En tiennyt miten moni suomalainen kärsii siitä ettei koskaan saanut hymypatsasta

Hymypatsas opettaa lapsille jo pienestä pitäen että maailmassa vääryys voittaa. Hymypatsaat meni lähes aina niille pahimmille psykoille jotka esitti opettajien edessä ja nurkan takana kiusasivat.

Täällä Hämeenlinnassa kaikki stipendit ja palkinnot menevät perinteisesti opettajien omille lapsille ja opettajien kavereiden lapsille, eikä kukaan näe tässä mitään ongelmaa koska kyllähän opettajat tietävät parhaiten ketkä ovat parhaita.

Koska palkintojen jakamiselle ei ole mitään muita kuin subjektiivisia kriteerejäm ja niiden kannustava vaikutus on nolla, niin ne olisi parasta lopettaa kokonaan.

Kolmannella oli mun eka hymypatsaskokemus. Oli kevätjuhlapäivä ja opettaja kantoi muiden muassa patsaat luokkaan. En ollut ikinä moisia nähnyt, enkä kuullut, että mitä ne on.

Opettaja luki perusteet ja miten sellaisen voi saada. Hän oli valinnut ekana vuonna saajat. Timo ja Eija. Timo osui niihin "kriteereihin". Hän oli tavallinen mukava poika kaikille.

Eija sitten taas..  en käsittänyt. Luokalla oli paljon muitakin kivempia tyttöjä.

Mä olin Eijan kanssa ollut kaveri olosuhteiden pakosta taaperosta. Meidän vanhemmat olivat kavereita keskenään. Vietettiin paljon lomia yhdessä. Silloin vielä oli vallalla käsitys, että samanikäiset lapset tulee toimeen keskenään. Kiva, kun on leikkikavereita.

Eija oli aina itkuinen. Aikuiset antoi sille vaikka mitä periksi.

Keskenään kun leikittiin, niin se pomotti ja läpsi. Myös mun veljeä, Eija oli silloin vielä ainoa lapsi. Läpsin takaisin, puolustin pikku veljeä ja tietty sain sitten rangaistuksen, kun Eija on niin herkkä muutenkin. Eihän Eija osaa puolustautua, kun sillä ei ole sisaruksia yms.

Koulussa Eija ei läpsinyt. Silti ei oltu koulussa kavereita, vaikka samalla luokalla oltiinkin. En yhtään viihtynyt hänen seurassa. Taas jollain lomalla se kieroili asioita ja kiusas veljeä. Mä päätin antaa sille turpaa. 

Käden puristin pieneksi nyrkiksi ja löin niin kovaa kuin lähti, suoraan sen nenän juureen. Muistan sen energian, kiukun ja suunnitelman, että nyt sitä sattuu, että tuntuu! Kyllä, näinhän siinä kävi. Mä sain siitä tuntuvan rangaistuksen, ansaitusti. Yhteiset lomailut loppui siihen, kun teidän Mari on niin hankala.

Eija sai Hymypatsaan muutaman kerran. Mulla aina ne samat ristiriitaiset fiilikset. Kuudennella se ei nää saanut(eija poltti tupakkaa ja seurusteli kolme vuotta vanhemman pojan kanssa), silloin sen sai Tiina. Siitä olin tyytyväinen, juhlistin sitä kovaan ääneen ja aplodein. Tiina oli kaikille kiva ja reipas likka. Ei mikään paras kaverini, mutta oltiin samalla luokalla ja pärjättiin toistemme seurassa.

Jännä miten tuo asia on vieläkin mun mielessä noin kirkkaasti. Se oli suuri epäkohta mun maailmassani, miksi Eija ja sitten taas ykskaks Eija ei ollutkaan Hymytyttö. Hymypoika muuttui vuosittain ja siitä olin aina opettajan kanssa samaa mieltä.

vm -72 yhä kohteliaissa väleissä mainittujen ihmisten kanssa, kun kohdataan.

Vierailija kirjoitti:

Kolmannella oli mun eka hymypatsaskokemus. Oli kevätjuhlapäivä ja opettaja kantoi muiden muassa patsaat luokkaan. En ollut ikinä moisia nähnyt, enkä kuullut, että mitä ne on.

Opettaja luki perusteet ja miten sellaisen voi saada. Hän oli valinnut ekana vuonna saajat. Timo ja Eija. Timo osui niihin "kriteereihin". Hän oli tavallinen mukava poika kaikille.

Eija sitten taas..  en käsittänyt. Luokalla oli paljon muitakin kivempia tyttöjä.

Mä olin Eijan kanssa ollut kaveri olosuhteiden pakosta taaperosta. Meidän vanhemmat olivat kavereita keskenään. Vietettiin paljon lomia yhdessä. Silloin vielä oli vallalla käsitys, että samanikäiset lapset tulee toimeen keskenään. Kiva, kun on leikkikavereita.

Eija oli aina itkuinen. Aikuiset antoi sille vaikka mitä periksi.

Keskenään kun leikittiin, niin se pomotti ja läpsi. Myös mun veljeä, Eija oli silloin vielä ainoa lapsi. Läpsin takaisin, puolustin pikku veljeä ja tietty sain sitten rangaistuksen, kun Eija on niin herkkä muutenkin. Eihän Eija osaa puolustautua, kun sillä ei ole sisaruksia yms.

Koulussa Eija ei läpsinyt. Silti ei oltu koulussa kavereita, vaikka samalla luokalla oltiinkin. En yhtään viihtynyt hänen seurassa. Taas jollain lomalla se kieroili asioita ja kiusas veljeä. Mä päätin antaa sille turpaa. 

Käden puristin pieneksi nyrkiksi ja löin niin kovaa kuin lähti, suoraan sen nenän juureen. Muistan sen energian, kiukun ja suunnitelman, että nyt sitä sattuu, että tuntuu! Kyllä, näinhän siinä kävi. Mä sain siitä tuntuvan rangaistuksen, ansaitusti. Yhteiset lomailut loppui siihen, kun teidän Mari on niin hankala.

Eija sai Hymypatsaan muutaman kerran. Mulla aina ne samat ristiriitaiset fiilikset. Kuudennella se ei nää saanut(eija poltti tupakkaa ja seurusteli kolme vuotta vanhemman pojan kanssa), silloin sen sai Tiina. Siitä olin tyytyväinen, juhlistin sitä kovaan ääneen ja aplodein. Tiina oli kaikille kiva ja reipas likka. Ei mikään paras kaverini, mutta oltiin samalla luokalla ja pärjättiin toistemme seurassa.

Jännä miten tuo asia on vieläkin mun mielessä noin kirkkaasti. Se oli suuri epäkohta mun maailmassani, miksi Eija ja sitten taas ykskaks Eija ei ollutkaan Hymytyttö. Hymypoika muuttui vuosittain ja siitä olin aina opettajan kanssa samaa mieltä.

vm -72 yhä kohteliaissa väleissä mainittujen ihmisten kanssa, kun kohdataan.

Meidän hymytyttö oli hyvin samanlainen. Kerran kun minut oli viety heidän luokse leikkimään, Hymytyttö lukitsi minut heidän koiran pihahäkkiin ja sanoi, että hänen äitinsä on soittanut minun äidilleen että minua ei tarvitse tulla hakemaan kotiin. Olin pieni ja uskoin. Nielin kyyneleitä, tiesin että hymytyttö kiusaa minua vielä pahemmin jos näytän tunteeni.

Kun äiti tuli ja pääsin kotiin, en enää koskaan halunnut sinne kylään. Aikuiset ihmettelivät, miten miksi minusta oli tullut sellainen jänishousu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannella oli mun eka hymypatsaskokemus. Oli kevätjuhlapäivä ja opettaja kantoi muiden muassa patsaat luokkaan. En ollut ikinä moisia nähnyt, enkä kuullut, että mitä ne on.

Opettaja luki perusteet ja miten sellaisen voi saada. Hän oli valinnut ekana vuonna saajat. Timo ja Eija. Timo osui niihin "kriteereihin". Hän oli tavallinen mukava poika kaikille.

Eija sitten taas..  en käsittänyt. Luokalla oli paljon muitakin kivempia tyttöjä.

Mä olin Eijan kanssa ollut kaveri olosuhteiden pakosta taaperosta. Meidän vanhemmat olivat kavereita keskenään. Vietettiin paljon lomia yhdessä. Silloin vielä oli vallalla käsitys, että samanikäiset lapset tulee toimeen keskenään. Kiva, kun on leikkikavereita.

Eija oli aina itkuinen. Aikuiset antoi sille vaikka mitä periksi.

Keskenään kun leikittiin, niin se pomotti ja läpsi. Myös mun veljeä, Eija oli silloin vielä ainoa lapsi. Läpsin takaisin, puolustin pikku veljeä ja tietty sain sitten rangaistuksen, kun Eija on niin herkkä muutenkin. Eihän Eija osaa puolustautua, kun sillä ei ole sisaruksia yms.

Koulussa Eija ei läpsinyt. Silti ei oltu koulussa kavereita, vaikka samalla luokalla oltiinkin. En yhtään viihtynyt hänen seurassa. Taas jollain lomalla se kieroili asioita ja kiusas veljeä. Mä päätin antaa sille turpaa. 

Käden puristin pieneksi nyrkiksi ja löin niin kovaa kuin lähti, suoraan sen nenän juureen. Muistan sen energian, kiukun ja suunnitelman, että nyt sitä sattuu, että tuntuu! Kyllä, näinhän siinä kävi. Mä sain siitä tuntuvan rangaistuksen, ansaitusti. Yhteiset lomailut loppui siihen, kun teidän Mari on niin hankala.

Eija sai Hymypatsaan muutaman kerran. Mulla aina ne samat ristiriitaiset fiilikset. Kuudennella se ei nää saanut(eija poltti tupakkaa ja seurusteli kolme vuotta vanhemman pojan kanssa), silloin sen sai Tiina. Siitä olin tyytyväinen, juhlistin sitä kovaan ääneen ja aplodein. Tiina oli kaikille kiva ja reipas likka. Ei mikään paras kaverini, mutta oltiin samalla luokalla ja pärjättiin toistemme seurassa.

Jännä miten tuo asia on vieläkin mun mielessä noin kirkkaasti. Se oli suuri epäkohta mun maailmassani, miksi Eija ja sitten taas ykskaks Eija ei ollutkaan Hymytyttö. Hymypoika muuttui vuosittain ja siitä olin aina opettajan kanssa samaa mieltä.

vm -72 yhä kohteliaissa väleissä mainittujen ihmisten kanssa, kun kohdataan.

Meidän hymytyttö oli hyvin samanlainen. Kerran kun minut oli viety heidän luokse leikkimään, Hymytyttö lukitsi minut heidän koiran pihahäkkiin ja sanoi, että hänen äitinsä on soittanut minun äidilleen että minua ei tarvitse tulla hakemaan kotiin. Olin pieni ja uskoin. Nielin kyyneleitä, tiesin että hymytyttö kiusaa minua vielä pahemmin jos näytän tunteeni.

Kun äiti tuli ja pääsin kotiin, en enää koskaan halunnut sinne kylään. Aikuiset ihmettelivät, miten miksi minusta oli tullut sellainen jänishousu.

Voi ei! Kurja on sunkin kokemus ollut. Olisin varmaan pamauttanut sunkin hymytyttös nenään, jos olisi ollut paikalla.

Meidän koulussa jaettiin kuudennen luokan lopussa. Luokallamme oli jonkin verran kiusaamista ja syrjimistä. Oli pari johtajaa, joiden pillin mukaan useimmat tanssivat. Hymypatsasäänestys oli jonkinlainen viittausäänestys oppitunnilla, ja muistan, kun johtajatyttö "huutokuiskasi" sen tytön nimen, jota piti äänestää, ja tämä sitten saikin lähes kaikkien äänet. Tuntui vähän kyseenalaiselta, koska patsaan saanut tyttö oli paremminkin hapannaamainen murjottaja ja kyräilijä kuin iloinen, hymyilevä tai sydämellinen. En ole varma, oliko johtajatytön tarkoitus jotenkin kettuilla tälle tytölle vai kannustaa... Itse olisin ilman muuta valinnut patsaan saajaksi yhden pirtsakan ja ystävällisen ilopillerin, mutta muistaakseni äänestys loppui alkuunsa, kun voittaja oli selvillä jo ekalla viittaamisella. Mutta ei, en varsinaisesti kärsinyt asiasta. Enemmän taisi mietityttää, millainen todistukseni tulee olemaan...

Hymypoika meni aikoinaan minulle, vaikken sinällään ollut erityisen "suosittu" oppilas. Olin ahkera, tunnollinen ja kohtelias. Se taisi riittää ainakin kaikille luokkatovereilleni.

Mä taas olen saanut tuon patsaan, mutta en usko että mikään olisi muuttunut huonommaksi vaikken olisi saanutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Hymypoika meni aikoinaan minulle, vaikken sinällään ollut erityisen "suosittu" oppilas. Olin ahkera, tunnollinen ja kohtelias. Se taisi riittää ainakin kaikille luokkatovereilleni.

Samasta syystä itsekin sain hymytyttö patsaan. Ja samoilla perusteilla se minusta meni muillekin eli patsaita sai ahkerat, tunnolliset ja kohteliaat oppilaat jotka tuli toimeen kaikkien kanssa vaikkei kaikkien kanssa kaveerannutkaan ja olleet supersosiaalisia suupaltteja vaan "tavallisia". Tämä oli siis vielä sitä aikaa kun näitä ja tavallisuutta pidettiin hyveinä. Stipendit meni sitten näille oppilaille jotka oli erinomaisen hyviä ja näitä jaettiin muutamassa aineessa.

Ne "suosituimmat" suupaltit ei ainakaan meidän luokalla saanut sen paremmin noita hymypatsaita kuin stipendejäkään.

Oikeastiko jotkut on kateellisia tuostakin, että jäivät ilman hymypatsasta?! Voi apua.

Mun lapsi sai aikoinaan kahtena vuonna hymytyttöpatsaan.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko jotkut on kateellisia tuostakin, että jäivät ilman hymypatsasta?! Voi apua.

Minusta tästä ketjusta on nimenomaan käynyt ilmi, että kukaan ei harmittele sitä että ei itse saanut vaan sitä, että sitä ei ole saanut heidän luokaltaan oppilas, joka olisi edustanut palkinnon tarkoittamia ominaisuuksia.

Ihmettelen kyllä jos vielä nykyisinkin jaetaan niitä patsaita. Siinä mielessä tämä, että monesti menee ihan väärin ne jaot ja toisaalta minusta on typerää jos jonkun persoona ns oikeuttaa saamaan patsaan. Siitä ei pitäisi minusta palkita. Eri asia on koulumenestys. Toisaalta patsaalla voi olla hyvä tarkoitus, että annetaan se kivalle tyypille, mutta usein ei mene niin. Muistan esim yhden tyypin saaneen sen eräällä luokalla. Alkoi sitten seuraavana syksynä kiusaamaan minua. Vähän ironistakin toisaalta, vaikka se tyyppi tulee olemaan aina se jolle tahtoisin sanoa monia asioita. Inhottavin kaikista.

En sano, että olisin kärsinyt. Mutta kyllähän sitä varhain jo oppi, että pahimmat kiusaajat nuo hyvän käytöksen stipendit ja hymypatsaat useimmiten saivat. Muutamia harvoja sellaisia muistan, että meni oikeaan osoitteeseen ja hyville, reiluilla tyypeille. Tavallaan se sosiaalinen hierarkia ja opettajien mielistelyn vaikutukset tai vanhempien yhteiskunnallisen aseman merkitys tuli näkyväksi tosi nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hymypoika meni aikoinaan minulle, vaikken sinällään ollut erityisen "suosittu" oppilas. Olin ahkera, tunnollinen ja kohtelias. Se taisi riittää ainakin kaikille luokkatovereilleni.

Samasta syystä itsekin sain hymytyttö patsaan. Ja samoilla perusteilla se minusta meni muillekin eli patsaita sai ahkerat, tunnolliset ja kohteliaat oppilaat jotka tuli toimeen kaikkien kanssa vaikkei kaikkien kanssa kaveerannutkaan ja olleet supersosiaalisia suupaltteja vaan "tavallisia". Tämä oli siis vielä sitä aikaa kun näitä ja tavallisuutta pidettiin hyveinä. Stipendit meni sitten näille oppilaille jotka oli erinomaisen hyviä ja näitä jaettiin muutamassa aineessa.

Ne "suosituimmat" suupaltit ei ainakaan meidän luokalla saanut sen paremmin noita hymypatsaita kuin stipendejäkään.

Jep, juuri näin. Olen lainaamasi kirjoittaja. On ihan oikein että nämä patsaat menevät hyvää pataa kaikkien kanssa oleville ahertelijoille. En toki sinällään välitä siitä keille ne menevät, kunhan eivät kiusaajille. Minunkin luokallani oli monta minua huomattavasti koululaisten keskuudessa suositumpaa oppilasta, joiden olisi luullut olevan hyviä ehdokkaita patsaan saajaksi. Kiusaajat ja tattiotsat eivät onneksi juhlineet meidän palkintojenjakotilaisuudessamme.

Tuli vielä mieleen se, että meillä ei ainakaan ollut mitään äänestystä. Opettajat varmaan päättivät itse. Toisaalta ei onneksi jaettu kuin 6-luokalla. Tämä vuonna 2006. Ihmettelen jos vieläkin jaetaan. Tämä vielä 53 viestiin.

Vierailija kirjoitti:

Hymypatsas on tunnustus sosiaalisesta lahjakkuudesta. Mielestäni ihan hyvää vastapainoa stipendeille. Laajempi kysymys on sitten se, että pitäisikö ylipäätään mistään palkita koulussa...  Toisaalta jos koulu on valmistautumista maailmaa varten, niin hyvähän se on ymmärtää, että mistä asioista esim. työelämässä palkitaan. Me voidaan silottaa lasten elämää aikuisuuteen saakka, mutta ennen pitkää kylmä todellisuus isken päin näköä. Oikeassa maailmassa kaikki eivät palkintoja, vain parhaat saavat. 

Tästä olen täysin samaa mieltä. Hymypatsaan päättävät luokkakaverit. Stipendin päättävät opettajat. En ole edes osannut ajatella, että joku on saanut näistäkin asioista traumoja, joita täytyy purkaa vielä aikuisenakin.

Meillä oli suljettu lippuäänestys ja se kuka sai hymypatsaan niin sitä ei saanut enää äänestää seuraavana vuonna, joten kahta kertaa ei voinut patsasta saada.

Omien lasten luokalla hymypatsaita ei enää joka vuosi jaettu.

Ennen stipendit saivat luokan parhaat oppilaat, nykyään ne saattavat mennä sille huonoimmalle, joka on kuitenkin petrannut sen vuoden aikana. Oma addu-lapsi sai kerran tällaisen stipendin. Joku tsemppaus-stipendi oli.

Toinen lapseni olisi myös saanut jonkun "lahjakkuus"-stipendin. Oli useampi sata euroa, mutta ei otettu sitä vastaan, koska se piti käyttää tiettyyn harrastukseen ja se ei kiinnostanut lasta ollenkaan. Kuultiin tästä siis jo etukäteen. Ehkä jollekin muulle sillä oli enemmän käyttöä.

Sain hymypatsaan ja hajottaa vieläkin että se pitäisi myöntää sosiaaliselle ja muita auttavalle oppilaalle ja itse olin vaan hiljainen ja kiltti ja sain hyviä numeroita. En ollut mitenkään ylpeä, enemmän hämmentynyt ja ensimmäisiä hetkiä kun aloin ymmärtää että vaikka kykenee pärjäämään järjestelmässä niin ei välttämättä kannata.

Minä, kiltti ja ujo tyttö sain hymytyttöpatsaan. Olin iloinen mutta myös vähän hämmästynyt. Kuulin selän takana puhuttavan, ettei luokkakaverit minua äänestäneet. Opettaja oli varmaan halunnut antaa sen minulle jonkinlaisena "tsempparina."