Lue keskustelun säännöt.
Törkein/ahnein perinnönjakoon liittyvä tarinasi?
Itsellä se, kun lasten mummi kuoli. Mummilla 6 lastenlasta, joista 4 tyttöä. Meidän 2 lasta ja miehen siskolla 4 lasta.
Miehen sisko ei ollut vuosiin ollut äitiinsä yhteydessä. Mieheni hoiti kaikki asiat: järjesti hoitokotipaikan ja hoiti ylipäätään kaikki käytännön asiat jo silloin, kun mummo asui vielä yksin.
Mummolla oli jotakin koruja, mitkä hän halusi jättää lapsenlapsille ja varsinkin tytöille (aikuisia hekin).
No, kun mummo kuoli, tuli miehen sisko salamana paikalle toiselta paikkakunnalta ja keräsi mukaansa kaikki korut, turkin ja vähänkin arvokkaamman kaman
Niin jäi tytöt ilman perintökoruja.
Kommentit (1715)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isänpuoleiset isovanhempani kuolivat jo muutama kymmenen vuotta sitten. Heidän omaisuutensa jaettiin perunkirjan mukaan koska heillä ei ollut testamenttia. Kukin heidän lapsistaan sai oman osuutensa ja homma hoidettiin täysin lain mukaan. No kun äitini kuoli ja isäni siirtyi palvelutaloon asumaan hänen siskonsa keksi että vanhempieni omaisuudesta kuuluu hänelle joku tietty osuus. Täti tuli vartavasten katsomaan isääni palvelutaloon tätä varten - minä ja veljeni olimme paikalla koska tiesimme että täti voi käydä hankalaksi. Kesti hetkisen kun selitimme tädille että hän ei ole saamassa yhtään mitään koska isämme oli vielä elossa. Kun isä sitten kuoli eipä häneltä edes jäänyt juuri mitään perintöä koska nekin rahat mitä vanhemmillamme oli menivät melkein kaikki heidän hoitokuluihinsa. Eli ihan siihen mihin pitikin.
Kyllähän tuossa äidin perintö olisi hänen kuolemansa jälkeen pitänyt jakaa, jos yksikin pesään kuuluva sitä vaatii.
Äidin sisko ei kuulu pesään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Kuten edelläkin voi lukea: Perillisten puolisot ovat sellaisia riitamoottoreita, että sulkekaa hyvät ihmiset heidän avio-oikeutensa pois perinnöstä testamentilla. Silloin näitä riidankylväjiä ei tarvitse edes laskea samaan tilaan, missä perinnöstä puhutaan. Isäni jälkeen perukirjoitustilaisuudessa asianajaja poisti veljeni vaimon huoneesta ja käski käydä kahvilla tai kävelyllä sillä aikaa, kun asiaan osalliset hoitavat virallista puolta. Tilanne rauhoittui heti. Isäni kuoleman jälkeen veljen vaimo oli jo ehtinyt jakaa perintöä monissa puheissa ja vaatimuksissa, vaikka edes perukirjaa ei oltu vielä tehty. Surullisissa tunnelmissa tuollainen ihminen on kamala rasittavuudessaan.
Mummo kuolee, lapsensa saavat tietyn osan ja lapsenlapset saavat 5tonnia niin että sisarukset saavat 2500e kumpikin. Eno vihoittelee nyt koska hänellä on kaksi lasta ja veljellään vain yksi, hänestä ei voi mennä niin että ainoa lapsi saa 5tonnia kun hänen lapsensa joutuvat jakamaan tuon summan. Mitäs hankit lapsia enemmän kuin yhden jos noin ahne olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja kai nyt tapana on vanhemmille sukulaisille olla kohtelias?
Sukulaisesta riippuen.
Äitini eno on tunnettu kus*p*ä. Hän ja isoäitini olivat perineet taloja ja maata jotka jäivät vuosikymmeniksi jakamatta. Kaikki lahoi käyttökelvottomaksi. Niistä tarjottiin täysiä hintoja vaikka olivat jo vakavasti kunnostuksen tarpeessa, mutta kuulemma mielummin lahoavat kuin että hän antaisi ne "meidän puolelle sukua". Hän yritti kyllä ostaa isoäitiä ulos, mutta jotenkin hänen välittäjien arvioit olivat täysin naurettavia. Isoäiti oli sairastunut eikä ihan täysin kartalla, asui sitä paitsi ulkomailla vuosikymmenet. Enon "välittäjän" mukaan iso omakotitalo hyvällä sijainnilla ja isolla tontilla oli kuulemma " hyvässä lykyssä 10 000" euron arvoinen, eno voi ostaa isoäidin pois ensin ja hoitaa kaiken ettei mummon tarvitse välittää.
Heillä oli useampi sukulainen jotka jäivät lapsettomiksi ja joka ikinen kerta oli saatava asianajajat mukaan kun eno keksi ties mitä mutkia ja huijauksia. Isoäidin perinnöstä hän vaati osuuksia niistä tuloista jotka isoäiti sai kun olivat jakaneet yhteisiä perintöjään. Ja kun selvisi ettei käy, hän vaati uusia sukuselvityksiä ja teki valituksia kaikesta. Varakkain isosetä eli pisimpään, hänen kohdallaan oli testamentit jne tietenkin enon hyväksi. Asianaja huomautti että itse asiassa oli vanhoja jakamattomia osuuksia jotka kyllä kuuluisi isoäidin perillisille, äiti siskoineen vaan halusi enosta eroon ja menivät skumpalle mielummin.
Meni muutama vuosi ja isoisäni kuoli. Hän ja isoäiti olivat olleet lähes 60 vuotta eronneina. Ei mitään yhteydenpitoa enoon. Silti tämä yksi kehtaisi ilmestyä hautajaisiin ja itkien laski seppelettä rakkaan lankonsa muistoksi. Hetken ajan pelkäsin että äiti tai sisko käy kuristamassa hänet suoraan siihen arkun viereen. Kun pääsimme ulos kirkosta, isä ilmoitti että hoida sinä ja oli ilo käydä ilmoittamassa isoenolle että "isoisällä oli rautainen testamentti ja kaikki omaisuus hänen ja isoäidin välillä jaettiin puolivuosisataa sitten. Olet kukkasi laittanut, oletan että et jää kahveille jotka on tarkoitettu isoisän ystäville ja perheenjäsenille." Nolona mumisi että ei, ei, hänellä kiire, hän käy vain sanomassa tytöille... katkaisin siihen ja lupasin välittää äidille ja tädillekin surunvalittelut, turvallista kotimatkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeasti voi käsittää. Meillä on nyt mieheni kanssa kaksien vanhempien huushollit tyhjentämättä peräkkäisten kuolintapausten jälkeen. Meitä on 3 plus 2 sisarusta ja joitain lapsenlapsia. Kukaan ei halua tavaroista yhtään mitään kun kaikilla on jo omatkin nurkat täynnä tavaraa. Ei kelpaa edes opiskeleville ja omaa elämäänsä aloitteleville nuorille. Ihan hyvääkin tavaraa ja huonekaluja, kauniita astiastoja, lamppuja ja vaikka mitä. Kellään ei myöskään riitä aikaa energiaa alkaa niitä jollain kirpputoreilla kaupittelemaan, eli kunhan loma alkaa, osa menee Konttiin , kierrätyskeskukseen ja kaatopaikalle. Hirveä homma ja melkein kadehdin noita ihmisiä jotka "ryöväävät" kuolinpesän. Meiltä menee suurin osa kaatikselle.
On sellaisia tahoja, jotka ostavat kuolinpesiä.
No ihan järjetöntä heittää hyvää tavaraa kaatopaikalle. Katselin vuosia sitten hyvän ystäväni kodin tyhjennystä, veljensä hommasi talon pihaan lavan ja sinne vietiin lähes kaikki ystäväni tavarat. Hän kun oli yksineläjä, ei ollut muuta perillistä kuin veli. Eikä veljelle kuulemma mahtunut mitään mihinkään eikä veljen lapset halunneet mitään. Eivät itse asiassa edes katsoneet, mitä ne olivat, mitä sinne lavalle heittivät.
Pelastin hätäpäissäni jotain itselleni, kun en hirvennyt sitä seurata, mutta jotenkin ei luonto sallinut minun ottaa kuin jokusen vähäarvoisen tavaran ihan vaan muistoksi, kun enhän minä ollut minkään sortin perillinen. Olin vain apuna talon tyhjennyksessä. Heille kelpasi vain ja ainoastaan raha, eli spekulaatiot siitä, mitä talosta voisi saada kun sen myyvät.
Huonekalut ja muut isommat tavarat kävi joku huutokauppamies hakemassa. Sinänsä hyvä tietysti, että ne tavarat meni sitten edes jollekin vielä käyttöön, mutta kaikki ne pikkuesineet ja vaatteet ja astiat ja työkalut jne meni kaatopaikalle. Myöhemmin mietin, että ottikohan niitä korujakaan kukaan edes muistoksi itselleen, vai oliko nekin jätelavakamaa?
Vierailija kirjoitti:
Mummo kuolee, lapsensa saavat tietyn osan ja lapsenlapset saavat 5tonnia niin että sisarukset saavat 2500e kumpikin. Eno vihoittelee nyt koska hänellä on kaksi lasta ja veljellään vain yksi, hänestä ei voi mennä niin että ainoa lapsi saa 5tonnia kun hänen lapsensa joutuvat jakamaan tuon summan. Mitäs hankit lapsia enemmän kuin yhden jos noin ahne olet.
Haha, noin se kuitenkin menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, miten törkeä tämä tapaus on, mutta oli kyse mummon vanhasta Singer-ompelukoneesta, sellaisesta mallista, jota poljetaan.
Tätini olisi halunnut sen ja aikoi vielä ommellakin sillä jotain. Hän oli valmis luopumaan monesta tavarasta, jos vain tuon koneen saisi.
Muille sisaruksille se sopi oikein hyvin, mutta enoni pisti kapuloita rattaisiin. Hän ehdottomasti halusi sen koneen.
Ikinä hän ei ollut ommellut yhtään mitään, joten koristeeksi hän sen varmaan halusi, niin ainakin ajattelimme, ja kuvittelimme jo koneen päälle pitsiliinan ja pelargonian.
Täti antoi periksi ja eno sai ompelukoneen.
Mitä teki eno?
Hajotti koneen osiin, koska halusi tutkia sen mekaniikkaa. Koskaan hän ei koonnut osia takaisin.
No, onhan tuokin kai syy haluta polkuompelukone.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä42376 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on 3 täyssisarusta. Äiti kuoli aikaisemmin ja isä 2010. Vanhin veli teetti salaa perunkirjoituksen kahdestaan tutun tuomarinsa kanssa. Jaettavaa ei paljon ollut, mutta vastoin lakiahan tuo oli ja tuntui pahalta. Kun sain selville niin soitin kyseille tuomarille niin hänen mukaansa tuo tuntui hänestä ja veljestämme parhaalta.
Mikä ihmeen tuomari tekee perunkirjoutuksia? Tuomarit toimivat virassa oikeusistuimissa ja tulkitsevat siellä voimassaolevaa lainsäädäntöä ja antavat sen perusteella tuomioita. Toki voivat vapaa-ajallaan tehdä sivutoimia, mutta silloin yksityishenkilöinä. Jos asiantuntijapalvelua halutaan hyödyntää perunkirjoituksessa, silloin käytetään asianajajaa tai lakimiestä.
Puhekielessä molempia kutsutaan tuomareiksi.
No ei kutsuta eikä pitäisikään kutsua. On varmaan ikivanha lyhennelmä varatuomarista, kun oikiksen käyneet olivat joitain "herroja" tavallisen kansan silmissä.
Itse olen OTM, varatuomari ja asianajaja. Jos joku minua sattuu kutsumaan tuomariksi, niin välittömästi korjaan kyllä. Olen asianajaja. En mikään tuomari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten edelläkin voi lukea: Perillisten puolisot ovat sellaisia riitamoottoreita, että sulkekaa hyvät ihmiset heidän avio-oikeutensa pois perinnöstä testamentilla. Silloin näitä riidankylväjiä ei tarvitse edes laskea samaan tilaan, missä perinnöstä puhutaan. Isäni jälkeen perukirjoitustilaisuudessa asianajaja poisti veljeni vaimon huoneesta ja käski käydä kahvilla tai kävelyllä sillä aikaa, kun asiaan osalliset hoitavat virallista puolta. Tilanne rauhoittui heti. Isäni kuoleman jälkeen veljen vaimo oli jo ehtinyt jakaa perintöä monissa puheissa ja vaatimuksissa, vaikka edes perukirjaa ei oltu vielä tehty. Surullisissa tunnelmissa tuollainen ihminen on kamala rasittavuudessaan.
Ei se aina onnistu sittenkään. Toki perunkirjoitustilanteessa voidaan vaatia paikallaoleviksi ainoastaan ne perilliset, mutta varsinkin irtaimiston jaossa voi ne puolisot kuitenkin olla määräilemässä mukamas oman puolisonsa puolia pitämässä. Ei heidän mitään perijöitä sinänsä tarvitse ollakaan, kunhan vaan ovat siinä säveltämässä "kotioppäin."
Minun vaarini kuoltua ja kuopattua alkoi irtaimiston jako, ja siellä yksi miniä heilui suuna päänä, äitini ja isäni olivat läsnä (äitini kuului perikuntaan, isä tietenkään ei) ja kertoivat, että se yhden veljen vaimo oli jo ollut paikalla ennen muita ja vienyt auton takakonttiin monenlaista tavaraa, joutui sitten kuitenkin näyttämään mitä oli ottanut, kun toiset alkoi ihmetellä, että missä se iso seinäkello on jne. Heillä oli avaimet asuntoon, kun asuivat lähimpänä ja ne oli sen takia heidän haltuunsa uskottu. Eli saattoihan olla, että pienempää tavaraa olivat vieneet jo ennakkoon, ei olisi ihmekään.
Ja vaikka hänelle huomauteltiinkin, ettei se irtaimisto ollut hänelle kuuluvaa, oli kuitenkin ohjailemassa miestään ottamaan sitä ja sitä ja huolehtimassa, että "kaikki menee oikein," eli heidän kannaltaan oikein. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ruveta sellaisessa tilanteessa riitelemään, niin että antoivat hänen huseerata, kunhan nyt edes jollain lailla saivat sovussa kaiken jaetuksi. Vaarilla oli pankkitalletuksiakin kohtuuhyvin, ja ne sentään tuli varmasti jaetuksi oikein, kun lakimies ne jakoi.
Eli kyllä ne puolisotkin voi olla vaikuttamassa, jos vaan sen luontoisia ovat ja toinen osapuoli ohjattavissa. Ja vaikea on vaikkapa rahaa rajata pois puolisolta, jos sitä ei nyt vallan miljoonia ole ja kun joka tapauksessa taloudessa rahat kuuluu molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Perinnön jakamisessa ihmisistä tulee monasti yksiä perkeleitä, vaikka normaalissa arjessa ovat ihan kivoja ihmisiä.
Muutaman tonnin perinnöstä käy 3 henkeä veristä sotaa, sivusta sain seurata.
Mutta kokeilkaapas sellaista yltiöuskovaista sisarta, joka yrittää aktiivisesti toimia koko sakin moraalinvartijana, koska hänestä muilla kuin hänen uskoonsa kuuluvilla ei voi olla rehellisyyttä tai muutenkaan käsitystä oikeasta ja väärästä. Ei anna vain ymmärtää vaan suoraan kertoo tämän mielipiteensä elämän eri vaiheissa.
On kuulkaas aivan ihanaa, kun oma sisar jää kaipaamaan velkaisen perinnönjaon jälkeen vielä perintöveroja maksettavaksi ja se asia riivaa häntä niin paljon, että hän ottaa ensin lakimieheen ja sitten vielä vuosien kuluttua verotoimistoonkin yhteyttä, että emmekö me nyt sittenkin saisi maksaa jotain.
En ollut erityisen iloinen ja sille lakimiehelle jo sanoinkin, että minähän en suostu hänen palkastaan maksamaan mitään, jos lähtee "meidän" asiaamme ajamaan verottajalle, että saisimme sittenkin maksaa. Verotoimistosta taas ei onneksi kuulunut myöhemmin mitään. Olin vapaaehtoisesti perinyt mökin velkoineen päivineen ja maksan sitä velkaa pois edelleen.
Tämä perintöveron maksamiseen innostunut sisar itse oli perinyt metsää ja maksanut oman velkaosuutensa heti isommista palkoistaan pois. Niin ajatteli sitten vielä päteä kunnon kansalaisena siihen päälle vaatimalla itselleen ja samalla minulle veroja, vaikka veroviranomainen ei niitä edellyttänyt.
No, tämähän ei nyt kerro ahneudesta, mutta sulasta hulluudesta kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, miten törkeä tämä tapaus on, mutta oli kyse mummon vanhasta Singer-ompelukoneesta, sellaisesta mallista, jota poljetaan.
Tätini olisi halunnut sen ja aikoi vielä ommellakin sillä jotain. Hän oli valmis luopumaan monesta tavarasta, jos vain tuon koneen saisi.
Muille sisaruksille se sopi oikein hyvin, mutta enoni pisti kapuloita rattaisiin. Hän ehdottomasti halusi sen koneen.
Ikinä hän ei ollut ommellut yhtään mitään, joten koristeeksi hän sen varmaan halusi, niin ainakin ajattelimme, ja kuvittelimme jo koneen päälle pitsiliinan ja pelargonian.Täti antoi periksi ja eno sai ompelukoneen.
Mitä teki eno?
Hajotti koneen osiin, koska halusi tutkia sen mekaniikkaa. Koskaan hän ei koonnut osia takaisin.
No, onhan tuokin kai syy haluta polkuompelukone.
Kirpparilta olisi saanut muutamalla kympillä, jos niin kovasti oli mekaniikasta kiinnostunut. Ei olisi pitänyt antaa enolle periksi. Se singeri olisi ollut toiselle rakas muisto ja vielä käyttöesinekin.
Täällä joku kirjoitti, että jos hän perii lapsettoman puolisonsa, ei todellakaan jätä perinnöstään mitään puolisonsa sukulaisille eli toissijaisille perillisille, "että mikä oikeus (tässä tapauksessa:) miehen sisaruksilla olisi oikeus periä?". Hän siis aikoo myydä kaiken puolisoltaan perimänsä (laillista) ja lahjoittaa (laitonta!) kaiken omille lapsilleen. Kysymys: miten muka lesken lapsilla olisi suurempi moraalinen oikeus ensin kuolleen puolison perintöön kuin ensin kuolleen puolison omilla sukulaisilla? Jos ensin kuollut olisi halunnut leskensä saavan perintöön täyden omistusoikeuden se olisi käynyt testamentilla hänen hyväkseen. Koska sellaista testamenttia ei ole, hän on ajatellut, että leski perii ja saa käyttää omaisuutta, myös myyden, mutta jos jotain jää jäljelle leskenkin kuoltua, hänen (miehen) osuus menee hänen omalle suvulleen, ei puolison suvulle.
Jos minä tietäisin puolisoni suunnittelevan tuollaista, tekisin testamentin omille sukulaisilleni tai muualle. Jättäinköhän leskelleni mitään? (Lakisääteinen asumisoikeus toki.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä42376 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on 3 täyssisarusta. Äiti kuoli aikaisemmin ja isä 2010. Vanhin veli teetti salaa perunkirjoituksen kahdestaan tutun tuomarinsa kanssa. Jaettavaa ei paljon ollut, mutta vastoin lakiahan tuo oli ja tuntui pahalta. Kun sain selville niin soitin kyseille tuomarille niin hänen mukaansa tuo tuntui hänestä ja veljestämme parhaalta.
Mikä ihmeen tuomari tekee perunkirjoutuksia? Tuomarit toimivat virassa oikeusistuimissa ja tulkitsevat siellä voimassaolevaa lainsäädäntöä ja antavat sen perusteella tuomioita. Toki voivat vapaa-ajallaan tehdä sivutoimia, mutta silloin yksityishenkilöinä. Jos asiantuntijapalvelua halutaan hyödyntää perunkirjoituksessa, silloin käytetään asianajajaa tai lakimiestä.
Puhekielessä molempia kutsutaan tuomareiksi.
No ei kutsuta eikä pitäisikään kutsua. On varmaan ikivanha lyhennelmä varatuomarista, kun oikiksen käyneet olivat joitain "herroja" tavallisen kansan silmissä.
Itse olen OTM, varatuomari ja asianajaja. Jos joku minua sattuu kutsumaan tuomariksi, niin välittömästi korjaan kyllä. Olen asianajaja. En mikään tuomari.
Edelleenkin vanhemmat ihmiset sanovat jonkun valmistuneen tuomariksi. Mitä luulet OTM, tarkoitettiinko alkuperäisessä viestissä tuomaria vai asianajajaa? Eri asia onko nimitys oikea, varsinkaan ammattilaisen silmissä? Muutokset tapahtuvat hitaasti. Kutsutaanhan lääkäriäkin tohtoriksi.
Tehkää testamentit ja muut perintöihin liittyvät järjestelyt riittävän ajoissa ja niin huolellisesti, että mitään riitaa ei edes pääse syntymään.
On todellakin yllättävää, miten jopa oman veljen tai siskon oikea luonne paljastuu kun perintöasiat tulee ajankohtaisiksi, voi tulla perintöä jättäville vanhemmillekin isona yllätyksenä.
Kaikesta yhteisomaisuudesta saa riidan aikaan hyvin helposti.
Vierailija kirjoitti:
Tehkää testamentit ja muut perintöihin liittyvät järjestelyt riittävän ajoissa ja niin huolellisesti, että mitään riitaa ei edes pääse syntymään.
On todellakin yllättävää, miten jopa oman veljen tai siskon oikea luonne paljastuu kun perintöasiat tulee ajankohtaisiksi, voi tulla perintöä jättäville vanhemmillekin isona yllätyksenä.
Kaikesta yhteisomaisuudesta saa riidan aikaan hyvin helposti.
Kyllä se riita saadaan aikaan, vaikka olisi testamenttikin. Sehän kiistetään.
Vierailija kirjoitti:
Kaksikin tarinaa lähipiiristä. Isälläni on kolme sisarusta, joista yksi kuoli tapaturmaisesti vuosia sitten, mummun ja papan ollessa vielä elossa. Tätini, eli vainajan sisko riehaantui tästä aivan täysin, koska jollain logiikalla ajatteli vainajan perintöosuuden, siis sen osuuden joka oli joskus tulossa mummulta ja palata, kuuluvan nyt kokonaan hänelle. Asiaan ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se, että vainajalla oli kaksi lasta. Lapset, eli serkkunihan ovat sijaantuloperillisiä, ja olivat sitten isänsä sijasta mummun ja papan kuolinpesien osakkaina. Täti on riehunut tästä nyt pitkälle päälle vuosikymmenen, uhkaillut serkkuja ja onpa pari rikosilmoitustakin tehty. Vähemmän yllättäen eivät ole johtaneet mihinkään. Ihailtavasti isäni ja toinen tätini ovat pitäneet serkkujen puolia.
Ja sitten se oma tarina. Lapsuudenkotini on vanha maatalo niin landella kuin olla ja voi, ja veli on puhunut lapsesta saakka, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta taloon, vihasi lapsuudessaan sitä miten pitkä matka kaikkialle on. Minä taas olen aina tykännyt paikasta, on tilaa ja oma ranta, ja vaikka tilalla ei suuremmin ole viljelty enää vuosikymmeniin, on siellä talli ja neljälle hevoselle paikat. Isäni sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, ja äidin kanssa halusivat muuttaa kirkolle lähemmäs palveluita, ja ison talon isolla tontilla riittää hommaa, joita äiti ei enää kokenut jaksavansa tehdä. Istuttiin neljästään vanhempien ja veljen kanssa alas miettimään, että mitäs nyt.
Minä ja mieheni ostettiin talo maineen ja irtaimistoineen päivineen käypään hintaan, veli ei pistänyt ollenkaan vastaan, päin vastoin sanoi olevansa tyytyväinen, ettei hänen tarvitse asiaa huolehtia. Pari vuotta kaupoista molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden aikana. Perunkirjoitus pidettiin ilman ulkopuolisia, eli molempien puolisot jätettiin kotiin. Kuitenkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä veljeni vaimo kuvittelee, että minä olen kavaltanut veljeltäni taloni. Siis sen saman talon, joka minulle myytiin. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kälynen hiippailee pihallamme ja yrittää viedä kaiken mitä irti lähtee. Viimeksi viime kesänä nuorimmaisen ristiäisissä teki inventaariota, että tuon pöydän hän laittaa sitten vierashuoneeseen ja tuo astiasto sopii pyhälounaalle, lista on loputon. Ristiäiset hänen osaltaan päättyivät siihen, että veljeni kaiveli vaimonsa käsilaukusta takan päältä kadonneet Kivi-tuikut, ja ohjasi vaimonsa vähemmän iloisena ulos kodistani.
Toistaiseksi jaksan suhtautua huumorilla, mutta en tiedä kuinka kauan. Kauppakirjat hänellä on luetettu useampaan kertaan, mutta ilmeisesti lukeakin voi valikoivasti.
Veljesi täytyisi pistää tuo käly aisoihin. Taitaa olla hullu. Ja ainakin varas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä42376 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on 3 täyssisarusta. Äiti kuoli aikaisemmin ja isä 2010. Vanhin veli teetti salaa perunkirjoituksen kahdestaan tutun tuomarinsa kanssa. Jaettavaa ei paljon ollut, mutta vastoin lakiahan tuo oli ja tuntui pahalta. Kun sain selville niin soitin kyseille tuomarille niin hänen mukaansa tuo tuntui hänestä ja veljestämme parhaalta.
Mikä ihmeen tuomari tekee perunkirjoutuksia? Tuomarit toimivat virassa oikeusistuimissa ja tulkitsevat siellä voimassaolevaa lainsäädäntöä ja antavat sen perusteella tuomioita. Toki voivat vapaa-ajallaan tehdä sivutoimia, mutta silloin yksityishenkilöinä. Jos asiantuntijapalvelua halutaan hyödyntää perunkirjoituksessa, silloin käytetään asianajajaa tai lakimiestä.
Puhekielessä molempia kutsutaan tuomareiksi.
No ei kutsuta eikä pitäisikään kutsua. On varmaan ikivanha lyhennelmä varatuomarista, kun oikiksen käyneet olivat joitain "herroja" tavallisen kansan silmissä.
Itse olen OTM, varatuomari ja asianajaja. Jos joku minua sattuu kutsumaan tuomariksi, niin välittömästi korjaan kyllä. Olen asianajaja. En mikään tuomari.
Edelleenkin vanhemmat ihmiset sanovat jonkun valmistuneen tuomariksi. Mitä luulet OTM, tarkoitettiinko alkuperäisessä viestissä tuomaria vai asianajajaa? Eri asia onko nimitys oikea, varsinkaan ammattilaisen silmissä? Muutokset tapahtuvat hitaasti. Kutsutaanhan lääkäriäkin tohtoriksi.
No joo. Täytyy myöntää, että olet osittain oikeassa. Tohtoriksihan niitä lääkäreitäkin kutsutaan.
Sinulle toteaisin, että vaikka koulutushistoriaani kuuluu tuo OTM, niin tapana kyllä on käyttää korkeinta "titteliä" eli minun kohdalla siis asianajaja (viittaan kohtaan "mitä luulet OTM...)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tehkää testamentit ja muut perintöihin liittyvät järjestelyt riittävän ajoissa ja niin huolellisesti, että mitään riitaa ei edes pääse syntymään.
On todellakin yllättävää, miten jopa oman veljen tai siskon oikea luonne paljastuu kun perintöasiat tulee ajankohtaisiksi, voi tulla perintöä jättäville vanhemmillekin isona yllätyksenä.
Kaikesta yhteisomaisuudesta saa riidan aikaan hyvin helposti.
Kyllä se riita saadaan aikaan, vaikka olisi testamenttikin. Sehän kiistetään.
Testamentin moittimiseenkin tarvitaan perusteet, ja aina niitä perusteita ei löydy. Mitä aikaisemmin asian suunnittelee ja huolehtii kuntoon jo hyvässä hapessa ollessaan, sitä vähemmän on huolta siitä että joku perillisistä tekisi testamentista moitekanteen.
Tämä neuvo oli enimmäkseen kaikille heille vanhemmille, jotka ovat ajatelleet jättää perintöä lapsilleen ja haluavat jakamiseen vaikuttaa, asiaa ei kannata jättää minkään ulkopuolisten mielivallan tai riitaisten perillisten päätettäväksi.
Lakiosaan on rintaperillisillä lainmukainen oikeus ja se ohittaa testamentin, mutta aivan varmasti varakkaammissa perheissä tämäkin osataan ottaa huomioon.
No se paperi johon oli listattu vainajan velat ja varat, kaikkien perillisten hetut jne eli se paperi jonka sitten verottaja sai. Turhaa sitä oli enää siinä vaiheessa alkaa selvittämään mitä kaikkea oli viety/varastettu.