Lue keskustelun säännöt.
Törkein/ahnein perinnönjakoon liittyvä tarinasi?
Itsellä se, kun lasten mummi kuoli. Mummilla 6 lastenlasta, joista 4 tyttöä. Meidän 2 lasta ja miehen siskolla 4 lasta.
Miehen sisko ei ollut vuosiin ollut äitiinsä yhteydessä. Mieheni hoiti kaikki asiat: järjesti hoitokotipaikan ja hoiti ylipäätään kaikki käytännön asiat jo silloin, kun mummo asui vielä yksin.
Mummolla oli jotakin koruja, mitkä hän halusi jättää lapsenlapsille ja varsinkin tytöille (aikuisia hekin).
No, kun mummo kuoli, tuli miehen sisko salamana paikalle toiselta paikkakunnalta ja keräsi mukaansa kaikki korut, turkin ja vähänkin arvokkaamman kaman
Niin jäi tytöt ilman perintökoruja.
Kommentit (1715)
Omakohtaisena kokemuksena älkää missään tapauksessa teettäkö testamenttia pankilla....itse onnekseni päädyin teettämään oikeusavustajalla ja sanoi mm että oli vaikeuksia saada pankilta isän toista (ei käyttötiliä) tiliä tietoon....pankki vetää välistä jos vain antaa siihen mahdollisuuden....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku kirjoitti, että jos hän perii lapsettoman puolisonsa, ei todellakaan jätä perinnöstään mitään puolisonsa sukulaisille eli toissijaisille perillisille, "että mikä oikeus (tässä tapauksessa:) miehen sisaruksilla olisi oikeus periä?". Hän siis aikoo myydä kaiken puolisoltaan perimänsä (laillista) ja lahjoittaa (laitonta!) kaiken omille lapsilleen. Kysymys: miten muka lesken lapsilla olisi suurempi moraalinen oikeus ensin kuolleen puolison perintöön kuin ensin kuolleen puolison omilla sukulaisilla? Jos ensin kuollut olisi halunnut leskensä saavan perintöön täyden omistusoikeuden se olisi käynyt testamentilla hänen hyväkseen. Koska sellaista testamenttia ei ole, hän on ajatellut, että leski perii ja saa käyttää omaisuutta, myös myyden, mutta jos jotain jää jäljelle leskenkin kuoltua, hänen (miehen) osuus menee hänen omalle suvulleen, ei puolison suvulle.
Jos minä tietäisin puolisoni suunnittelevan tuollaista, tekisin testamentin omille sukulaisilleni tai muualle. Jättäinköhän leskelleni mitään? (Lakisääteinen asumisoikeus toki.)
Irtaimistoa saa lahjoittaa, ei siihen voi kukaan puuttua. Eikä kukaan voi myöskään tietää asiasta eikä näin muodoin voi väittää mitään. Rahaakin saa antaa, koska rahathan saa leski pitää ja käyttää miten tahtoo. Vaikea on kenenkään puuttua asiaan.
Ja kyllä, enemmän on sillä lesken lapsella moraalinen oikeus äitinsä ja isäpuolensa omaisuuteen, kuin jollain isäpuolen sisaruksella, joka ei ole ollut koskaan aikuisiällä tekemisissä veljensä kanssa. Lapsi on pitänyt isäpuoltaan isänään kaksivuotiaasta asti. Ja kuulunut perheeseen täysivaltaisena jäsenenä. Yhdessä on elämää eletty ja sitä rakennettu. Yhteinen koti on hänen lapsuudenkotinsa.
Ja kyllä, testamentti aiotaan tehdäkin, tulee sitten yllätyksenä niille sisaruksille tai ei. He ei kuitenkaan rahaa tarvitse. Tästä on juuri puhuttukin, mutta eihän koskaan tiedä, mitä elämä eteen tuo ja kuka ensin kuolee.
Ihmettelen minä sinun suhtautumistasi puolisoosi ja tämän lapsiin. Mieluummin annat omaisuutesi sukulaisillesi, kuin omalle puolisollesi ja tämän lapsille? Miksi? Rakastatko heitä ollenkaan? Oletteko avioliitossa, vai onko puolisosi vain avokki, jonka tulevaisuutta et halua turvata? Jos olette naimisissa, leskesi perii sinut joka tapauksessa, jos kerran sinulla ei ole lapsia. Mutta no, tee sinä testamentti sisaruksillesi, ole hyvä.
On eri asia, jos kysymys on pariskunnasta, joilla ei kummallakaan ole lapsia. Silloin on ihan oikein, että omaisuuden jakavat molempien kuoltua sitten kummankin ns. toissijaiset perilliset. Mutta jos toisella on lapsia, niin kyllä minä pidän sitä lasta enemmän ensisijaisena kuin niitä sukulaisia, joilla ei ole edes rahan tarvetta. Et jättäisi omalle puolisollesi mitään? Eikö teillä ole yhteinen koti ja yhteinen elämä?
Minä spekuloin tuota asiaa ihan sillä mielellä vain, että jos puoliso nyt kuolisi, niin en todellakaan pitäisi omaisuudesta niin kiinni, että siitä pitäisi mitään "moraalisesti" jättää miehen hyvin toimeentuleville sisaruksille tai heidän lapsilleen. Ehdottomasti huolehtisin siitä, että oma lapseni saisi kaiken sen, mitä hänelle haluan jättää. Jos myisin talon, totta kai auttaisin lastani rahallisesti, vai enkö muka saisi? Minulla ei olisi mitään velvollisuutta huolehtia siitä, että rahaa olisi kuoltuani jäljellä vielä miehen sisaruksillekin annettavaksi.
Jos jollakulla ei riitä viitsimys testamentin tekoon, niin eipä sitä omaisuuttakaan sitten varmasti kovin paljon ole.
Vanhoista taloista ja/tai mökeistä saa aina aikaan riidan etenkin jos on perijöitä on useampi kuin yksi, siinä käy helposti niin että saa perinnökseen vain kustannuksia.
Jos perintöä haluaa jollekulle jättää, ilman riitojakin kannattaa se perittävä omaisuus huolehtia sellaiseen muotoon että sitä voi oikeasti käyttääkin. Kaukana sijaitseva kalliskin huvila muuttuu helposti arvottomaksi jos sitä ei voi käyttää ja kustannukset vain juoksee. Perintönä tuleva purjevene voi olla kaupunkilaiselle aikamoinen ongelma.
Iäkkäillä joilla alkaa jo olemaan jonkinlainen käsitys siitä että kunto ei välttämättä enää riitä kaikkeen, kannattaisi ne perinnön jättämiseen liittyvät asiansa huolehtia ajoissa kun vielä kykenee. Sitten jos ei enää kykene, voi käydä perinnöllekin huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisar ei maksanut omaa perintövero osuuttaan, vaan jätti toiselle sisarelleen ulosottovaatimukseen asti maksamatta. Siinä meni useita tonneja varas-siskolle toisen maksellessa omasta perinnöstään!
Mitenkäs tämä onnistui, sillä perintövero on henkilökohtainen. Sitä ei määrätä kuolinpesälle, josta sen maksaa "sitten joku, jolla on rahaa".
Kuolinpesä ei maksa Suomessa perintöveroa. Mahdollinen perintövero määrätään Suomessa perillisille, testamentinsaajille ja lähisukulaisille vakuutuskorvausten edunsaajina. Perintövero on myös henkilökohtainen, joten jokainen vastaa vain omasta perintöverostaan
https://www.veronmaksajat.fi/ajankohtaista/Ajankohtaista/Verojuristi-va…
Kyllä on mahdollista. Sisar asuu ulkomailla, jonne hänen perintöverokirjeensä löhetettiin veroviraston toimesta. Sisar ei maksanut useiden tuhansien eurojen veroa, josta pesänvastuullisena toimijana toinen sisar sai karhuamiskirjeen. Karhuamisesta tiedotettiin ulkomailla asuvalle sisarelle, joka ei edelleenkään maksanut veroa. Koska vero on ulosottokelpoinen, joutui Suomessa asuva sisar maksamaan tämänkin perintöveron ulosoton uhalla.
Tämä sama tilanne koettu! Käsittämätöntä miten sisarus voi "hukata" kaiken omaisuutensa, eikä enää ole muka varaa maksaa perintöveroaan. Ketkujen ketku, piilotti saamansa perinnön ja muun vähäisen omaisuutensa, että ei ole varaa maksaa perintöveroa! Ja tietysti muut sisarukset joutuivat maksamaan hänen perintöveronsa, muuten olisi ulosottoon mennyt muiden varoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Jatkanpa vielä parilla tarinalla, terveisiä vain tutuille. Talokaupan jälkeen vanhemmat jättivät taloon muutamia huonekaluja, kuitenkin suurin osa on minun itseni ostamia. Esimerkiksi tuvan ruokapöydän olen teetättänyt itse, maksanut omilla rahoillani ja vasta kauppojen jälkeen. Ja tämä ruokapöytä se kälyä sieppaa, hänellehän se kuuluisi eikä minulle. Ne kovan onnen Kivi-tuikut ja muut koriste-esineet myös on aivan itse hankittuja. Mutta koska ne on "vanhan parin" talossa, ne on tulossa perinnöksi _heille_, ei siis veljelle vaan _heille_.
Mainitsin aiemmin siitä tallista. Siellä on nyt kaksi omaa hevosta, ja kaksi vuokrapaikalla olevaa muiden omistamaa hevosta. Yksikään hevonen ei ole koskaan ollut vanhempieni omistuksessa. Ei riitä kummankaan käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun käly on pölähtänyt pihaan ja haluaa mennä ratsastamaan lapsineen. Pitäähän lasten saada kokemuksia! Muuten hyvä, mutta kokemusta hänellä taitaa olla niinkin paljon, että on nähnyt hevosen laitumella. Ja tuolla tallissa olevat eläimet eivät ole mitään aloittelijoiden kamppeita. Varsinkin tästä hevosaiheesta tulee ihan säännöllisesti jos jonkinlaista kitinää kaikkia mahdollisia kanavia pitkin.
Älyääköhän se käly, että talo ja tila ovat teidän, ei enää vanhempien, siitäkin huolimatta, että asia olisi hänelle kerrottu? Tuollaista olisi hyvä näpäyttää nasevalla kommentilla nykyisistä omistussuhteista, kun tulee esittämään vaatimuksiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Jatkanpa vielä parilla tarinalla, terveisiä vain tutuille. Talokaupan jälkeen vanhemmat jättivät taloon muutamia huonekaluja, kuitenkin suurin osa on minun itseni ostamia. Esimerkiksi tuvan ruokapöydän olen teetättänyt itse, maksanut omilla rahoillani ja vasta kauppojen jälkeen. Ja tämä ruokapöytä se kälyä sieppaa, hänellehän se kuuluisi eikä minulle. Ne kovan onnen Kivi-tuikut ja muut koriste-esineet myös on aivan itse hankittuja. Mutta koska ne on "vanhan parin" talossa, ne on tulossa perinnöksi _heille_, ei siis veljelle vaan _heille_.
Mainitsin aiemmin siitä tallista. Siellä on nyt kaksi omaa hevosta, ja kaksi vuokrapaikalla olevaa muiden omistamaa hevosta. Yksikään hevonen ei ole koskaan ollut vanhempieni omistuksessa. Ei riitä kummankaan käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun käly on pölähtänyt pihaan ja haluaa mennä ratsastamaan lapsineen. Pitäähän lasten saada kokemuksia! Muuten hyvä, mutta kokemusta hänellä taitaa olla niinkin paljon, että on nähnyt hevosen laitumella. Ja tuolla tallissa olevat eläimet eivät ole mitään aloittelijoiden kamppeita. Varsinkin tästä hevosaiheesta tulee ihan säännöllisesti jos jonkinlaista kitinää kaikkia mahdollisia kanavia pitkin.
On sulla käly! Taitaa olla ahneuden ruumiillistuma.
Hevosten kanssa ei kuka tahansa jokamies voi tulla touhuamaan eikä lapsia voi noin vain tulla ratsastuttamaan. Siinähän on oltava ohjaaja mukana. Ja ratsastustunnit on aika kalliita....
Toki hevosia voi käydä katsomassa ja ihailemassa, minäkin tykkään hevosista! Mutta hevonen on loppujen lopuksi aika herkkä otus, sen kanssa on osattava toimia oikein tai sitten saa syyttää ihan vaan itseään. Yleensä hevoset tykkää lapsista, mutta silti lapsia on osattava neuvoa, miten hevosen kanssa ollaan.
Ja hevosten pitäminen on sen verran kallista puuhaa, että ei luulisi kenenkään kadehtivan. Tuttavalla on ravihevosia ja ei käy kateeksi, päin vastoin ihailen sitä omistautuneisuutta ja tarmokkuutta ja ajan ja rahan menoa ja ravihevosen kyseessä ollen myös toiveikkuutta.
Kaikkien kanssahan on kuitenkin koitettava tulla toimeen, joten tollanen kälykin on vaan siedettävä. Voisin kertoa monta tarinaa siskoni miehestä, jonka mielestä kaikki vanhempiemme omaisuus kuuluu heille, mutta kun vanhemmat aina vaan elää kitkuttaa eikä kuole, niin ei enää jaksa itsekin vanhetessaan olla niin innokas, on antanut jo periksi. Ja on kai jo tajunnut, ettei ne miljonäärejä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä asuin toisessa kaupungissa kun isäni ja veljeni. Isä kuoli, veli hoiti asioita. Kun ihmettelin että miten hautajaiset hoidetaan kun eikö niiden aika jo olisi ja miten vuokrakämpän tyhjentäminen jne niin isä oli tuhkattu ja kämppä tyhjätty. Mitään en saanut muistoksi isän kämpästä, en kuvia en mitään. En voi todistaa että veli kämpän käänsi koska ei ole valokuvia mitä kaikkea siellä oli. Mitään valtakirjaa en ollut kirjoittanut joten kyllä tämä on Suomessakin mahdollista.
Miten perunkirjoitus hoidettiin? Vai jätettinkö hoitamatta?
Sain kotiin valmiiksi tehdyn perukirjan josta puuttui vain minun allekirjoitus.
Ei perukirjaan tarvita sinun allekirjoitusta.
No se paperi johon oli listattu vainajan velat ja varat, kaikkien perillisten hetut jne eli se paperi jonka sitten verottaja sai. Turhaa sitä oli enää siinä vaiheessa alkaa selvittämään mitä kaikkea oli viety/varastettu.
Miten niin ei tarvita allekirjoitusta? Totta kai tarvitaan. Paitsi siinä tapauksessa, että on annettu valtakirja toiselle olemaan läsnä perunkirjoituksessa valtakirjan antajan puolesta. Mutta silloin tarvitaan allekirjoitus siihen valtakirjaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Jatkanpa vielä parilla tarinalla, terveisiä vain tutuille. Talokaupan jälkeen vanhemmat jättivät taloon muutamia huonekaluja, kuitenkin suurin osa on minun itseni ostamia. Esimerkiksi tuvan ruokapöydän olen teetättänyt itse, maksanut omilla rahoillani ja vasta kauppojen jälkeen. Ja tämä ruokapöytä se kälyä sieppaa, hänellehän se kuuluisi eikä minulle. Ne kovan onnen Kivi-tuikut ja muut koriste-esineet myös on aivan itse hankittuja. Mutta koska ne on "vanhan parin" talossa, ne on tulossa perinnöksi _heille_, ei siis veljelle vaan _heille_.
Mainitsin aiemmin siitä tallista. Siellä on nyt kaksi omaa hevosta, ja kaksi vuokrapaikalla olevaa muiden omistamaa hevosta. Yksikään hevonen ei ole koskaan ollut vanhempieni omistuksessa. Ei riitä kummankaan käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun käly on pölähtänyt pihaan ja haluaa mennä ratsastamaan lapsineen. Pitäähän lasten saada kokemuksia! Muuten hyvä, mutta kokemusta hänellä taitaa olla niinkin paljon, että on nähnyt hevosen laitumella. Ja tuolla tallissa olevat eläimet eivät ole mitään aloittelijoiden kamppeita. Varsinkin tästä hevosaiheesta tulee ihan säännöllisesti jos jonkinlaista kitinää kaikkia mahdollisia kanavia pitkin.
Älyääköhän se käly, että talo ja tila ovat teidän, ei enää vanhempien, siitäkin huolimatta, että asia olisi hänelle kerrottu? Tuollaista olisi hyvä näpäyttää nasevalla kommentilla nykyisistä omistussuhteista, kun tulee esittämään vaatimuksiaan.
Paha sanoa, mutta voin kertoa, että olen näpäyttänyt, useasti! 😂 Viimeksi heillä ollessaan taas mutisi jotain vanhan parin talosta. Aloin katselemaan heidän kirjahyllyään ja totesin miehelle, että mahtuisiko tuo minun autoon vai pitääkö hakea paku. Käly H. Moilasena, että mitä sinä puhut? Totesin, että samalla tavalla minulla näihin oikeus on, onhan tämä sentään veljeni koti. Paineli myrskyn merkkinä keittiöön, mutta loppuipa ruokapöydästä haaveili hetkeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Jatkanpa vielä parilla tarinalla, terveisiä vain tutuille. Talokaupan jälkeen vanhemmat jättivät taloon muutamia huonekaluja, kuitenkin suurin osa on minun itseni ostamia. Esimerkiksi tuvan ruokapöydän olen teetättänyt itse, maksanut omilla rahoillani ja vasta kauppojen jälkeen. Ja tämä ruokapöytä se kälyä sieppaa, hänellehän se kuuluisi eikä minulle. Ne kovan onnen Kivi-tuikut ja muut koriste-esineet myös on aivan itse hankittuja. Mutta koska ne on "vanhan parin" talossa, ne on tulossa perinnöksi _heille_, ei siis veljelle vaan _heille_.
Mainitsin aiemmin siitä tallista. Siellä on nyt kaksi omaa hevosta, ja kaksi vuokrapaikalla olevaa muiden omistamaa hevosta. Yksikään hevonen ei ole koskaan ollut vanhempieni omistuksessa. Ei riitä kummankaan käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun käly on pölähtänyt pihaan ja haluaa mennä ratsastamaan lapsineen. Pitäähän lasten saada kokemuksia! Muuten hyvä, mutta kokemusta hänellä taitaa olla niinkin paljon, että on nähnyt hevosen laitumella. Ja tuolla tallissa olevat eläimet eivät ole mitään aloittelijoiden kamppeita. Varsinkin tästä hevosaiheesta tulee ihan säännöllisesti jos jonkinlaista kitinää kaikkia mahdollisia kanavia pitkin.
Älyääköhän se käly, että talo ja tila ovat teidän, ei enää vanhempien, siitäkin huolimatta, että asia olisi hänelle kerrottu? Tuollaista olisi hyvä näpäyttää nasevalla kommentilla nykyisistä omistussuhteista, kun tulee esittämään vaatimuksiaan.
Paha sanoa, mutta voin kertoa, että olen näpäyttänyt, useasti! 😂 Viimeksi heillä ollessaan taas mutisi jotain vanhan parin talosta. Aloin katselemaan heidän kirjahyllyään ja totesin miehelle, että mahtuisiko tuo minun autoon vai pitääkö hakea paku. Käly H. Moilasena, että mitä sinä puhut? Totesin, että samalla tavalla minulla näihin oikeus on, onhan tämä sentään veljeni koti. Paineli myrskyn merkkinä keittiöön, mutta loppuipa ruokapöydästä haaveili hetkeksi.
Mä en nyt ymmärrä. Siis onko tämä käly heikkolahjainen vai muuten tyhmä? Vai miten ei mene kerralla perille kun selitätte, että se kaikki on teidän, TEIDÄN, omaisuutta? Ja miksi olette vielä väleissä jos hän on jo yrittänyt varastaa teiltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisella rintaperillisellä on kiire ottaa jo lakimiehetkin mukaan kun hautajaisetkin on vasta tulossa - perunkirjoituksesta puhumattakaan.
Että se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä asuin toisessa kaupungissa kun isäni ja veljeni. Isä kuoli, veli hoiti asioita. Kun ihmettelin että miten hautajaiset hoidetaan kun eikö niiden aika jo olisi ja miten vuokrakämpän tyhjentäminen jne niin isä oli tuhkattu ja kämppä tyhjätty. Mitään en saanut muistoksi isän kämpästä, en kuvia en mitään. En voi todistaa että veli kämpän käänsi koska ei ole valokuvia mitä kaikkea siellä oli. Mitään valtakirjaa en ollut kirjoittanut joten kyllä tämä on Suomessakin mahdollista.
Miten perunkirjoitus hoidettiin? Vai jätettinkö hoitamatta?
Sain kotiin valmiiksi tehdyn perukirjan josta puuttui vain minun allekirjoitus.
Ei perukirjaan tarvita sinun allekirjoitusta.
No se paperi johon oli listattu vainajan velat ja varat, kaikkien perillisten hetut jne eli se paperi jonka sitten verottaja sai. Turhaa sitä oli enää siinä vaiheessa alkaa selvittämään mitä kaikkea oli viety/varastettu.
Miten niin ei tarvita allekirjoitusta? Totta kai tarvitaan. Paitsi siinä tapauksessa, että on annettu valtakirja toiselle olemaan läsnä perunkirjoituksessa valtakirjan antajan puolesta. Mutta silloin tarvitaan allekirjoitus siihen valtakirjaan.
Ei perukirjassa tarvitse olla muiden kuin pesän ilmoittajan ja uskottujen miesten allekirjoitukset. Yleensä siihen kyllä pyydetään pesän osakkaiden allekirjoitukset, koska silloin kukaan heistä ei voi väittää jälkikäteen, että ei olisi saanut kutsua perunkirjoitukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi sisaruksista halusi arvottaa saamansa metsät kauhean alas ja innoissaan selitti kuinka siinä verottaja saa vähemmän. Ei millään tajunnut, että olisi samalla nipistänyt meiltä muilta muuta perintöä pois.
Vierailija kirjoitti:
Yksi sisaruksista halusi arvottaa saamansa metsät kauhean alas ja innoissaan selitti kuinka siinä verottaja saa vähemmän. Ei millään tajunnut, että olisi samalla nipistänyt meiltä muilta muuta perintöä pois.
Eikä edes kannata arvottaa kauhean alas , koska siinä vaiheessa kun tekee kiinteistökauppoja, myydään kiinteistöt todellisen arvon mukaan ja maksetaan perintöhetken ja myyntihetken välisestä arvonnoususta veroa normisti, mikä on paljon kalliimpi kuin perintövero. Tämä siis, jos ei ole asunut kiinteistöllä vakituisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt paljonkin miten olla tasapuolinen lapsille, kun toinen tienaa 6000/kk, puoliso saman, ihan itse hankittua omaisuutta ja puolison, oman perheensä ainokaisen, puolelta nyt jo lahjoituksena tullutta omaisuutta riittää.
Toinen lapsista puolisonsa kanssa tienaa yhteensä sen mitä toinen lapsi yksin ja ainoa omaisuus on velkainen asunto.
Eli rakastanko toista lasta enemmän jos testamentaan mökin vain toiselle tai autan toista taloudellisesti eläissäni?
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt paljonkin miten olla tasapuolinen lapsille, kun toinen tienaa 6000/kk, puoliso saman, ihan itse hankittua omaisuutta ja puolison, oman perheensä ainokaisen, puolelta nyt jo lahjoituksena tullutta omaisuutta riittää.
Toinen lapsista puolisonsa kanssa tienaa yhteensä sen mitä toinen lapsi yksin ja ainoa omaisuus on velkainen asunto.Eli rakastanko toista lasta enemmän jos testamentaan mökin vain toiselle tai autan toista taloudellisesti eläissäni?
Sinuna kysyisin rikkaamman mielipidettä asiasta ensin ja sen perusteella sitten juttelemaan toisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Rikosilmoitus joka kerta kun hän varastaa teiltä. Ei tuo lopu muuten ikinä kun uskoo että talo tontti ja irtaimisto kuuluu hänelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isänpuoleiset isovanhempani kuolivat jo muutama kymmenen vuotta sitten. Heidän omaisuutensa jaettiin perunkirjan mukaan koska heillä ei ollut testamenttia. Kukin heidän lapsistaan sai oman osuutensa ja homma hoidettiin täysin lain mukaan. No kun äitini kuoli ja isäni siirtyi palvelutaloon asumaan hänen siskonsa keksi että vanhempieni omaisuudesta kuuluu hänelle joku tietty osuus. Täti tuli vartavasten katsomaan isääni palvelutaloon tätä varten - minä ja veljeni olimme paikalla koska tiesimme että täti voi käydä hankalaksi. Kesti hetkisen kun selitimme tädille että hän ei ole saamassa yhtään mitään koska isämme oli vielä elossa. Kun isä sitten kuoli eipä häneltä edes jäänyt juuri mitään perintöä koska nekin rahat mitä vanhemmillamme oli menivät melkein kaikki heidän hoitokuluihinsa. Eli ihan siihen mihin pitikin.
Tätisi ei perinyt isääsi. Hän oli isäsi vanhempien perillinen.
Niin juuri. Sisarus on perillinen ainoastaan, jos perittävällä ei ole omia lapsia eli rintaperillisiä. Aina löytyy huijareita, jotka koettavat kepillä jäätä josko saisi rahastettua tietämättömiä.
Jokaisen pitää siis opetella ulkoa PERINTÖKAARI ja tehdä TESTAMENTTI ja AVIOEHTO, niin pystyy pitämään kiinni omista oikeuksistaan.
Sisarus ei ole perillinen, mikäli vainaja on avioliitossa. Vaikka lapsettomassa liitossa. Ilman testamenttiakin aviopuoliso perii puolisonsa.
Näin on, mutta kun se toinenkin puoliso kuolee, tulevat molempien perilliset pesän osakkaiksi. Eli silloin lapsettomankin vainajan sisarukset ovat perillisiä. Jos mitään perittävää enää on.
Puoliso siis perii lapsettoman puolisonsa, mutta ei saa lahjoittaa eikä testamentata sellaista kiinteää omaisuutta, joka on ollut kummankin omistuksessa. Esim talon saa kuitenkin myydä ja pitää rahat ja vaikka heittää ne taivaan tuuliin, koska on oikeus käyttää yhteisiä varoja miten haluaa. Mutta jos vaikka rahaa sitten jää, sen perivät kummankin vainajan perilliset sitten puoliksi, kun molemmat heistä
on kuolleet.
Minä ainakin yritän huolehtia siitä, että jos mieheni ennen minua kuolee, ei mitään tule jäämään hänen hyvin toimeen tuleville sisaruksille en tai näiden lapsille. Minä pistän kaikki rahoiksi ja pikku hiljaa jo eläessäni lahjoittelen ne omalle lapselleni ja hänen lapsilleen. Miksi jollain miehen sisaruksella olisi oikeus saada tästä meidän talosta mitään hyötyä, yksi heistä ei ole naamaansakaan näyttänyt ikinä.
Mutta eihän sitä tiedä miten tässä elämässä käy. Ainakin tavaroita ja rahaa lahjoittelen jo nyt lapselleni, hänellä on ollut elämässään paljon vaikeuksia.
Meillä on puolisoiden keskinäinen testamentti. Lapsettomia siis ollaan. Testamentti tehtiin lähinnä siksi, että vainajan tahto tulee selväksi ensin kuolleen sisaruksillekin. Ettei tarvitse olla yhtään kyttäämässä ja vahtimassa lesken tekemisiä. Eihän se sitä kyttäämistä varsinaisesti silti estä, mutta ainakin tahto on kirjattu ylös, ja oletetaan että sitä kunnioitetaan.
Meillä on kyllä muutenkin sellainen tilanne, että vain toisen sisaruksella on rintaperillisiä. Näillä näkymin testamenttaamme kaiken näille sukulaislapsille, ellei nyt lapsista kasva jotakin rikollisia tai vastaavia. Toisen puolen kautta omaisuus menisi valtiolle kun perijät loppuvat, ja mieluummin sitten testamenttaa omaisuuden vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle jos ei sellaisia sukulaisia ole kenelle haluaa antaa.
Todella moni puhuu arvotavarasta ja sen viemisestä tässä keskustelussa.
En oikeasti usko, että Kukkapuron atélijee-sohvia ja Elina Merenmiehen maalauksia ovat keskiluokan kodit pullollaan.
Suurin osa nykykamasta on kauhea rasite: kierrätykseen tai hyväntekeväisyyteen ei kelpaa, enkä ihmettele: kulunut, vanhentunut ja muodista poistunut huonekalu tai sisustusesine kuuluu nyky-Suomessa kaatopaikalle. Perinnön saajat maksavat itsensä kipeiksi järjestellessään loppusijoituspaikkoja kaiken maailman kamalle.
Joku ryöstää vanhukset aina. Sukulaiset, uskovaiset, rahanperässä olevat uudet kaverit/naapurit tai hoivaihmiset/isännöitsijät.
Jatkanpa vielä parilla tarinalla, terveisiä vain tutuille. Talokaupan jälkeen vanhemmat jättivät taloon muutamia huonekaluja, kuitenkin suurin osa on minun itseni ostamia. Esimerkiksi tuvan ruokapöydän olen teetättänyt itse, maksanut omilla rahoillani ja vasta kauppojen jälkeen. Ja tämä ruokapöytä se kälyä sieppaa, hänellehän se kuuluisi eikä minulle. Ne kovan onnen Kivi-tuikut ja muut koriste-esineet myös on aivan itse hankittuja. Mutta koska ne on "vanhan parin" talossa, ne on tulossa perinnöksi _heille_, ei siis veljelle vaan _heille_.
Mainitsin aiemmin siitä tallista. Siellä on nyt kaksi omaa hevosta, ja kaksi vuokrapaikalla olevaa muiden omistamaa hevosta. Yksikään hevonen ei ole koskaan ollut vanhempieni omistuksessa. Ei riitä kummankaan käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun käly on pölähtänyt pihaan ja haluaa mennä ratsastamaan lapsineen. Pitäähän lasten saada kokemuksia! Muuten hyvä, mutta kokemusta hänellä taitaa olla niinkin paljon, että on nähnyt hevosen laitumella. Ja tuolla tallissa olevat eläimet eivät ole mitään aloittelijoiden kamppeita. Varsinkin tästä hevosaiheesta tulee ihan säännöllisesti jos jonkinlaista kitinää kaikkia mahdollisia kanavia pitkin.