Onnistuneen avioliiton salaisuus?

Olisiko kyse dementiasta, jos miehen käytös on erilaista? Meillä on sellaisia erikoisia pikkujuttuja tullut esiin.

Usko, Toivo ja raskaus kirjoitti:

Onnistuneen avioliiton salaisuus on kun nainen tietää paikkansa ja se on hellan ja nyrkin välissä

Juuri näin.

Huomaavaisuus, empaattisuus, virheiden myöntäminen, anteeksianto. Uteliaisuus toista kohtaan.

Se, että jonkun kummallisen yhteensattuman vuoksi kaksi toisilleen sopivaa ihmistä tapaa toisensa ja päätyvät yhteen. Parisuhteessa sitten luontaisesti kunnioittavat ja arvostavat toisiaan.

Hienoa, jos tuommoinen elämänkumppani löytyy,

Se että jompi kumpi luovuttaa, eikä jaksa välitää enää siitä mitä itse haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Toista ei voi muuttaa ja hänet on hyväksyttävä sellaisena kuin on. Pitkä piuha, joka sallii kumppanille omaakin elämää ja harrastuksia. Ahkeruus. Kummankin on myös talousasioissa tehtävä parhaansa ja puhallettava yhteen hiileen.

Ahkeruus on ihan kauhea turn-off. En itse tahdo mitään suorittavaa elämää. Tai miksei, mutta olen ahkera omissa jutuissani toki, ja niissä mistä päätetään yhdessä, että nämä tehdään. 

Lisäisin tuohon sen kyvyn tehdä kompromisseja. 

Se että toinen tuoksuu hyvälle. Vaikka olis eri mieltä asioista niin makuhuoneen puolella hommat toimii. 15 v yhdessä ja olen edelleen umpirakastunut.

Vierailija kirjoitti:

Se että jompi kumpi luovuttaa, eikä jaksa välitää enää siitä mitä itse haluaisi.

Tuo pätee minuun, tosin ei aivan täysin. Päätin jo olla välittämättä siitä miten mies huomioi tai ei huomioi minua. Mutta enpäs vain pystynytkään, vieläkin on odotuksia..

Olen kommentin 199 kirjoittaja.

Kumppani on se oikea. Silloin sitä haluaa kumpikin olla toistensa kanssa ja pitää hyvää suhdetta yllä. Siihen ei kuulu pettämisiä tai muutakaan toista loukkaavaa käytöstä. Ja tämä tapahtuu aivan luonnostaan, koska rakastaa.

Tottakai joskus on vähän huonompiakin aikoja, mutta niistä päästään yli nopeasti,koska kumpikin tahtoo kumppanilleen ja perheelleen vain hyvää.

Tällä vähäisellä elämän kokemuksella mitä itsellä on , kohta 50 ja parisuhdetta 30v sanoisin että aivan ehdottoman tärkeää on että kemiat toimii.  Tää on oikeesti vaikea sanoo mitä se on. Mut tiedän monia jotka menny teinistä hautaan yhdessä. Nämä siis vanhempieni sukupolvea.  Niin monia pareja nähnyt vierestä jotka ovat kuin taistelevia virtasia ihan alusta asti. Sellanen on hirveen kulutavaa. Sit sellanen ettei kaikkia ihmisiä ole luotu olemaan parisuhteessa. Moni viihtyy niin hyvin yksin ja tajuaa sen vasta parisuhteessa ollessaan.

Rakkaus niin ylä- kuin alamäissä.

Vaimo kotirouvana.

Aplle tiedoksi, että aivan samat liimaavat tekijät pätevät kunkin parin kohdalla oli kyseessä sitten parisuhde, avo- tai avioliitto, tai jotain ihan muuta.

Se, että on naimisissa ei muuta suhdetta miksikään. Sama tyyppi siinä on sormuksesta huolimatta. Etenkin joillakin naisilla on outo harhainen käsitys, että häiden jälkeen suhde mystisesti muuttuisi joksikin muuksi kuin mitä se on ollut siihen asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää valita kumppani, jolla on pitkälle samanlaiset arvot ja elämäntyyli ja joka haluaa samoja asioita elämältä. Lisäksi pitää olla aluksi oikeasti rakastunut.

Peräänkuulutan minäkin tuota aitoa rakkautta. Pitää olla oikein kunnolla molempien rakastuneita siinä alkuhuumassa.

Itse en koskaan kokenut, että mieheni olisi ollut minuun tulenpalavasti rakastunut.

Avioliittoa kesti kuitenkin 15 vuotta, jonka mies päätti äkkierolla ja syyksi, ettei hän rakasta. Jotenkin aina sen vaistosinkin. Jos rakkautta ei ole, se ei vain kestä.

Eli ei riitä, että olet itse umpirakastunut. Sen toisen pitää olla myös umpirakastunut siinä alussa, jotta sitten jaksetaan ne vuosikymmenten vastoinkäymiset, mitä elämä väistämättä tuo kaikille.

Me oltiin molemmat ihan mielettömän rakastuneita alussa, 6-7 vuotta sitten. Rakkautta on yhä, mutta yhteiselämä ei vain toimi. Tunnen, että joudun yksin kannattelemaan arkea ja yksin myös suunnittelemaan ne vapaa-ajat. Väsyn ihan liikaa kun suunnittelen (ja toteutan) ruuat, kodin ylläpidon, kodin talousasiat, taloyhtiön yhteiset asiat JA vedän miestä perässä myös vapaa-ajan harrastukset ja matkat. Miehelle ei tuota ongelmaa maata sohvalla kännykän kanssa minun puuhastellessa koko ajan ympärillä jotain yhteiseksi hyväksi. Sitten kun olen saanut kotityöt tehtyä alan maanitella miestä harrastuksiin. Liian usein tulee jäätyä sohvalle kun ei jaksa kinuta. Yleensä lähden yksin. Jos saan hänet mukaan vaikka kävelylle, alkaa marina kun lenkki on liian pitkä tai on kylmää tmv. Mies ei ole masentunut, koska omat harrastuksensa hän hoitaa kuten ennenkin. Raskainta on silti ehkä se tunne, että minun tehtäväni on viihdyttää häntä työpäivän päätteeksi. Jos olen töiden jälkeen väsynyt ja hiljainen hän ikään kuin painostaa juttelemaan niitä näitä, siis puhuu puhuu puhuu ja jos minä en osallistu alkaa riitely siitä, että olen pahalla päällä tai ;mikä sua vaivaa;.

Haluaisin asua yksin vaikka rakastankin häntä yhä.

Sinä mahdollistat tuon miehen elämän hoitamalla kaiken. Oletko kertonut miehelle nämä samat asiat, mitkä kirjoitit. Toinen ei voi muuttaa tapojaan, jos ei tiedä asiasta mitään.

Totta kai asiasta on keskusteltu, paljonkin. Hän ei kuulema huomaa itse asioita, "sano, niin teen kyllä". Sanon, odotan, sanon uudestaan, tulee riita. Hän ei älynnyt, että piti tehdä ruokaa kun söi itse pinon voileipiä töiden jälkeen. Hän ei huomannut, että koneessa on pyykkiä. Hän ei huomannut, että vessanpöntössä on pesuaine. "miksei taloyhtiöllä ole toimivaa ruohonleikkuria, leikkaisin kyllä, mutta kun se leikkuri on p*a". No, itsestäänkö se kunnollinen leikkuri sinne ilmestyy..? "Käyn kaupassa kyllä kun teet listan". Niinpä niin. Tee, hoida, suunnittele, laske. Äitin pikku apulainen sitten kyllä auttaa kun muistutat. "Eilenkin kävi kaupassa ja aamulla vein roskiksen". Aivan, koska eilen riideltiin asiasta jälleen kerran ja ehdotin erilleen muuttoa. Palataan taas muutaman päivän päästä samaan keskusteluun. "no olen ollut aika väsynyt töistä". Ai vuoden? Ja kuitenkin sen vuodenkin aikana pitää syödä, pestä pyykkiä, maksaa laskuja ja tehdä lumityöt. Kalastusvälineet on kyllä koko menneenkin vuoden olleet vimpan päälle organisoitu.

I give up.

Mä olen sanonut, että mies ei auta mua talouden ylläpidossa eli hänen on turha kysellä, että voiko auttaa. Mä en ole tämän talouden johtaja. Lisäksi olen sanonut, että mä en yhtäkään roskaa, vaatetta, tavaraa, ruokaa, en mitään hänen puoleltaan nosta mihinkään. Ne jää siihen mihin hän ne jättää. Mä en suostu ottamaan vastuulleni jos jotain hänen juttujaan katoaa sen takia, että olen niihin koskenut. Samaa odotan mieheltä, että hän ei mun tavaroihin lappuihin tai mihinkään koske.

Kerran sain kyllä pienen hermoromahduksen kun mies oli jättänyt farkkunsa lattialle, keskelle, ja astuin pimeässä vyön siihen soljen pitkään tappiin. Sehän meni jalkapohjasta läpi. Huusin kuin hinaaja ja itkin. Sen jälkeen hän oppi pitämään farkkunsa sängyn omalla puolellaan. Sinne en meinaa mene käymään edes. Mä en imuroi ollenkaan eli moppaan kaiken. En tiedä, miten mies hoitaa tuon siivouksen. Kai hän käyttää imuria. Lastalla saa kätevästi kierrettyä vaateröykkiöt ja rätillä esimerkiksi tyhjät tupakanaskit, muovit, avaimet, sormukset ja muut. Kaupssa käydään kun mies kysyy, että tarvitseeko jotain ja annan listan. Yhdessä käymme siellä.

Alapeukuttajat eivät olet onnistuneet elämässään, eivät ole saaneet elämänikäistä kumppania rinnalleen.

Me ollaan oltu yhdessä 25v, joista 19v naimisissa.

On koettu yhdessä monet murheet ja huolet mutta myös ilon ja onnen hetket. 2 lasta tehtiin jo nuorena. Töitä on tehty ihan hulluna mutta oikeestaan kaikki vapaa-aika on vietetty yhdessä joko lasten kanssa tai yhdessä pariskuntana. Joskus jotain lyhyitä lomareissuja ilman puolisoa mutta perhe on siis tärkeä.

Me on riidelty railakkaasti. On myös rakastettu ja rakasteltu kovasti. Mies on mun paras ystävä ja ainoa joka tuntee ja tietää kuka minä oikeasti olen vaikka mulla on ihan pienestä asti hyviä ystäviä. He ei silti tunne minua kuten minun mies tuntee. Luulen saman olevan myös toisinpäin.

Me on aina vedetty yhtä köyttä. Ollaan saman henkisiä vaikka täysin erilaisia. Me ei olla pintaliidon tai ulkonäön perään kun nehän muuttuu. Tärkeintä on se elämä ja sisältö sekä yhdessä oleminen ja tekeminen.

Kaikkien osien tulee toimia jos haluaa suhteen kestävän. Pitää hyväksyä että elämä tuo tullessaan vanhuutta, sairauksia, murhetta ja jaksamisen ongelmia. Ulkonäkö voi rapistua, parisuhteelle on välillä liian vähän aikaa jne mutta silti sen toivonkipinän tulee olla päällä koko ajan. Toisen pitää olla paras ystävä mutta myös intohimoinen rakastaja. Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä mutta molempien ehdoilla. Kumpikaan ei vie toista vaan kuljetaan yhdessä.

Meillä elämä ei kaadu siihen että on siivoamatta tai joku jätti likaisen kupin pöydälle. Ne ei siitä mihinkään karkaa. Mutta puoliso kyllä karkaa jos motkottaa tyhjää.

Seksiä pitää olla, yhdessäoloa, keskustelua ja ne heikotkin puolet pitää näyttää.

Tiukka pillu

Nai säätysi mukaisesti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää valita kumppani, jolla on pitkälle samanlaiset arvot ja elämäntyyli ja joka haluaa samoja asioita elämältä. Lisäksi pitää olla aluksi oikeasti rakastunut.

Peräänkuulutan minäkin tuota aitoa rakkautta. Pitää olla oikein kunnolla molempien rakastuneita siinä alkuhuumassa.

Itse en koskaan kokenut, että mieheni olisi ollut minuun tulenpalavasti rakastunut.

Avioliittoa kesti kuitenkin 15 vuotta, jonka mies päätti äkkierolla ja syyksi, ettei hän rakasta. Jotenkin aina sen vaistosinkin. Jos rakkautta ei ole, se ei vain kestä.

Eli ei riitä, että olet itse umpirakastunut. Sen toisen pitää olla myös umpirakastunut siinä alussa, jotta sitten jaksetaan ne vuosikymmenten vastoinkäymiset, mitä elämä väistämättä tuo kaikille.

Me oltiin molemmat ihan mielettömän rakastuneita alussa, 6-7 vuotta sitten. Rakkautta on yhä, mutta yhteiselämä ei vain toimi. Tunnen, että joudun yksin kannattelemaan arkea ja yksin myös suunnittelemaan ne vapaa-ajat. Väsyn ihan liikaa kun suunnittelen (ja toteutan) ruuat, kodin ylläpidon, kodin talousasiat, taloyhtiön yhteiset asiat JA vedän miestä perässä myös vapaa-ajan harrastukset ja matkat. Miehelle ei tuota ongelmaa maata sohvalla kännykän kanssa minun puuhastellessa koko ajan ympärillä jotain yhteiseksi hyväksi. Sitten kun olen saanut kotityöt tehtyä alan maanitella miestä harrastuksiin. Liian usein tulee jäätyä sohvalle kun ei jaksa kinuta. Yleensä lähden yksin. Jos saan hänet mukaan vaikka kävelylle, alkaa marina kun lenkki on liian pitkä tai on kylmää tmv. Mies ei ole masentunut, koska omat harrastuksensa hän hoitaa kuten ennenkin. Raskainta on silti ehkä se tunne, että minun tehtäväni on viihdyttää häntä työpäivän päätteeksi. Jos olen töiden jälkeen väsynyt ja hiljainen hän ikään kuin painostaa juttelemaan niitä näitä, siis puhuu puhuu puhuu ja jos minä en osallistu alkaa riitely siitä, että olen pahalla päällä tai ;mikä sua vaivaa;.

Haluaisin asua yksin vaikka rakastankin häntä yhä.

Sinä mahdollistat tuon miehen elämän hoitamalla kaiken. Oletko kertonut miehelle nämä samat asiat, mitkä kirjoitit. Toinen ei voi muuttaa tapojaan, jos ei tiedä asiasta mitään.

Totta kai asiasta on keskusteltu, paljonkin. Hän ei kuulema huomaa itse asioita, "sano, niin teen kyllä". Sanon, odotan, sanon uudestaan, tulee riita. Hän ei älynnyt, että piti tehdä ruokaa kun söi itse pinon voileipiä töiden jälkeen. Hän ei huomannut, että koneessa on pyykkiä. Hän ei huomannut, että vessanpöntössä on pesuaine. "miksei taloyhtiöllä ole toimivaa ruohonleikkuria, leikkaisin kyllä, mutta kun se leikkuri on p*a". No, itsestäänkö se kunnollinen leikkuri sinne ilmestyy..? "Käyn kaupassa kyllä kun teet listan". Niinpä niin. Tee, hoida, suunnittele, laske. Äitin pikku apulainen sitten kyllä auttaa kun muistutat. "Eilenkin kävi kaupassa ja aamulla vein roskiksen". Aivan, koska eilen riideltiin asiasta jälleen kerran ja ehdotin erilleen muuttoa. Palataan taas muutaman päivän päästä samaan keskusteluun. "no olen ollut aika väsynyt töistä". Ai vuoden? Ja kuitenkin sen vuodenkin aikana pitää syödä, pestä pyykkiä, maksaa laskuja ja tehdä lumityöt. Kalastusvälineet on kyllä koko menneenkin vuoden olleet vimpan päälle organisoitu.

I give up.

Mä olen sanonut, että mies ei auta mua talouden ylläpidossa eli hänen on turha kysellä, että voiko auttaa. Mä en ole tämän talouden johtaja. Lisäksi olen sanonut, että mä en yhtäkään roskaa, vaatetta, tavaraa, ruokaa, en mitään hänen puoleltaan nosta mihinkään. Ne jää siihen mihin hän ne jättää. Mä en suostu ottamaan vastuulleni jos jotain hänen juttujaan katoaa sen takia, että olen niihin koskenut. Samaa odotan mieheltä, että hän ei mun tavaroihin lappuihin tai mihinkään koske.

Kerran sain kyllä pienen hermoromahduksen kun mies oli jättänyt farkkunsa lattialle, keskelle, ja astuin pimeässä vyön siihen soljen pitkään tappiin. Sehän meni jalkapohjasta läpi. Huusin kuin hinaaja ja itkin. Sen jälkeen hän oppi pitämään farkkunsa sängyn omalla puolellaan. Sinne en meinaa mene käymään edes. Mä en imuroi ollenkaan eli moppaan kaiken. En tiedä, miten mies hoitaa tuon siivouksen. Kai hän käyttää imuria. Lastalla saa kätevästi kierrettyä vaateröykkiöt ja rätillä esimerkiksi tyhjät tupakanaskit, muovit, avaimet, sormukset ja muut. Kaupssa käydään kun mies kysyy, että tarvitseeko jotain ja annan listan. Yhdessä käymme siellä.

Ei kuullosta kovinkaan ihanalta elämältä. Sinuna hakisin eron ja uuden miehen.

Samanlaiset arvot ovat tosi tärkeitä. Parasta olisi, jos puolisoilla olisi suht. samanlaiset taustat. Jos tausta (oma perhe) on kovin erilainen, on suuri riski, että arvot eivät kohtaa. Pitkässä liitossa on vaikeita hetkiä, ei pidä antaa helposti periksi, joskus avioero on liian nopea ratkaisu. Meidän tuttavapiireissä ei ole juuri kukaan eronnut ja eikä kukaan heidän vanhemmistakaan.

Toisen kuunteleminen ja huomioiminen parhaita välineitä sovun säilyttämiseen. Mutta jos ei todellakaan toimi, niin itseään ei pidä kiusata olemmalla pakolla liitossa.