ajan maailmassa on hankala pärjätä muutoin. Veikkaan että ap:n vanhemmat ovat itse hävenneet tämän ujoutta niin paljon että ovat jättäneet sen ikäänkuin huomiotta, vaikka tuon kaltaiset lapset juuri kaipaisivat sen "menepäs nyt rohkeasti vaan muiden kanssa tai niinkuin sisaruksesikin" tyyppisen rohkaisun sijaan jossa ikäänkuin pahennetaan sitä ujoutta tekemällä siitä ongelma, niin hyväksyntää ja enemmän aikaa. Ja sitäkin että kunnioitetaan sen lapsen omia rajoja ja tarpeita, että lapsi itse oppii myöskin hyväksymään sen ujouden koska siinä ei ole mitään väärää...hän vain tarvitsee enemmän aikaa että on valmis osallistumaan ja silloin kun oppii itse tunnistamaan sen itsessään, niin se on lapselle juuri se tärkeä taito ja voimavara millä pärjää aikuisenakin.

Öö, miten se on huomiotta jättämistä, että antaa olla ujo? Miten ajan antaminen on huomiotta jättämistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla harhakuva, että kasvatus olisi aiheuttanut luonteenpiirteesi. Itsekin syytin vanhempia ja kasvatustani tietyistä luonteenpiirteistäni, mutta nyt vanhempana toinen lapsistani osoittaa täsmälleen samoja piirteitä ja toinen ei lainkaan.

Olen tietoisesti vältellyt toistamasta samoja asioita kuin omassa lapsuudessa.

Ei tietenkään kasvatus aiheuta luonteenpiirteitä, siksi mainitsinkin että sisarukseni ovat kasvaneet samojen vanhempien kasvatuksella menestyviksi/tavallisiksi, mutta enemmänkin niin että luonteen omaiseen käytökseeni ei ole osattu suhtautua oikein tai koen ettei minua ole osattu kasvattaa siten että pärjäisin elämässäni näin aikuisena ja se kai kasvatuksen tarkoitus on että lopulta lapsi pärjää omillaan.

-ap

Sinuahan on kasvatettu nimenomaan sinun luonteenpiirteillesi sopien kun ei ole väkisin työnnetty mihinkään ujona lapsena. Miten sut olisi voitu kasvattaa pärjääväksi? Ihan itse se on tehtävä hyvän tähden.

Sä et nyt vaan itse hyväksy ujouttasi, toisin kuin sun vanhemmat.

Tämä! Ap itse kuvittelee, että patistamalla häntä hän olisi vähemmän ujo. Ei olisi, hän olisi ihan yhtä ujo ja sen lisäksi kokisi siksi olevansa huono.

Ihmiset on kyllä yksinkertaisia.

Eli teidänkö mielestä on tasan kaksi tapaa suhtautua ujouteen; välinpitämättömyys ja patistaminen?

Kumpikin noista on vääriä keinoja.

Parempia keinoja varmasti löytyy kuten kannustaminen, yhdessä harjoitteleminen, lapsen kanssa jutteleminen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla harhakuva, että kasvatus olisi aiheuttanut luonteenpiirteesi. Itsekin syytin vanhempia ja kasvatustani tietyistä luonteenpiirteistäni, mutta nyt vanhempana toinen lapsistani osoittaa täsmälleen samoja piirteitä ja toinen ei lainkaan.

Olen tietoisesti vältellyt toistamasta samoja asioita kuin omassa lapsuudessa.

Ei tietenkään kasvatus aiheuta luonteenpiirteitä, siksi mainitsinkin että sisarukseni ovat kasvaneet samojen vanhempien kasvatuksella menestyviksi/tavallisiksi, mutta enemmänkin niin että luonteen omaiseen käytökseeni ei ole osattu suhtautua oikein tai koen ettei minua ole osattu kasvattaa siten että pärjäisin elämässäni näin aikuisena ja se kai kasvatuksen tarkoitus on että lopulta lapsi pärjää omillaan.

-ap

Olen äitinä tätä asiaa mietiskellyt ja kysäisin meidän nuorilta viikonloppuna asiasta. Poika oli sitä mieltä, että geenit, ei pelkästään kasvatus. Itse uskon, että ympäristö ja kasvatuskin tärkeää, mutta geenit määrää hyvin paljon meidän elämäämme. Meitä sisaruksia on iso poppoo, jokaiselle meistä on erilaisia avuja, yksi on hyvin fiksu matemaatikko, toinen kätevä kädentaidoissa, kolmas hyvin kiltti ei sano koskaan pahaa sanaa ja minä taas änkyrä :(

Sekin meinaa paljon, oletko vanhin, nuorin vai keskimäinen sisarussarjassa. Asiantuntija minä en ole, mutta on kiva lueskella näitä ihmiselon kiemuroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Miten sua olisi pitänyt kasvattaa? En ihan saa kiinni aloituksestasi sitä mikä sun mielestä on mennyt pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Itsensä kasvattaminen vaatii jonkinlaista terapiaa, lyhyttä tai pitkää riippuen taustasta ja ongelmien koosta. Sen lisäksi se vaatii myös opettelua käsitellä omia tunteitaan ja haastaa itseään. Kaikkein tärkeintä on itsemyötätunto ja vastuu itsestään, sen sijaan että häpeää tai ruoskii itseään. Sellaiset tunteet ovat vain kahlitsevia, eivät eteenpäin vieviä.

Saat kokea katkeruutta vanhempiasi kohtaan, mutta olet nyt itse vastuussa itsestäsi ja vanhempasi ovat vain ihmisiä, valitettavasti. Joskus tilanne voi vaatia tietoista etäisyyden ottoa vanhempiin ja omien ihmissuhteiden ja verkostojen luontia, sillä ne ovat osa itsenäistymistä.

Olen joutunut kasvattamaan itseni ja eihän prosessi ehkä ikinä tule valmiiksi. Kenelläkään. Niin kannattaa asennoitua. Mutta piirrä silti omat rajat, ja tiedota mitä haluat ja tarvitset. Älä elä muita varten.

Joskus on kyse siitä mitä vaille jäi, mikä voi olla yhtä traumaattista kuin suora kaltoinkohtelu. Kaikkea ei muista eikä tiedosta. Joskus pitää opetella pois haitallisista malleista, joskus opetella sellaisia mitä ei ole. Kaikki työlästä, mutta pitkä matka kannattaa kulkea rauhallisesti ja itseä ja elämää uteliaasti tutkiskellen.

Ovatko sisaruksesi temperamentiltaan erilaisia kuin sinä? Jos ovat, niin ehkä vanhempasi yrittivät kasvattaa sinua samalla tavalla kuin heitä? Kun he eivät saaneet kohdallasi samanlaisia tuloksia kuin heidän kohdallaan, he "luovuttivat"?

Muistaakseni psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi jossain kirjassaan, että vanhempien olisi hyvä tutustua lapsen yksilölliseen temperamenttiin ja kasvattaa sen mukaan. Esimerkkinä: jos lapsi on ujo ja arka, häntä ei tulisi sysätä kylmiltään uusiin sosiaalisiin tilanteisiin, kun taas rohkea sisarus saattaisi oikein nauttia sellaisesta. Ujo lapsi saattaa pelästyä ja lamaantua, mistä seuraa huono kokemus ja ujous, pelokkuus voimistuu.

Tällainen yksilöllisen temperamentin huomioiva kasvatus on suht uusi juttu kasvatusfilosofiassa ymmärtääkseni, mutta täysin järkevä. Varmaan vanhemmat eivät vielä muutama vuosikymmen sitten tajunneet tällaista.

Omasta kokemuksestani päätellen hyssyttely ei ole hyvä ratkaisu ujouden suhteen.

Oma äiti puhuu aina miten oli lapsena tosi ujo ja hänen vanhempansa aina patistivat häntä tekemään asioita, jotka ylittivät hänen sietokykynsä.

Tästä syystä äitini päätti kasvattaa meidät täysin päinvastaisella tavalla eli antamalla meidän lasten käpertyä kuoriimme ja ujouteemme.

Nyt jos katsoo lopputulosta niin äitini on erittäin pärjäävä, vaikea uskoa että hän on koskaan ollut ujo, erittäin pidetty ihminen, tasapainoinen kaikinpuolin, esimiesasemassa työssään.

Ja minä, 30v. työtön, mielenterveysongelmainen, en niin pidetty ihmisten keskuudessa ja edelleen vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa.

Että silleen.

Vierailija kirjoitti:

Voi herranjumala.... Kun kerran tiedostat, niin mitäs jos rupeaisit itse kasvattamaan itseäsi.

Kaikkea sitä ja kirjoitetaan....

Taidat olla nainen!

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksestani päätellen hyssyttely ei ole hyvä ratkaisu ujouden suhteen.

Oma äiti puhuu aina miten oli lapsena tosi ujo ja hänen vanhempansa aina patistivat häntä tekemään asioita, jotka ylittivät hänen sietokykynsä.

Tästä syystä äitini päätti kasvattaa meidät täysin päinvastaisella tavalla eli antamalla meidän lasten käpertyä kuoriimme ja ujouteemme.

Nyt jos katsoo lopputulosta niin äitini on erittäin pärjäävä, vaikea uskoa että hän on koskaan ollut ujo, erittäin pidetty ihminen, tasapainoinen kaikinpuolin, esimiesasemassa työssään.

Ja minä, 30v. työtön, mielenterveysongelmainen, en niin pidetty ihmisten keskuudessa ja edelleen vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa.

Että silleen.

Mutta fakta on se, että hän ei voi olla oma itsensä. Parempi on olla ujo kuin pärjäävä epäaito itsensä.

"Nyt tuntuu epäreilulta että minun tehtäväkseni näillä eväillä on jäänyt itseni kasvattaminen siltä osin jossa vanhempani epäonnistuivat ja se tuntuu musertavan isolta työltä ja uhrin asemasta käsin palaan jatkuvasti siihen että syytän vanhempiani "miksi he eivät voineet tehdä tätä asiaa kanssani toisin" tai "kunpa he vain olisivat" niin minulla ei olisi nyt näin vaikeaa..."

Ap kirjoitat aloituksessasi näin. Oletko koskaan vaikka kirjoittanut ylös, missä kohden sinua olisi pitänyt kohdella toisin? "Kunpa he vain olisivat"? Minkälaisia tilanteita mieleesi tulee?

Ja haluaisin kysyä, minkä ikäinen sinä olet? Monesko lapsi olet teidän sisarussarjassa?

Ja haluaisin kannustaa sinua hakemaan apua. Oletko tutustunut esim Mielenterveystalo.fi sivustoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Mutta ei se ujona toimimaan oppiminen ole mikään rohkaistu ja sosialisoidu asia.

Minä olen aina ollut ujo, vihaan esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Kun ymmärsin, että olen just hyvä ujona, löysin tieni. Olen johtavassa asemassa, perheellinen nainen, joka ei edelleenkään esiinny ja poistuu juhlista ensimmäisenä sohvalle tvn ääreen ja olen onnellinen. En tarvitse yhtäkään sosiaalista tilannetta enempää, en tarvitse rohkaisua tai patistelua. Jos joku mulle sanoo, että älä nyt viitsi, mennään vaan, sanon, että mene itse.

Mun lapsista toinen on ujo, toinen ihan eri puusta. Molemmat saavat olla just sellaisia kuin ovat. En parista ujoa enkä toppuuta raisumpaa, molemmista kasvaa loistavia ihmisiä vaikka ujompi olisi vetäytyvämpi aikuisenakin, kuten minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Mutta ei se ujona toimimaan oppiminen ole mikään rohkaistu ja sosialisoidu asia.

Minä olen aina ollut ujo, vihaan esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Kun ymmärsin, että olen just hyvä ujona, löysin tieni. Olen johtavassa asemassa, perheellinen nainen, joka ei edelleenkään esiinny ja poistuu juhlista ensimmäisenä sohvalle tvn ääreen ja olen onnellinen. En tarvitse yhtäkään sosiaalista tilannetta enempää, en tarvitse rohkaisua tai patistelua. Jos joku mulle sanoo, että älä nyt viitsi, mennään vaan, sanon, että mene itse.

Mun lapsista toinen on ujo, toinen ihan eri puusta. Molemmat saavat olla just sellaisia kuin ovat. En parista ujoa enkä toppuuta raisumpaa, molemmista kasvaa loistavia ihmisiä vaikka ujompi olisi vetäytyvämpi aikuisenakin, kuten minä.

Miten johtavassa asemassa muka pärjää ujona ? Vai kuvitteletko vain olevasi ujo mutta oikeasti et ole ?

Ymmärrän jollain tavalla. Olen luonteeltani ujo ja introvertti, mutta minua kasvatettiin 'olemaan erilainen'. Siitä seurasi päälle vielä huono itsetunto, joka tietysti oli vain yksi vika lisää. Rohkeutta olisin saanut siitä, että vanhemmat olisivat sen sijaan olleet tukenani. Olen kyllä ns. pärjännyt elämässä, mutta en ole uskaltanut epäonnistumisen pelossa tavoitella 'liikoja'. Enkä osaa antaa anteeksi, vaan nyt 5-kymppisenä mietin, mikä olisi voinut olla toisin. Olen pienentänyt itseäni ja samalla kadottanut ehkä osan itsestäni. Elämä menee nopeasti, ja jossain vaiheessa huomaa, että kaikkea menetettyä ei enää voi saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoa lasta on todella vaikea kasvattaa. Tiedän tämän, koska olen itsekin ujo ja molemmat lapseni ovat ujoja. Toisaalta pitäisi kannustaa lasta ylittämään itseään, jotta tämä oppii esimerkiksi tervehtimään ja ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo. Ja valitettavasti ujo ihminen saa itsetuntoa lannistavia viestejä myös kodin ulkopuolelta. Suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, miten suhtautua lapseen, joka ei esimerkiksi vastaa heti kysymykseen tai ota itse lainkaan kontaktia vieraaseen. Tällöin lapsi aika usein saa kuulla negatiivisia kommentteja itsestään ja sen ujouden vuoksi joutuu yleisön edessä huonoon valoon.

Sinun pitää nyt aikuisena itse ottaa vastuuta omasta henkisestä kasvustasi eikä enää piiloutua vanhempien vaikutuksen taakse. Omalla kohdallani siihen auttoi aika ja itseni altistaminen sopivalla tavalla epämukaviin tilanteisiin. Ujoudesta on myös hyötyä, sillä ujot ovat usein herkkiä ja taitavia ottamaan muiden ihmisten tunteet huomioon. Kirjoita vaikka ylös positiivisia asioita itsessäsi ja päivässäsi. Lopulta se positiivinen vahvistus vaikuttaa myös sisäiseen puheeseesi ja itsetuntoosi.

" mutta toisaalta ei saisi viestittää lapselle, että hän on jotenkin vääränlainen ja outo"

Mutta onko sekään hyvä, että tuo tosiasia levähtää päin naamaa sitten joskus vanhempana? Sinulle on ikäsi uskoteltu että olet muka normaali, vaikka oikeasti olet ulkopuolinen ja outo? Helpompihan sitä on itseään kehittää kun tietää tarkalleen missä mennään eikö eletä jossain mielikuvitusmaailmassa ahdistuneena.

Sekös vasta tuskaa tuottaa kun syntyy tuollaisia ristiriitoja.

Elämän vaarat pitää tiedostaa. Muuten olet vain joku avuton naiivi lapsonen jota käytetään hyväksi ujoutensa vuoksi.

Ei ujous ole mikään virhe ihmisessä. Se on luonteenpiirre, jonka kanssa toiminen voi vaatia vähän työtä ja harjoittelua. Ja kun ujouden kanssa oppii toimimaan, se voi olla myös vahvuus. Moni ujo ihminen menestyy elämässä hienosti ja on tykätty kumppani, vanhempi, työntekijä jne., koska ujo on usein myös tilannetajuinen ja empaattinen. Mutta se vaatii terveen itsetunnon, jonka pohjana on vanhempien hyväksyntä ja rakkaus.

Ei se olekaan mikään virhe, mutta voi aiheuttaa tässä kulttuurissa mittavaa vahinkoa itselle jos sen kanssa ei koskaan opi toimimaan.

Ihmiset puhuvat tosi julmasti ujoudesta tässä maassa ja moni syrjii sen takia.

Mutta ei se ujona toimimaan oppiminen ole mikään rohkaistu ja sosialisoidu asia.

Minä olen aina ollut ujo, vihaan esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Kun ymmärsin, että olen just hyvä ujona, löysin tieni. Olen johtavassa asemassa, perheellinen nainen, joka ei edelleenkään esiinny ja poistuu juhlista ensimmäisenä sohvalle tvn ääreen ja olen onnellinen. En tarvitse yhtäkään sosiaalista tilannetta enempää, en tarvitse rohkaisua tai patistelua. Jos joku mulle sanoo, että älä nyt viitsi, mennään vaan, sanon, että mene itse.

Mun lapsista toinen on ujo, toinen ihan eri puusta. Molemmat saavat olla just sellaisia kuin ovat. En parista ujoa enkä toppuuta raisumpaa, molemmista kasvaa loistavia ihmisiä vaikka ujompi olisi vetäytyvämpi aikuisenakin, kuten minä.

Miten johtavassa asemassa muka pärjää ujona ? Vai kuvitteletko vain olevasi ujo mutta oikeasti et ole ?

Johtavia asemia on erilaisia. Esim. itse olen aina pelännyt esiintymistä ja minun on vaikea saada suutani auki isommassa joukossa. On minulla kuitenkin muutama alainen. Meillä on aika hyvä ja erilaisuutta hyväksyvä työyhteisö. Asiantuntijuuden kautta olen tähän edennyt, en suupalttiudella. Tiedän vastaavassa asemassa olevan henkilön, joka vaikuttaa itseänikin ujommalta. Ohis.

Ikäviä kommentteja. Ymmärrän että harmittaa, jos kokee ettei ole lapsuudessa saanut sellaista tukea mitä olisi tarvinnut. Näin itse ainakin tulkitsen ap:n viestin, että olisi ujona lapsena kaivannut enemmän tukea, rohkaisua ja opastusta itsetuntoon ja itsenäisyyteen yms, mutta ei sitä saanut. Vaikka miten voi jankata että nyt on nyt ja kaikki on itsestä kiinni, niin kyllä tuo saa harmittaa ja se on suht yleistäkin. Katkeruudesta on tärkeä päästää irti silti. Tunteet pitää tuntea ja hyväksyä ja sitten mennä eteenpäin.

Itselläni on todella voimakas tunne-elämä ja paljon ahdistuneisuutta, taipumus henkiseen vuoristorataan. Samaistun ap:hen siinä, että olen joskus vellonut ajatuksissa, että olisipa joku ymmärtänyt opettaa minulle tunteiden tunnistamista ja käsittelyä jo lapsena ja nuorena, kun ongelma oli kuitenkin selkeä jo silloin, niin en olisi joutunut kärsimään niin paljon ja opettelemaan aikuisena kaiken itse. Valitettavasti sille ei voi enää mitään, ettei lapsena saanut sitä mitä olisi kaivannut.

Voimia matkaan ap!

Ap on ymmärtääkseni aikuinen ihminen. Silloin kun hän oli lapsi, ei lasten kasvatuksesta puhuttu lainkaan niin paljon kuin kykyään. On ymmärrettävää, että jos vertaa nykylasten saamaa huomiota omaan lapsuuteensa, tulee katkeruuden tunteita siitä, ettei ole saanut sitä kaikkea opastusta elon tielle mikä nykytietämyksen mukaan etenemistä elämässä helpottaa. Ap on aikansa lapsi samoin kuin hänen vanhempansa oman aikansa vanhempia. Älä anna ap vahingon kiertää. Anna huomiota ja rohkaisua muille aina kun tilaisuus tulee, olivatpa he sitten lapsia tai aikuisia. Vähitellen vellomiset omasta surkeudesta jäävät taka-alalle.