Muita aikuisia nepsyjä, jotka kusseet elämänsä täysin?

Kannattaako sitä näin nuorena ruveta eläkkeestä haaveilemaan, oletko sitten tyytyväinen kun ei tarvitse tehdä mitään? Nykyisessä maailmantilanteessa ei ole enää edes varma että tämä "hyvinvointivaltio" voi taata sinulle täyden ylläpidon ja mielenrauhan kovin pitkäksi aikaa. Lääkitys kohdalleen ja itselleen sopivaan duuniin, nykyään pystyy monenlaista hommaa tekemään etänäkin, kaikki ei ole supersosiaalista asiakaspalvelutyötä, kouluttautumaan pystyy oppisopimuksellakin. Välillä joutuu myös poistumaan sieltä mukavuusalueelta eikä lähteä" en tykkää siitä tästä enkä tuosta, antakaa mulle diagnoosi jotta voin vain olla" linjalle. Tiedän että tulen saamaan reippaasti alapeukkuja, mutta järjestelmämme ei tule kestämään sitä että jokainen, joilla on haasteita vähän pärjäämisen kanssa lykätään eläkeputkeen, käy veronmaksajat aika vähiin sitä rataa.

Onko sukusi kouluttautunutta?

Vierailija kirjoitti:

Adhd ja Asperger ovat varmaan pahin kombo mitä voi olla. Lisäksi erittäin harvinaista. Tsemppiä.

Mun käsityksen mukaan toi kombo taas tosi yleistä. Itselläni kyllä pelkkä as, eikä muuta nepsyjuttuja.

Kelan lääkäri parantaa samantien juuri tämmöiset häiriöt.

MIllä perustein tän ketjun kommentoijat eläkkeellä?

Masennustaki saa olla vuosikaudet ja lääkkeitä iso kasa kokeiltuna ennenkuin edes harkitsevat eläkettä.

Ei edes tarvinnut kusta - se kusahti ihan itsekseen. Koulut on kyllä käyty ja lapsetkin aikuisia, mutta hinta oli aika kova - ennen neljääkymppiä totaalinen kehäraakki. Sitten sairastuin pikkuhiljaa fyysisesti, kunnes olikin täysi helvetti irti. Nykyisin eläkkeellä, on huonoja päiviä, ja sitten tosi huonoja päiviä.

Minulla ADHD ja Asperger, olen viisikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo vanha eikä minulla tietysti mitään nepsydiagnoosia ole.

Olin koulussa pikkunero ja sain opinnot päätökseen. Työelämä ei sitten sujunut, eikä ihmissuhteet, niin jouduin eläkkeelle aika nuorena.

Tavallaan se oli pelastukseni, etten joutunut heittopussiksi työkkärin ja satunnaisten hommien väliin. Toimeentulo on ollut turvattu jo reilut 30 vuotta.

En ole ihmeempiä tehnyt, vuodet on menneet nopeasti.

Takana siis loistava tulevaisuus... joka floppasi.

Olen jäänyt jollain tavalla lapsenomaiseksi, elän hetkessä, ilot ja murheet vaihtuvat lennossa. Tuskin enää muutun muuksi.

Jossain vaiheessa olin katkera, kun en saanut mitään tukea mistään, mutta enää en välitä. Tuskin kukaan olisi minua ymmärtänytkään. Pärjään yksin pikku elämässäni.

Kyllä löytyy joku aina jolla sama ymmärryksen taso. Mäkin oon 35v mies ja vasta kolmenkympin tienoilla tajusin mitä ne kemiat ja energiat tarkoittaa. Mut silti en niitä kuunnellut vaan roikuin vanhassa. Mun paras ystävä kuoli tossa pari vuotta sitten jonka kaa tehtiin kaikkea kivaa se oli hyvä jätkä ja rakas. Siitä vuosi myöhemmin tapasin 70 vuotiaan ukon jolla oli parantumaton syöpä ja me vaan bondattiin hyvin. Vaik se pukeutui klassisen tyylikkäästi ja mä sellanen retku. Ja se oli ollut muurari ja asunut rööperissä. Siis me juteltiin kaikenlaisista jutuista ja olin muutaman kerran yötäkin siellä ja me juteltiin pitkille öihin. Se pieni hetki mitä saatiin viettää oli ihmeellistä. Se et se uskaltautui jutteleen tälläsen hampuusin näkösen jätkän kaa. Et koskaan ei tiedä ulkonäöstä kenen kaa bondaa ja kenen kaa ymmärrys laajenee. Kokeile edes joo ei oo mulle helppoa avautua tuntemattomille ja aluksi oon tosi jäykkä. Kokeile avautua jollekkin sitä mitä oikeesti sun päänsisällä liikkuu ni joku voi oikeesti hiffaa sun juttus ja löytäisit vanhemmallakin iällä klaaniasi. Joku voi pitää sua sekopäänä mut oikeiden ihmisten kaa se on iloa. Mun ongelma on se rohkeuden vähäinen määrä ku uudet tilanteet pelottaa mut pienin askelin koitan nyt mennä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Kannattaako sitä näin nuorena ruveta eläkkeestä haaveilemaan, oletko sitten tyytyväinen kun ei tarvitse tehdä mitään? Nykyisessä maailmantilanteessa ei ole enää edes varma että tämä "hyvinvointivaltio" voi taata sinulle täyden ylläpidon ja mielenrauhan kovin pitkäksi aikaa. Lääkitys kohdalleen ja itselleen sopivaan duuniin, nykyään pystyy monenlaista hommaa tekemään etänäkin, kaikki ei ole supersosiaalista asiakaspalvelutyötä, kouluttautumaan pystyy oppisopimuksellakin. Välillä joutuu myös poistumaan sieltä mukavuusalueelta eikä lähteä" en tykkää siitä tästä enkä tuosta, antakaa mulle diagnoosi jotta voin vain olla" linjalle. Tiedän että tulen saamaan reippaasti alapeukkuja, mutta järjestelmämme ei tule kestämään sitä että jokainen, joilla on haasteita vähän pärjäämisen kanssa lykätään eläkeputkeen, käy veronmaksajat aika vähiin sitä rataa.

Vähän samaa mietin minäkin. Teoriassa (ja tällä palstalla etenkin) aina sanotaan, että diagnoosi on hyvä asia, koska sen avulla saa apua ja pärjääminen helpottuu. Käytännössä olen kuitenkin huomannut, että kun kolme-nelikymppinen lopulta saa sen nepsydiagnoosinsa, siltä usein tippuvat viimeisetkin työkalut käsistä.

Jossain määrin se on ihan ymmärrettävää. Voi olla monenlaista väsymystä kasautuneena, ja jonkin aikaa voi olla hyvä huilata. Mutta silti kyseessä ovat ihmiset, jotka ovat pärjänneet koulussa hyvin tai jopa erinomaisesti, ja joilla varmasti olisi vielä paljon annettavaa työelämällekin.

Välillä näyttää kuin kyseessä olisi suorastaan keski-iän kriisi. Kun ei tullutkaan sitä nuorena haaveiltua unelmien uraa ja perhettä vaan ihan tavallinen pätkäura, keskinkertaista taidetta tai burnout, lyödään hanskat tiskiin ja julistaudutaan työkyvyttömiksi, sen sijaan että mietittäisiin, että mihin ehkä pystyisin. Tai sitten diagnosoidaan itse itsensä, ja haetaan sieltä selitys, miksi parisuhde päättyi tai suuri suomalainen romaani jäi kirjoittamatta.

Sopisin varmaan johonkin työhön, mutta kuka palkkaa. Koulut jäi kesken ja olen pelkkä ylioppilas. Viimeiset 10 vuotta olen pyörittänyt perhettä. Diagnoosia ei ole, mutta tiedän olevani kirjolla. Lapsilla on autismidiagnoosit. Voimakkaastihan tämä on periytyvää. Jossain vaiheessa olisi kiva mennä töihin tai kouluun, mutta kun ei yhtään tiedä edes mille alalle jne.

Oletko kokeillut lääkehoitoa keskittymishäiriöön?

Vierailija kirjoitti:

Oletko kokeillut lääkehoitoa keskittymishäiriöön?

Olen eri, mutta ei sopinut. Pahensivat as-oireistoa.

Nuoresta lähtien olen tuntenut itseni erilaiseksi, jäätävä sosiaalisten tilanteiden pelko, aistiyliherkkyyksiä. Rauhoittavilla selvisin työelämässä vuosikymmeniä. Sitten tuli Kanta ja tuttu psykiatri ei kirjoittanut enää lääkkeitä. Korona tuli kuin ihmeen kaupalla pelastukseksi, pystyn tekemään etätyötä, poissa avokonttorihelvetistä ja turhanpäiväisestä sosialisaatiosta ja melusta. Nuorempana en tajunnut olevani nepsy, ajattelin muut on kateellisia, olin ylimielinen. Nyt aiempi käyttäytyminen työpaikalla hävettää. Lasten diagnoosien myötä tajusin miksi olen aina tuntenut itseni erilaiseksi, aiemmin esitin jotain roolia itsellenikin. Nyt olen jo vanha, vielä pitäisi jaksaa työelämässä, jossa olen alisuoriutunut koko ajan, ei ole paukut riittänyt paremmalle pallille. Nyt on helpottavaa ajatella ettei tarvitse enää pyrkiä mihinkään, onhan tämä työelämä aikamoinen oravanpyörä.

Mitä ratkaisuja ehdotatte?

Sain Nepsy diagnoosin viime viikolla 5-kymppisenä. En ole kussut elämääni, mutta tuntuu että olis se toisinkin voinut mennä- ADHD mulla siis ja ehkä ahdistuneisuushäiriö, siitä ei vielä diagnoosia. 

Olen pakottanut itseni tekemään helvetin vaikeita asioista, koska ajattelin että lapset tarvii äidin jolla on työpaikka. Menin yltiösosiaaliselle alalle töihin, jossa pelkäsin joka päivä hulluna että mokaan. En päässyt taidealalle jolle olisin halunnut. Nyt näen sen siunauksena. Olisin ajanut itseni vielä hullumpaan tilaan, kun puuttuu se toiminnanohjauksen kyky lähes täysin. 

Nykyisen duunini hyvät puolet on se että siellä ei tarvitse miettiä toiminnanohjausta, katsot vaan kelloa ja tiedät mikä on seuraava siirto ja mitä sen jälkeen seuraa. Lisäksi jokainen päivä on erilainen, en pääse kyllästymään. 

Parasta on se että pakottamalla itseni sosiaalisiin tilanteisiin, olen oppinut olemaan niissä. Luulen että suurin osa ihmisistä pitäisi mua sosiaalisesti lahjakkaana. Se on pieni ihme. Olin nuorena todella ujo ja arka, melkein mykkä, sivusta katsoja.

Minä en ole nepsy, mutta veljelläni on ADHD. Hän ei valitettavasti ole mikään voimaantumistarina. Ajautui jo yläasteella päihteiden pariin niin rajusti, että hänet piti sijoittaa. Sijoituksessa huumekoukku vain paheni. Ei saanut yhtäkään koulua päätökseen, ei ole pystynyt pitämään yhtäkään työtä puolta vuotta pidempään. Nyt on reilu nelikymppinen ja viimeisimpien tietojeni mukaan asunnoton ja pyörii milloin missäkin päihdeluolassa.

Satunnaisesti törmään ja silloin kelpaan vain rahanlainaukseen. En jaksa enää auttaa. Äiti häntä yhä hakee putkasta tai lainaa rahaa.

Onko kukaan päässyt tällaisesta kuopasta?

Rapatesssa roiskuu. Se on elämää. Ilman sitä kirja on on aika ohut. Ei jäää paljoa jälkipolville kerrotttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Rapatesssa roiskuu. Se on elämää. Ilman sitä kirja on on aika ohut. Ei jäää paljoa jälkipolville kerrotttavaa.

Kärsimys ja kunnnia.

Lapsellani on kommunikaatiovaikeuksia ja autismikirjon piirteitä. Huolestuttaa kyllä hönen tulevaisuutensa. On kuin kopio mieheni sisaruksesta, joka asuu yli 50v edelleen vanhempien peräkammarissa. Hän on saanut koukut käytyä ja pääsi vahempansa avulla työhön, jossa on ollut kokontyöuransa. Lapseni on saanut kuntoutusta mutta ei ole juurikaan edistynyt. Surettaa kovastu, mitä hänen tulevaisuudestaan tulee, kun nykyajan työelämä on todella vaativaa ja juuri sosialiset taidot ja komunikaatio ovat keskiössä.

Adhd-naiset ovat kivoja sänkykumppaneita, kun ovat pääsääntöisesti niin helvetin kiihkeitä punkassa. Mutta vain kevyeen seuraan, ei vaimoksi.