Lue keskustelun säännöt.
Papillon oli koskettavin kirja
28.05.2022 |
En koskaan ole eläytynyt yhtä vahvasti.
Kirjan jälkeen todellisuus näytti erikoiselta hetken aikaa.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Luin sen joskus lapsena ja muistan että teki todellisen vaikutuksen. Oliko se mukamas olevinaan toteen perustuva? Siihen en kyllä usko tai ainekin juttuhin lisätty kunnolla lapinlisää päälle. Täytyykin kaivaa se tuolta hyllyn perukoilta pölyyntymästä ja lukasta onko vielä yhtä vaikuttava näin kolkytäkesää myöhemmin aikuisena.
Nainen38v
Hyvin pitkälle totta, mutta osa seikkailuista ilmeisesti tapahtunut jollekin muulle kun Henri Charrierelle.
Tästäkin kiistellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin Papillonin 14-vuotiaana. Pikku naisia tuli luettua 10-vuotiaana. Ei toinen sulje pois toista. Luen edelleen laidasta laitaan kirjoja, myös chicklitiä siinä missä jotain Clancyäkin. Typerä ihminen rajoittaa lukemisen vain tiettyihin lajeihin.
Itsellä sama. Jäin viime syksynä leskeksi ja olen iltasatuna lukenut pojillemme Neiti Etsiviä isänsä muistoksi. Hän oli yksi joulu nähnyt hirveän vaivan ja etsinyt koko sarjan 80-90- luvun vaihteen kansilla koska muisti että lapsena niitä aina kirjastoautosta lainasin ison pinon. Se oli liikuttavaa että hän muisti tollasen jutun mitä kirjoja olen lainaillut koska eihän me ekaluokkalaiset uskallettu edes moikata toisiamme kun oltiin ihastuneita. Olikin kirjoittanut jokaisen etusivulle Rakkaudella: Stalkkerisi. Anyways, mitä tahdon sanoa on että noloa tässä ei ole se että meidän pojat kuuntelee korvat höröllään jotain Neiti Etsiviä vaan se että itse huomaan olevani niin nostalginen että usein luen monta sivua itsekseni vaikka pojat jo nukkuu:D
Nainen38v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin sen joskus lapsena ja muistan että teki todellisen vaikutuksen. Oliko se mukamas olevinaan toteen perustuva? Siihen en kyllä usko tai ainekin juttuhin lisätty kunnolla lapinlisää päälle. Täytyykin kaivaa se tuolta hyllyn perukoilta pölyyntymästä ja lukasta onko vielä yhtä vaikuttava näin kolkytäkesää myöhemmin aikuisena.
Nainen38v
Hyvin pitkälle totta, mutta osa seikkailuista ilmeisesti tapahtunut jollekin muulle kun Henri Charrierelle.
Tästäkin kiistellään.
Ja eikös siitäkin ollut juttua, että Ranska avasi Saarien olleiden vankiluettelot. Eipä ollut Charrièrea niissä. Wikipediakin mainitsee asiasta lyhyesti.
Vierailija kirjoitti:
”Uskollisuus kunniamme on sotaromaanien klassikko. Armoton, pelkistetyn rehellinen kerronta ja jännittävät tapahtumat vievät lukijan mukanaan. Heti ensimmäisellä sivulla noustaan sodan vankkureihin, Muukalaislegioonan ajoneuvoon, joka kuljettaa karheita miehiä Afrikan helteessä. Miehiä, jotka pakenivat menneisyyttään Muukalaislegioonaan ja jotka viimein etsivät tulevaisuuttaan pakenemalla legioonasta. Seikkailurikas lukumatka vie toisen maailmansodan raunioittamasta Euroopasta Indokiinan viidakoihin ja Saharan autiomaihin. Romaanin keskushenkilö on nuori saksalainen Robert Altmann. Hän on aikakautensa kasvatti; sotilas. Toisen maailmansodan päätyttyä Altmann liittyy Muukalaislegioonaan ja saa taistelutovereikseen kansainvälisen seikkailijain joukon. Heidän elämäntehtävänsä on sota, eivätkä he kysele sen tarkoitusta. Uskollisuus kunniamme on kertomus miehisestä toveruudesta, pelosta, toivosta ja rakkaudesta. Se on lukuelämys.”
Ulkosaksalaisen, Swen Hasselin, kirjat on myös hyviä. Varsinkin koulutusjakson kuvaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin sen joskus lapsena ja muistan että teki todellisen vaikutuksen. Oliko se mukamas olevinaan toteen perustuva? Siihen en kyllä usko tai ainekin juttuhin lisätty kunnolla lapinlisää päälle. Täytyykin kaivaa se tuolta hyllyn perukoilta pölyyntymästä ja lukasta onko vielä yhtä vaikuttava näin kolkytäkesää myöhemmin aikuisena.
Nainen38v
Hyvin pitkälle totta, mutta osa seikkailuista ilmeisesti tapahtunut jollekin muulle kun Henri Charrierelle.
Tästäkin kiistellään.
Ja eikös siitäkin ollut juttua, että Ranska avasi Saarien olleiden vankiluettelot. Eipä ollut Charrièrea niissä. Wikipediakin mainitsee asiasta lyhyesti.
Täyttä satuahan se on mutta kun lukee sen romaanina eikä elämäkertana niin hyvä kirja silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin kirjan 12-vuotiaana. Isollaveljellä oli se ja otin luettavaksi.
Pitääkin lukea uudelleen, mielenkiintoista nähdä miten aikuinen nainen sen kokee, pikkutyttönä teki kyllä vaikutuksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
”Uskollisuus kunniamme on sotaromaanien klassikko. Armoton, pelkistetyn rehellinen kerronta ja jännittävät tapahtumat vievät lukijan mukanaan. Heti ensimmäisellä sivulla noustaan sodan vankkureihin, Muukalaislegioonan ajoneuvoon, joka kuljettaa karheita miehiä Afrikan helteessä. Miehiä, jotka pakenivat menneisyyttään Muukalaislegioonaan ja jotka viimein etsivät tulevaisuuttaan pakenemalla legioonasta. Seikkailurikas lukumatka vie toisen maailmansodan raunioittamasta Euroopasta Indokiinan viidakoihin ja Saharan autiomaihin. Romaanin keskushenkilö on nuori saksalainen Robert Altmann. Hän on aikakautensa kasvatti; sotilas. Toisen maailmansodan päätyttyä Altmann liittyy Muukalaislegioonaan ja saa taistelutovereikseen kansainvälisen seikkailijain joukon. Heidän elämäntehtävänsä on sota, eivätkä he kysele sen tarkoitusta. Uskollisuus kunniamme on kertomus miehisestä toveruudesta, pelosta, toivosta ja rakkaudesta. Se on lukuelämys.”
Ulkosaksalaisen, Swen Hasselin, kirjat on myös hyviä. Varsinkin koulutusjakson kuvaus.
Hasselin kirjoissa T-34 oli kova vastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan 12-vuotiaana. Isollaveljellä oli se ja otin luettavaksi.
Pitääkin lukea uudelleen, mielenkiintoista nähdä miten aikuinen nainen sen kokee, pikkutyttönä teki kyllä vaikutuksen.
Mä luin kirjan ehkä 12-14-v. Muistan sen edelleenkin kuin eilisen päivän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan 12-vuotiaana. Isollaveljellä oli se ja otin luettavaksi.
Pitääkin lukea uudelleen, mielenkiintoista nähdä miten aikuinen nainen sen kokee, pikkutyttönä teki kyllä vaikutuksen.
Mä luin kirjan ehkä 12-14-v. Muistan sen edelleenkin kuin eilisen päivän.
Olen n. 50-v nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Papillon oli hyvä kirja kyllä.
Mutta koskettavimpia ovat olleet "Juuret" ja "Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen". Molemmissa sama teema, Amerikan alkuaikoina sorretut ihmisryhmät.
Näissä kirjoissa kerrotaan näkökulma jota ei täällä historiantunneilla opeteta, tai missään edes puhuta. Historia kun on kirjoitettu voittajan näkökulmasta, ja tuolloin ne muut eivät olleet edes ihmisen arvossa.
Suosittelen kaikkia lukemaan. Vaikka luulisit tietäväsi vähemmistöjen kärsimykset, mutta jos et ole lukenut, suosittelen.
Omat (vielä alakouluikäiset) lapset saavat luvan lukea myös, vähän isompana, oli niin rankkaa tekstiä paikoitellen molemmissa.
Jostain syystä mieleen on jäänyt myös kirja Suomalainen nuorallatanssi.
Jostain syystä rakastin kirjan alkua. Mies herää taistellen nimeään. Ei tunnista peilikuvana. Hiusraja ja kasvot on muuttuneet. Kädet on nikotiinin kellastamat, mutta tietää, ettei polta tupakkaa.
Kukaan hotellissa ei tunnista häntä oikealla nimellä.
Kirja kuvaa hyvin Itä-Suomen maisemia, kuten Remes, joka oikeastikin on kotoisin Luumäeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin sen joskus lapsena ja muistan että teki todellisen vaikutuksen. Oliko se mukamas olevinaan toteen perustuva? Siihen en kyllä usko tai ainekin juttuhin lisätty kunnolla lapinlisää päälle. Täytyykin kaivaa se tuolta hyllyn perukoilta pölyyntymästä ja lukasta onko vielä yhtä vaikuttava näin kolkytäkesää myöhemmin aikuisena.
Nainen38v
Hyvin pitkälle totta, mutta osa seikkailuista ilmeisesti tapahtunut jollekin muulle kun Henri Charrierelle.
Tästäkin kiistellään.
Ja eikös siitäkin ollut juttua, että Ranska avasi Saarien olleiden vankiluettelot. Eipä ollut Charrièrea niissä. Wikipediakin mainitsee asiasta lyhyesti.
Täyttä satuahan se on mutta kun lukee sen romaanina eikä elämäkertana niin hyvä kirja silti.
Musta se lyö pahasti yli. Muurahaisille syötetty arabi vielä menisi, mutta Kyyhkyssaaren spitaaliset ja etenkin se kirja, missä Papillon menee naimisiin intiaanisisarusten kanssa on jo aika paksua tuubaa romaaniksikin,
Vierailija kirjoitti:
Luin Papillonin 14-vuotiaana. Pikku naisia tuli luettua 10-vuotiaana. Ei toinen sulje pois toista. Luen edelleen laidasta laitaan kirjoja, myös chicklitiä siinä missä jotain Clancyäkin. Typerä ihminen rajoittaa lukemisen vain tiettyihin lajeihin.
Mies54v on joku alkoholisoitunut tynnyrivatsa, purkaa tänne ahdistustaan ja harmitustaan. Kannattaa vaan sivuuttaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin Papillonin 14-vuotiaana. Pikku naisia tuli luettua 10-vuotiaana. Ei toinen sulje pois toista. Luen edelleen laidasta laitaan kirjoja, myös chicklitiä siinä missä jotain Clancyäkin. Typerä ihminen rajoittaa lukemisen vain tiettyihin lajeihin.
Mies54v on joku alkoholisoitunut tynnyrivatsa, purkaa tänne ahdistustaan ja harmitustaan. Kannattaa vaan sivuuttaa
Mitenkä tää liittyy lukuvinkkeihin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin Papillonin 14-vuotiaana. Pikku naisia tuli luettua 10-vuotiaana. Ei toinen sulje pois toista. Luen edelleen laidasta laitaan kirjoja, myös chicklitiä siinä missä jotain Clancyäkin. Typerä ihminen rajoittaa lukemisen vain tiettyihin lajeihin.
Mies54v on joku alkoholisoitunut tynnyrivatsa, purkaa tänne ahdistustaan ja harmitustaan. Kannattaa vaan sivuuttaa
Kaikki pikkutytöt on lukeneet isiensä kirjahyllyistä kaikki kirjat. McClancy ja Higgins ensimmäisinä. Merinoita ja kaappaus SanFranciscossa oli muuten hyviä. Oppi perustiedot öljynporauslautoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin Papillonin 14-vuotiaana. Pikku naisia tuli luettua 10-vuotiaana. Ei toinen sulje pois toista. Luen edelleen laidasta laitaan kirjoja, myös chicklitiä siinä missä jotain Clancyäkin. Typerä ihminen rajoittaa lukemisen vain tiettyihin lajeihin.
Mies54v on joku alkoholisoitunut tynnyrivatsa, purkaa tänne ahdistustaan ja harmitustaan. Kannattaa vaan sivuuttaa
Kaikki pikkutytöt on lukeneet isiensä kirjahyllyistä kaikki kirjat. McClancy ja Higgins ensimmäisinä. Merinoita ja kaappaus SanFranciscossa oli muuten hyviä. Oppi perustiedot öljynporauslautoista.
Katkera kuolemantie oli muistaakseni jatkokertomuksena Avussa tai Seurassa aikanaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin Papillonin 14-vuotiaana. Pikku naisia tuli luettua 10-vuotiaana. Ei toinen sulje pois toista. Luen edelleen laidasta laitaan kirjoja, myös chicklitiä siinä missä jotain Clancyäkin. Typerä ihminen rajoittaa lukemisen vain tiettyihin lajeihin.
Mies54v on joku alkoholisoitunut tynnyrivatsa, purkaa tänne ahdistustaan ja harmitustaan. Kannattaa vaan sivuuttaa
Kaikki pikkutytöt on lukeneet isiensä kirjahyllyistä kaikki kirjat. McClancy ja Higgins ensimmäisinä. Merinoita ja kaappaus SanFranciscossa oli muuten hyviä. Oppi perustiedot öljynporauslautoista.
Nuo ovat MacLeaneja. Omat suosikkini Saattue Murmanskiin, Jääasema Zebra ja Loputon yö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisille, ei ehkä sitä parasta lukemista. Hyvä kirja ja hyvä elokuva, se vanhempi filmi
Mies54vMikä olis naisille sit hyvä kirja 🤔
No vaikka " pikkunaisia"
Mies54v😄 mistä se kertoo, pienistä naisista vai
Ovatko ne ihan pelottavan pieniä?
Mä olen pienenä lukenut Viisikot, Neiti Etsivät ja Seikkailu-sarjan. Tuon jälkeen luin kirjastosta paranormaali-hyllyyn, venäläiset klassikot ja sen jälkeen mitä käteen sattui.
Kiitos lukuvinkistä!