Kuunneltiinko lapsuudenperheessänne lapsia? Kertokaa myös vuosikymmen

Eikö ketään kiinnosta tämä aihe?

Olen syntynyt 1960-luvulla eikä omassa lapsuudenperheessä lapsia ajateltu päätöksenteossa eikä lapsilta kysytty mielipidettä mistään. Itse olen ihan pienenä ajatellut, että koti on vanhempien koti ja me lapset saadaan asua siellä.

Sitä en osaa nyt äkkiseltään sanoa, miten tuo on vaikuttanut minun elämään, mutta olen aina ihmetellyt, miksi yleensä puhutaan lapsuudesta jonain elämän kulta-aikana, jonne kaikki kaihoavat. Minä en, aikuisuus on paljon parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1960-luvulla eikä omassa lapsuudenperheessä lapsia ajateltu päätöksenteossa eikä lapsilta kysytty mielipidettä mistään. Itse olen ihan pienenä ajatellut, että koti on vanhempien koti ja me lapset saadaan asua siellä.

Sitä en osaa nyt äkkiseltään sanoa, miten tuo on vaikuttanut minun elämään, mutta olen aina ihmetellyt, miksi yleensä puhutaan lapsuudesta jonain elämän kulta-aikana, jonne kaikki kaihoavat. Minä en, aikuisuus on paljon parempaa.

Niinpä. Ja nykyisinhän kuulee sellaista, että lapset päättävät kaupassa, mitä ostetaan ja mitä syödään. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1960-luvulla eikä omassa lapsuudenperheessä lapsia ajateltu päätöksenteossa eikä lapsilta kysytty mielipidettä mistään. Itse olen ihan pienenä ajatellut, että koti on vanhempien koti ja me lapset saadaan asua siellä.

Sitä en osaa nyt äkkiseltään sanoa, miten tuo on vaikuttanut minun elämään, mutta olen aina ihmetellyt, miksi yleensä puhutaan lapsuudesta jonain elämän kulta-aikana, jonne kaikki kaihoavat. Minä en, aikuisuus on paljon parempaa.

Niinpä. Ja nykyisinhän kuulee sellaista, että lapset päättävät kaupassa, mitä ostetaan ja mitä syödään. ap

Kyllä minä itse annoin omille lapsille mahdollisuuden valita kahdesta vaihtoehdosta jo ihan pienenä tyyliin syödäänkö tänään riisiä vai perunaa. Päätöksentekokin on asia, jota pitää harjoitella.

Kyllä. 70-luku. Kohtuu ok itsetunto.

50-luvulla - totta kai - hyvä itsetunto

70-luvulla syntynyt. Kuunneltiin, tietyt asiat oli jotka vanhemmat päätti eikä siihen auttanut mikään vinkuminen. Itsetunto hyvä.

Ei. 90-2000-luku. Minua sai raiskata ihan kuka halusi.

80-90 luku ja kyllä minua kuunneltiin. Sain päättää vaatteeni, harrastukset, kaverit, musiikin, ulkonäön, vapaa-ajan menot yms. omat asiat. Yhdessä vanhempien kanssa suunniteltiin koulunkäyntiä, sovittiin kotiintuloajat, neuvoteltiin viikkoraha, kotityöt ja lemmikit. Sain aina sanoa mielipiteeni myös sisustuksesta, auton väristä, lomakohteista ja olin mukana asuntonäytöillä, kun muutettiin.

Minulla on hyvä itsetunto ja luotan vahvasti omaan arviointikykyyni. Ehkä tuo, että vanhemmat arvostivat mielipiteitäni ja huomioivat mahdollisuuksien mukaan toiveitani, on tehnyt sen että itsekin huomioin hyvin muita ihmisiä. Myös oikeastaan odotan muilta osallistumista yhteisiin asioihin.

Kyllä. Minä 60- luvulta, vanhemmat 40- luvulta

Ihana lapsuus kun ei tarvinnut miettiä aikuisten asioita ,mitä tehdään ruuaksi jne. Lapsuus kului leikkien ja kuri oli kova ja vanhemmat päätti mihin sai mennä ja mihin aikaan piti tulla kotiin . Turvallinen olo kun huolehdittiin .  Pieni paikkakunta ja muidenkin vanhemmat vahti  ettei tuhmuuksia tehty.

Vierailija kirjoitti:

Ihana lapsuus kun ei tarvinnut miettiä aikuisten asioita ,mitä tehdään ruuaksi jne. Lapsuus kului leikkien ja kuri oli kova ja vanhemmat päätti mihin sai mennä ja mihin aikaan piti tulla kotiin . Turvallinen olo kun huolehdittiin .  Pieni paikkakunta ja muidenkin vanhemmat vahti  ettei tuhmuuksia tehty.

lisäys , vuosiluku 70-luku.

80-luku ja kyllä kuunneltiin. Opin tekemään ikätasoisia päätöksiä ja opetan sitä myös lapsilleni nyt. Kokemus siitä, että perheen asioihin voi vaikuttaa, on itsetunnolle tosi tärkeää. Lapset ovat perheenjäseniä, ei mitään komenneltavia otuksia, jotka sattuu asumaan meillä.

Olin lapsi ysärillä ja enemmän ei kuunneltu. Olin hämmästynyt kun tuttu neuvotteli lapsensa kanssa aamupalasta (!) varmaan puolisen tuntia ennen ratkaisun löytymistä. Mulle sopi että se juustoleipä kipattiin silloin nenän alle kyselemättä :D jotkut valmiiksi valitut vaatteet otti kyllä päähän joskus mutta ei mitään vakavaa ja mitään inhokkiruokia ei tuputettu eikä pakotettu syömään ylipäätään liikaa jos ei ollutkaan nälkä kuten joissain perheissä näin tehtävän tyyliin lautanen tyhjäksi. vastapainona kai sitten teinistä alkaen olinkin tosi itsepäinen muttei enää yritettykään päättää mitään puolestani vaan silloin sain kyllä kaiken vapauteni joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Äiti päätti aikalailla kaikesta, ja sitten ihmetteli ollessani teini, että miksen ole oma-aloitteinen. Niin miksiköhän...

Ei kuunneltu, ei annettu tehdä ikinä mitään , kaikki tehtiin puolestani. Enkä luota päätöksiini kunnolla vieläkään aikuisena. Jäänyt pysyvästi sellainen olo, että minä en voi itse ajatella omilla aivoillani koska en ole tarpeeksi viisas siihen hommaan.

Kyllä ja ei.

 Olin pikkuvanha ja sain kyllä tehdä asioita taipumuksien mukaan. Mutta sit toisaalta ei osattu tukea ja ottaa päätöksentekoon tietyissä asioissa. Joissain asioissa siis itseluottamus on ihan hyvä, toisissa huono.

70-luvulla syntynyt

Olin lapsi 1980-luvulla. Meidän perheessä vanhemmat päättivät kaikki tärkeät koko perhettä koskevat asiat ja meille lapsille vain ilmoitettiin, mitä tapahtuu. Myös meidän lasten ruokailu ja pukeutuminen sisältyivät vanhempiemme päätäntävaltaan ja jos vastustelimme, sitä pidettiin vain kiukutteluna.

Toisaalta kukin meistä lapsista sai vapaasti päättää vapaa-ajan vietostaan eli meitä ei pakotettu harrastuksiin tms. Perheessämme myös vallitsi "älyllinen vapaus" eli saimme halutessamme lainata kirjastosta outoja ja hurjia kirjoja sekä ilmaista erikoisia näkemyksiä ja mielipiteitä yhteiskunnasta, kulttuurista ja maailmasta vapaasti.

Olen syntynyt vuonna 1968. Omaa elämääni koskevissa asioissa minua kuunneltiin mielestäni ihan kohtuullisesti. Harrastuksissa, musiikkikasettien hankinnassa ja kavereiden kanssa olemisessa ei ollut havaittavissa sanelupolitiikkaa. Kun aloin itse harrastaa bändihommia, sain siinä puuhassa ihan mukavasti kannustusta. Kun nyt ajattelen, ei tule mieleen mitään sellaista tunnetta, ettei minua olisi kuunneltu tai olisi estetty tekemästä jotain, mikä oli minulle tärkeää.

Ei. Olin näkymätön lapsi. -67 syntynyt.

En vaatinut mitään, en pyytänyt mitään, vain olin ja elin parhaan taitoni mukaan. Vanhemmilla oli omat elämät, roikuimme mukana ja yritimme pysyä elossa.

Aikuisena en ole osannut pyytää apua, olen itse selvinnyt ja selvittänyt kaiken. Omista lapsistani olen huolehtinut hyvin, ehkä vähän liiankin. Teini ja jo aikuinen lapseni viihtyvät kotona ja turvautuvat pienissäkin asioissa minuun ja mieheeni.