Nelikymppinen-sosiaalinen elämä

Sosiaalinen elämäni on minulle täsmälleen sopivaa. Tietenkin. Minulla on mies ja kolme teini-ikäistå lasta, ihana työpaikka, vanhemmat ja appivanhemmat, ystäviä ja kaikki, myös naapurit, ovat upeita ihmisiä. Välillä viihdyn yksin ja tykkään kuunnella äänikirjaa, välillä taas viihdyn oikein hyvin läheisteni kanssa.

Eilen esimerkiksi juttelin parin ystäväni kanssa puhelimessa muutaman tunnin töitä tehdessäni ja soitin anopille työmatkalla pitkähkön puhelun. Kotona siivosimme parin teinin kanssa, teimme ruokaa koko perhe, söimme iloisesti kaikki pulputtaen ja illalla kävin yhden lapseni kanssa vanhemmillani tunnin ajan. Mieheni kanssa juttelin saunassa ollessa ja sen jälkeen taas kaikesta ja pitkään. Tämä on minun hyvää elämääni, juuri minun näköistä iloista ja ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitään sosiaalista elämää.

Olen aina vain kotona, kaupassa käyn pari kertaa viikossa.

mulle soittaa vain omat vanhemmat

Olen 34 ja tämä.

Käyn lenkillä ja välillä "shoppailemassa" ostoskeskuksissa, ehkä kahvilla.. Siinä on pääasiallinen sosiaalinen elämä, jos netissä viestittelyä ei lasketa. Töissä tulen hyvin toimeen työkavereiden kanssa, mutta en heidänkään kanssa vapaa-ajalla hengaa.

Olen kyllä ihan sinut tämän asian kanssa, enemmän tai vähemmän ollut tätä jostain 12 vuotiaasta asti. Tiedostan täysin että johtuu pääasiassa omista valinnoista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. Jos vain menisin ja tekisin niin saisin suht. helposti "sosiaalisen elämän" (ei ole mitään vaikeuksia esim. puhua ihmisille), mutta en ole edes varma haluanko sitä. Kuulostaa uuvuttavalta jos pitäisi viikonloppuisin, ja ehkä arkisinkin tapailla ihmisiä.

Sosiaalinen elämäni on kahden kaverin kanssa viestittelyä Whatsapissa, useimmiten minun aloitteestani. Käytännön syiden vuoksi nähdään vain muutaman kerran vuodessa, vaikka asutaankin suhteellisen lähekkäin. Sekin useimmiten minun aloitteestani. Tänään olisi ollut mielenkiintoisia menoja, mutta kumpikaan kavereista ei ehtinyt seuraksi, joten jäi sitten menemättä. Olen seurallinen ihminen ja kaipaisin muutakin, etenkin nyt, kun ei ole edes työkavereita. Mutta täytyy tyytyä yksinäisyyteen. Yritän oppia hyväksymään sen, että vaikka kuinka kovasti yritän, en oikeasti voi vaikuttaa omaan elämääni mitenkään.

Ei ole sos elämää, en ole yrityksistä huolimatta saanut puolisoa, perhettä taikka ystäviä.

Minusta siinä on ihan tarpeeksi sosiaalista elämää kun joutuu nuoren hoitojen takia ramppaamaan milloin missäkin suoltamassa elämäämme ja olemaan kummasteltavana, että hän saa asialliset diagnoosit. Harvakseltaan näen aikuisia lapsiani. Äitini soittaa välillä, välillä soitan sille.  Exän kanssa puhutaan välillä lapsista.  Onneksi sentään lapsi on kohta aikuinen niin voin jättää paskanjauhamiset kaupan kassoille ja satunnaisiin puheluihin äidiltäni.