Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan kannata muuttaa yhteen vasta seurusteluvaiheessa.
Joutuu vain tekemään vaimopalveluksia saamatta vaimouden hyötyjä.
Mitkä ovat vaimouden hyödyt? Olen kiinnostunut, olen kyllä naimisissa ollut yli 30 vuotta, mutta suhde on pysynyt ihan samana kuin vakavasti seurustellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
No me ollaan avoliitossa eikä olla tarvittu terapiaa :D
Onko avun hakeminen sinusta huono asia? Mieluummin pitäisi erota?
ohis
Ei, vaan lainaamani luetteli läjän ihan normaaleja parisuhteen ominaisuuksia. Tuollaista se avoliittolaistenkin elämä on, paitsi että se ei ilmeisesti ahdista niin paljoa että tarvitsee terapiaa.
Tai sitten tuli seukattua eri asunnoissa sen verran pitkään ettei tullut sitouduttua väärään ihmiseen, mihin terapian tarve ehkä viittaa. Miksi pitää pysyä väkisin yhdessä jos se ei toimi?
Hienoa että teillä on kaikki mennyt helposti. Meillä ei kaikki ole mennyt helposti, mutta en koe että se on tehnyt liitostamme huonompaa tai onnettomampaa. Olemme vain ehkä keskimääräistä hankalampia luonteita ;)
Olen onnellinen että olemme selvinneet vaikeuksista. Saimme terapiasta paljon hyviä työkaluja, en näe sitä ollenkaan huonona asiana vaan voimavarana tästä ikuisuuteen.
se edellinen
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jollain tapaa oudolta, että odottais pari kolme vuotta ennen yhteenmuuttoa, jos ainut syy sille on että haluaa tutustua sitä ennen toiseen paremmin. Yhteiselon sujuvuus selviää asumalla yhdessä ja tälleen muutenkin näkee ehkä syvemmin kumppaninsa. Ja myös tuo, että parisuhteen lopettamisessa on pienempi kynnys jos tulee vaikka ongelmia tai uus vastaan, kertoo kyllä tietynlaisesta välinpitämättömyydestä seurustelukumppania kohtaan.
Kuinka moni on oikeasti valmis myymään tai laittamaan vuokralle oman kotinsa kokeillakseen asumista toisen kanssa? Vaihtamaan mahdollisesti työpaikkaa ja/tai muuttamaan kauas omista ystävistä? Vai puhuuko tässä taas joku 20+ ikäinen, jolla ei ole kotia vaan kämppä, ja elämänkumppania haetaan vain omasta kaupungista tai jopa omasta kaupunginosasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
No me ollaan avoliitossa eikä olla tarvittu terapiaa :D
Onko avun hakeminen sinusta huono asia? Mieluummin pitäisi erota?
ohis
Ei, vaan lainaamani luetteli läjän ihan normaaleja parisuhteen ominaisuuksia. Tuollaista se avoliittolaistenkin elämä on, paitsi että se ei ilmeisesti ahdista niin paljoa että tarvitsee terapiaa.
Tai sitten tuli seukattua eri asunnoissa sen verran pitkään ettei tullut sitouduttua väärään ihmiseen, mihin terapian tarve ehkä viittaa. Miksi pitää pysyä väkisin yhdessä jos se ei toimi?
Eli mieluummin ero kuin terapiaa, ootko tosissasi :O ? Kuulut ihmisiin jotka halveksivat jokaista joka on käynyt puhumassa jollekin? Sulla on ollut täydellinen lapsuus ja nuoruus, ei trauman traumaa?
Terapian tarve ei todellakaan väistämättä johdu väärästä puolisosta, ymmärtämätön ajatus. Voi olla kyse vaikka ikäkriisistä tai omista henkilökohtaisista menneisyyden asioista. Tai kommunikaatiotaidoissa voi olla kehittämisen varaa, tämä taitaa olla yleisin syy mennä terapiaan. Ei ole kyse väkisin yhdessä pysymisestä, vaan siitä, että asiat voisivat toimia paremmin.
Itse asiassa terapia tekisi hyvää ihan jokaiselle meistä!
Ohis, mutta miten joku jaksaa kokoajan tarkoituksella ymmärtää väärin? :D Ei tuo kommentoija sanonut missään vaiheessa että ero ennen terapiaa. Vaan että hänen avosuhteensa ei tarvitse terapiaa.
Opettele lukemaan, hyvä ihminen.
Hän sanoi " Tai sitten tuli seukattua eri asunnoissa sen verran pitkään ettei tullut sitouduttua väärään ihmiseen, mihin terapian tarve ehkä viittaa. Miksi pitää pysyä väkisin yhdessä jos se ei toimi?"
Tuossako ei muka puhuta erosta?
Vierailija kirjoitti:
Mistä tietää ettei lapsia ole tulossa?
Miksi sitten yleensä mitään suhdetta.
Tässä on sulle järkky paljastus: lastenteko ei myöskään vaadi suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
En koe negatiivisena kuten sanoin, vaan yhdentekevänä.
Ja tässä se meidän eromme juuri onkin. Olen mieheni kanssa suhteessa, jossa kummallakaan ei kymmeneen vuoteen ole ollut kertaakaan tarvetta nostaa kytkintä. Olemme kasvaneet ihmisinä yhdessä ja toisiamme tukien, vaikeuksia ei ole ollut.
Jotkut tarvitsevat juridisen sopimuksen kaitsemaan itseään ja puolisoaan, ja se heille suotakoon. Meille sellaista tarvetta ei ole herännyt.
Eli syy olla menemättä naimisiin on se että koet että naimisiinmeno on tarve juridiselle sopimukselle joka kaitsee itseä ja puolisoa? En olisi ihmisen kanssa joka ajattelee noin typerästi.
Niin. Kun itse sanoit että teillä on ollut vaikeaa ja kytkintäkin olisivat molemmat jo nostaneet ilman avioliittoa.
Silloinhan se liitto kaitsee käyttäytymistänne. Meiltä se onnistuu ilman liittoakin, siis yhdessä pysyminen.
Siinä ero.
Minä en kirjoittanut noin, T: lainaamasi
Joku luulee että täällä on vain yksi avioliiton kannattaja ;)
Vierailija kirjoitti:
Suhdesoppakauha kirjoitti:
Onpa ehdotonta ja mustavalkoista määrittelyä..
Ymmärrän toki, että monille ihmisille on luontaista laittaa asiat tiukasti tiettyihin lokeroihin, jotta asiat hahmottaa päässään paremmin, mutta totaalisen kaavoihin kangistunut ajattelutapa ei tuo eri tavalla ajattelevia ihmisiä ainakaan yhtään lähemmäs toisiaan. Yhteiselämän mutkattomasta sujumisesta puhumattakaan.
En tarkoita, että yhdenlainen suhde olisi toista yhtään sen parempi tai huonompi, vaan että ihmisten pitäisi uskaltaa kohdata toisen erilaiset mielipiteet ja käsitykset ymmärryksellä ja mielenkiinnolla, arvostelun ja ehdottomuuden sijaan.
Minulle itselleni oma parisuhteeni tarkoittaa kahden (täysjärkisen) aikuisen jaettua yhteiselämää, jonka ehdot/pelisäännöt on sovittu yhteisymmärryksessä. Olemme kumpikin sitoutuneita rakastamaan, tukemaan ja ymmärtämään toinen toisiamme, niin elämän ylä- kuin alamäissäkin. Emme ole naimisissa, sillä emme juuri nyt tarvitse juridista vahvistusta suhteellemme (sitähän avioliitto on). Avioliitto itsessään ei minusta määritä suhteen laatua tai sen kestävyyspohjaa millään tasolla, vaikka se tuokin suhteeseen vakavamman vivahteen ollessaan juridisesti pätevä sopimus.
Kumpikin on tässä suhteessa omasta vapaasta tahdostaan. Kumpikin tietää mitä itse haluaa, mitä toinen haluaa, ja kummankin täytyy voida luottaa siihen, että jos näkymykset suhteesta muuttuvat, ajatukset otetaan puheeksi suoraan.
Omassa parisuhteessani molemmat osapuolet tietävät, ettei kumppani säily muuttumattomana läpi vuosien. Jokainen meistä muuttuu ajan kuluessa ainakin jollakin tasolla, kiinnostuu uusista asioista, jne., joten suhteessa on oltava tilaa ja aikaa sekä omalle että toisen kasvulle. Ja tämä pitää oikeasti ymmärtää ja hyväksyä. Olisi hyvin naiivia olettaa, että asiat säilyisivät ikuisesti sellaisena kuin ne ovat nyt.
Ajattelen hyvin pitkälle samoin. En ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin, vaikka pitkässä suhteessa olenkin. Tunsin kuitenkin pariskunnan, joka oli ollut vuosikymmmeniä avoliitossa ja lapsiakin heillä. Toinen loukkaantui onnettomuudessa vakavasti ja leikkauskierteen myötä alkoi näyttää siltä, että hän ei vältämättä selviä. Menivät sairaalassa naimisiin. Mahdollisessa kuolemantapauksessa avopuolison on huomattavasti vaikeampi hoidella hautajaisiin ja asuntoon liittyviä asioista kuin aviopuolison. Ei mitenkään romanttinen syy, mutta järkevä. Laittoi itsenikin miettimään asiaa uudemman kerran.
Meillä (+/- 60 avopari) on itsestäänselvää, että hautajaiset hoitaa se, joka perii. Eli minun hautajaiseni hoitaa oma lapseni ja puolison hänen perijänsä. Asunto on puolison, joten senkin myyminen jää - luojan kiitos - hänen perijöilleen, minä asun tässä tasan niin kauan kuin elämme yhdessä mutta en yhtään sen pitempään (iso, vanha talo haja-asutusalueella).
Eli senkään takia emme koe mitään tarvetta mennä naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vieläkään tietoa vaimopalveluista. Ap on katkera kun on joutunut tarjoamaan vaimopalveluita. En vain ymmärrä mitä ne ovat. Ap mitä palveluita miehellesi tarjosit ja miksi eväät ne suhteen ulkopuolelle? Ilmeisesti vaimopalveluilla ei ole rakkauden kanssa tekemistä.
Selittihän se tuolla aikasemmin, että oli tarjonnut exälle edullisen asunnon (juoksevien kulujen puolittamisella), kesämökin vapaan käyttöoikeuden, ruoanlaittopalveluita, varmaan siivoustakin yms.
Siis mies sai käydä hänen kesämökillään? Eikö tuo ole ihan normaalia suhteissa? Tarjonnut edullisen asunnon? Eikö se asunto tullut myös hänelle edullisemmaksi? Ruuanlaitto kai on ihan normaaliin elämään kuuluva asia ja muuttuuko tämä johonkin kun mennään naimisiin, siis onko naisilla velvollisuus alkaa silloin tekemään ruokaa ja siivoamaan? Tahtoisin vähän selvyyttä näihin kun kuullostavat melko erikoisilta asioilta. Minusta nämä asiat selvitetään ENNEN kuin mennään naimisiin, mieluiten jo tapailuvaiheessa.
Ap:lle tiedoksi. Seurustellessa ei katsella muita. Siinä katsellaan löytyykö kumppanista niin pahanlaatuisia vikoja, että kannattaa laittaa homma poikki. Jos viat on siedettäviä, jatketaan yhdessäoloa ja mennään yleensä naimisiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tätä minäkin ihmettelen. Miksi pitäisi todistaa jollekin muulle jotain? Ei sormus sormessa esim. mitenkään estä sitä, etteikö joku voisi tulla iskemään puolisoasi tai että hän ei menisi iskemään jotain muuta. Itse olen avoliitossa. Olin aiemmin naimisissa. Ei se avioliitosta lähteminen ollut juridisesti kovinkaan vaikeaa. Jos tästä avoliitosta lähtisin, vastaan tulee myös omaisuuden myyntiä yms. yhdessä kun kotimme omistamme. Tämä nykyinen avoliittoni on joka mittarilla (romantiikka, yhteinen aika, arvot, tulevaisuuden suunnitelmat yms.) parempi kuin avioliittoni oli.
Ei ole kyse todistamisesta, vaan rakkauden julistamisesta <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan kannata muuttaa yhteen vasta seurusteluvaiheessa.
Joutuu vain tekemään vaimopalveluksia saamatta vaimouden hyötyjä.Mitkä ovat vaimouden hyödyt? Olen kiinnostunut, olen kyllä naimisissa ollut yli 30 vuotta, mutta suhde on pysynyt ihan samana kuin vakavasti seurustellessa.
Ihan samana pysynyt 30v? Uskotko itsekään. Jokainen muuttuu, suhde muuttuu, kaikki kehittyy ja muuttuu.
Jos aviomieheni kuolee, olen juridisesti leski, tilanne ihan eri kuin jos vain seukkaisimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaimopalveluta ovat vaimon kesämökin käyttäminen vastikkeetta? Asumiskulujen puolitus? Ruoka ja siistimispalvelut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhdesoppakauha kirjoitti:
Onpa ehdotonta ja mustavalkoista määrittelyä..
Ymmärrän toki, että monille ihmisille on luontaista laittaa asiat tiukasti tiettyihin lokeroihin, jotta asiat hahmottaa päässään paremmin, mutta totaalisen kaavoihin kangistunut ajattelutapa ei tuo eri tavalla ajattelevia ihmisiä ainakaan yhtään lähemmäs toisiaan. Yhteiselämän mutkattomasta sujumisesta puhumattakaan.
En tarkoita, että yhdenlainen suhde olisi toista yhtään sen parempi tai huonompi, vaan että ihmisten pitäisi uskaltaa kohdata toisen erilaiset mielipiteet ja käsitykset ymmärryksellä ja mielenkiinnolla, arvostelun ja ehdottomuuden sijaan.
Minulle itselleni oma parisuhteeni tarkoittaa kahden (täysjärkisen) aikuisen jaettua yhteiselämää, jonka ehdot/pelisäännöt on sovittu yhteisymmärryksessä. Olemme kumpikin sitoutuneita rakastamaan, tukemaan ja ymmärtämään toinen toisiamme, niin elämän ylä- kuin alamäissäkin. Emme ole naimisissa, sillä emme juuri nyt tarvitse juridista vahvistusta suhteellemme (sitähän avioliitto on). Avioliitto itsessään ei minusta määritä suhteen laatua tai sen kestävyyspohjaa millään tasolla, vaikka se tuokin suhteeseen vakavamman vivahteen ollessaan juridisesti pätevä sopimus.
Kumpikin on tässä suhteessa omasta vapaasta tahdostaan. Kumpikin tietää mitä itse haluaa, mitä toinen haluaa, ja kummankin täytyy voida luottaa siihen, että jos näkymykset suhteesta muuttuvat, ajatukset otetaan puheeksi suoraan.
Omassa parisuhteessani molemmat osapuolet tietävät, ettei kumppani säily muuttumattomana läpi vuosien. Jokainen meistä muuttuu ajan kuluessa ainakin jollakin tasolla, kiinnostuu uusista asioista, jne., joten suhteessa on oltava tilaa ja aikaa sekä omalle että toisen kasvulle. Ja tämä pitää oikeasti ymmärtää ja hyväksyä. Olisi hyvin naiivia olettaa, että asiat säilyisivät ikuisesti sellaisena kuin ne ovat nyt.
Ajattelen hyvin pitkälle samoin. En ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin, vaikka pitkässä suhteessa olenkin. Tunsin kuitenkin pariskunnan, joka oli ollut vuosikymmmeniä avoliitossa ja lapsiakin heillä. Toinen loukkaantui onnettomuudessa vakavasti ja leikkauskierteen myötä alkoi näyttää siltä, että hän ei vältämättä selviä. Menivät sairaalassa naimisiin. Mahdollisessa kuolemantapauksessa avopuolison on huomattavasti vaikeampi hoidella hautajaisiin ja asuntoon liittyviä asioista kuin aviopuolison. Ei mitenkään romanttinen syy, mutta järkevä. Laittoi itsenikin miettimään asiaa uudemman kerran.
Meillä (+/- 60 avopari) on itsestäänselvää, että hautajaiset hoitaa se, joka perii. Eli minun hautajaiseni hoitaa oma lapseni ja puolison hänen perijänsä. Asunto on puolison, joten senkin myyminen jää - luojan kiitos - hänen perijöilleen, minä asun tässä tasan niin kauan kuin elämme yhdessä mutta en yhtään sen pitempään (iso, vanha talo haja-asutusalueella).
Eli senkään takia emme koe mitään tarvetta mennä naimisiin.
Uusperheet ja moneen kertaan naimissa olevat onkin asia erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tietenkään kannata muuttaa yhteen, jos ollaan noin eri ajatuksissa.
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tiedoksi. Seurustellessa ei katsella muita. Siinä katsellaan löytyykö kumppanista niin pahanlaatuisia vikoja, että kannattaa laittaa homma poikki. Jos viat on siedettäviä, jatketaan yhdessäoloa ja mennään yleensä naimisiin
Jos peli on selvä alusta alkaen ja molemmat kartoittavat tahoillaan löytyykö vieläkin parempia vaihtoehtoja niin eihän tuossa ole yhtään mitään, kahden ihmisen yhteinen näkemys suhteesta.
No jos miestä kiukuttaa, mutta on niin munaton, että ei lähde niin sittenhän hyväksyy ja pitää turpansa kiinni tai sitten kasvattaa munat ja lähtee. Tuollainen passiivisaggressiivinen kiukuttelu toimii ehkä teini-ikäisen pelikirjassa, mutta ei enää aikuiselta. Kannattaa nyt AP ehkä kuitenkin miettiä haluatko tuollaisen tossukan mieheksesi?
Vierailija kirjoitti:
Mä näen seurustelun vakavana, eikä silloin enää "katsella, jos parempi tulee vastaan". Ainahan ihmissuhteessa on silti se mahdollisuus, että toinen pettää tai jättää, mutta tietoisesti paremman odottelu kuulostaa oudolta. Mut mä seurustelenkin vain sellaisten ihmisten kanssa, joihin olen päätä pahkaa rakastunut, en tyydy kenenkään, jota en halua intohimoisesti.
Samoilla linjoilla. En osaa seurustella "vähän sinne päin", vaan jos olen jonkun kanssa yhdessä, olen todella ihastunut ja pohjattoman kiinnostunut. Toki voi sitten vastaan tulla asioita, joihin suhde kaatuu, mutta ap:n kuvailemia ja erittelemiä vakavuus- ja sitoutumisasteita en tunnista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ap:lla on siis 2 moodia: seurustelu (joka muille on enemmänkin tapailua) tai avoliitto (=ap:lle avioliitto).
Seurustelu: pitää kestää 2-3 vuotta, saa etsiä parempaa, ei yhteenmuuttoa, kevyttä
Avoliitto: tarkoittaa ap:lle samaa kuin avioliitto vakavuusasteeltaan. Tällöin vasta viitsii selvittää parisuhteessa eteen tulevat haasteet, eikä etsi muita.
Ja mietit että miksi mies on järkyttynyt... Olisin minäkin, jos mieheni olisi parisuhteessa ollessamme laukonut tuollaista
Lainaatko tähän kohdan missä ap sanoo että tällöin hän vasta viitsii selvittää haasteet, tai että hän nyt etsii muita?
No mitäpä jos luet vaikka aloitustekstin ihan ajatuksella läpi. Sieltähän ne löytyy...
Lainaahan kohta missä näin sanotaan, pitäisi olla helppo tehtävä jos niin kerran on kirjoitettu ;)
En ole palvelijasi. Koen, että riittää kun kerroin sinulle mistä kaipaamasi tiedot löytyvät. On oma asiasi luetko aloituksen vai et.
Et vain pysty lainaamaan sellaista mikä on ainoastaan kuohahtaneissa tunteissasi ja mielikuvituksessasi ;) Tämän toki kaikki ymmärtää.
Täh? Ei vaan en viitsi lainata jotain joka lukee keskustelun aloituksessa ja jonka jokainen jankkaajakin voi sieltä lukea. Ei minulla kiinnosta ihan tarpeeksi vääntää jonkun tuntemattoman kanssa yksinkertaisesta asiasta. Voit siis jatkaa keskenäsi kuohuntaasi. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minä en mene naimisiin rakastamani ihmisen kanssa, enkä usko, että hän tulee sitä koskaan myöskään haluamaan.
Avioliitto taloudellisena instituutiona ei antaisi meille mitään. Emme sekoita raha-asioita parisuhteeseemme. Maksamme yhteiset elämisen kulut puoliksi, mikä on meidän molempien näkökulmasta ainoa oikeudenmukainen tapa. Sitten, jos toinen sairastuu vakavasti tai tapahtuu muita yllätyksiä, sitä tarkastellaan uusiksi, mutta niin pitkään kuin olemme terveitä ja työkykyisiä, kumpikin laittaa saman summan yhteisen arjen pyörittämiseen. Jos siis menisimme naimisiin, avioehto olisi itsestäänselvyys. Emme tietenkään peri toisiamme vaan meillä on kummallakin omat perillisemme/perijämme.
Avioliitto uskonnollisena instituutiona ei kosketa millään tavalla meitä, koska emme kuulu kirkkoon.
Mitä syitä jää jäljelle? Avioliitto kulttuurisena tai "perinteisenä" instituutiona? Itse miellän, että avioliitto sisältää perinteisesti "liittymisen toisen sukuun", erityisesti naisen liittymisenä miehen sukuun. Jopa nykyisin on naisia, jotka isä saattaa alttarille, mikä kertoo juuri tästä. Unohtamatta, että edelleen nainen ottaa miehen sukunimen paljon useammin kuin mies naisen. Aivan mahdoton ajatus itselleni. Jos jostain syystä päättäisimme mennä naimisiin, pitäisin tottakai oman sukunimeni. Vihkiminen tapahtuisi maistraatissa kahden todistajan läsnäollessa, ei juhlia.
Avioliitto sosiaalisena instituutiona? Mikään ei muuttuisi siinäkään mielessä. Olemme sitoutuneet toisiimme ja molemmat ilmaisseet haluavamme suhdetta, johon ei kuulu seksi muiden ihmisten kanssa. Avioliitto ei muuttaisi sitä millään tavalla. En itse käyttäisi sormusta enkä uskoisi puolisoni käyttävän. Kaikkein lähimpiä sukulaisia ja ystäviä lukuun ottamatta kukaan ulkopuolinen ei sitä mistään näkisi tai tietäisi, olemmeko naimisissa, avoliitossa vai vain seurusteleva pariskunta.
Eli ei ahdista mutta ei vain ole mitään syytä mennä naimisiin.
eri
Olen muuten samaa mieltä, mutta yhdessä asuva pari ei kyllä seurustele vaan on avoliitossa.