Miehen veljet ja sukulaiset eivät pidä yhtä, kukaan ei heidän perheessään auta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärsin ap kirjoituksen niin että kaipaisi normaalia sosiaalista kanssakäymistä missä ollaan sellaisia tuttuja jotka voi yhdessä puuhailla kaikenlaista ja pyytää/antaa apua pyyteettömästi eikä niin että tavataan pönötyskahveilla silloin tällöin.

Minäkin kaipaisin sellaista mutta harvan kanssa onnistuu. Lapsen ystäväperhe on sellainen kenen kanssa tämä meni ihan itsestään. Oikeasti valtava rikkaus elämässä kun on ihmisiä joiden kanssa on mukava viettää aikaa, saa auttaa ja saa apua. Ja käydään paikoissa yhdessä, vietetään juhlapyhiä yhdessä.

Mä ymmärsin osittain samalla tavalla. Kuitenkin niin, että sen yhdessä tekemisen pitäisi olla jotain sellaista, mistä aloittaja miehineen hyötyy (heidän talonsa rakennusta, heidän mökkinsä remontoimista, heidän lastensa hoitamista). Eikä siis jotain sellaista, että ap miehensä kanssa kutsuisi sukua vaikkapa grillaamaan heidän pihalleen (edes nyyttikestiperiaatteella). 

Tämä on minusta isoin ongelma talkooperinteen hiipumisessa. Meistä on tullut nihkeitä tekemään muille hyvää, senkin pitää olla harrastus ja jotenkin tunnustuksellista puuhaa, että tässä minä nyt teen hyvää. Ja sitä voidaan tehdä vain muukalaisille, jotta läheissuhteisiin ei tule epätasapainoa. Välittämisestä on tullut jotenkin niin laimeaa, että sen pyyteettömyyttä pitää todistaa sillä, että lähestyy muita vain valkoisen lipun kanssa, että kävisikö pieni yhdessäolo jos vannon ja vakuutan, etten oleta hyötyväni siitä mitenkään. 

Yksi hiipumisen vaihe on tämä, jossa talkoita kehtaa ehdottaa enää se, joka on joko liian haaveellinen tai itsekäs luopumaan muilta saatavasta avusta. Ja muut pääsevät pöyristymään, miten joku kehtaa. 

Talkoiden perusidean katoaminen on omituista, jos ajattelee miten voimakkaasti koemme, ettei meillä ole aikaa. Ja sitähän ei ole, kun ihmiset käyttävät aikansa siihen, että tekevät lapsistaan Jotain. Kun katsoo olympialaisia, ymmärtää äkkiä, miten paljon aikaa ja rahaa urheilijoiden kuskaamiseen, kilpailuttamiseen ja  valmentamiseen on käytetty vuosien ajan. Ja tätä pidetään niin hyveellisenä toimintana, ettei kukaan ihmettele vaikka niitäkin lapsia pusketaan suorittajiksi, jotka eivät siihen omaehtoisesti ryhdy. 

Ei ihmisillä ennenkään aikaa ollut, ja työ oli raskaampaa kuin nykyisin. Siksihän lyötiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja yhdistettiin työ ja huvi. Vain ylemmillä luokilla oli tyhjään seurustelemiseen resurssit, kun kotirouvat ja palkolliset järjestivät evästä ja puhtaat lakanat vieraille, ja edelleen pidämme sitä matkittavana asiana vaikka emme enää pidä toisiamme sen vertaa arvossa, että haluaisimme heitä edes tyhjää toimittamaan kotiimme. 

Ihminen haluaa olla hyödyksi jos kaikki on hyvin. Tuntuu siltä, että meillä ei ole mikään hyvin. Itsekkyyskään ei paheksumalla katoa mihinkään, vaan sitä nimenomaan on mahdotonta hillitä olosuhteissa, joissa vastavuoroisuudesta ei pysty muistuttamaan muuten kuin jättämällä juntin pois joulukorttilistalta. Ai nin, emmehän me enää kaikki viitsi lähettää niitäkään.

Itse olen siinä määrin talkooajan kasvatti ja elän edelleen kovan työnteon maailmassa, että minua on keski-iässä alkanut ärsyttää joutenolo ilman hyvää syytä (sisäinen teinini ei ikinä olisi uskonut tätä). Ja kun nyt muistelen, kaltaisiani oli aiemmin paljon. He kyselivät äkkiä hommia tullessaan mihin tahansa. Voi olla että moni anoppi ja appi ovat saaneet perhesuhteet solmuun osittain siksi, että he ovat edustaneet tekemisen kulttuuria ja tulleet huseeranneeksi toisten varpaille työmuurahaisuuttaan.