Ystavien vauva-arki on saanut meidat peraantymaan. Ei voi olla totta etta vauva tekee kaikesta elamasta noin vaikeaa ja riitaista, mutta nayttaa olevan.

Jos asioista tekee vaikeita, niin ne varmasti sitä on.

ei onnistu heti? Tässä jotain avainkysymyksiä.

Totta kai vauvan syntymä muuttaa parisuhdetta, sehän muuttaa ihan kaiken. Toisille vauvan syntymä on isokin kriisi, toisille ei. Mutta aina elämä muuttuu. Katsopa ystäviesi arkea vaikka vuoden päästä, veikkaan että on muuttunut ja rauhoittunut.



Älä muutosta pelkää vaan ota se haasteena.

Alku voi olla hankalaa, mutta se vaihe on niin lyhyt verrattuna siihen mitä siitä saa...

Monestihan ihmiset menevät nykyään naimisiin kovin heppoisin perustein.

Lapsi vahvistaa hyvää suhdetta. Vaikka vauva-arki olisi rankkaa niin hyvä parisuhde tiedostaa ettei rankkuus johdu suhteesta vaan elämäntilanteesta.

Kyse on pitkälti omasta asenteesta ja valinnoista. Ja henkisestä kypsyydestä myös...Moni nainen uskoo vakaasti, että hänen tapansa hoitaa lasta ja kotia on ainut oikea tapa. Miehen tapa on väärä. Riitaahan siitä syntyy. Ja valitettavastii kaikki miehet eivät kasva isyyden myötä miehen mittaiseksi, vaan jatkavat elämäänsä samaan tyyliin kuin ennen lapsia...



Lapset kannattaakin hankkia aikuisina, kun on henkisesti riittävän kypsä elämään perhe-elämää.

Me oltiin esikoista odottaessa valmistauduttu siihen, että seuraavat vähintään puoli vuotta on pelkkää valvomista ja hankalaa elämää ja tehty suunnitelmia, miten pärjättäisiin siitä huolimatta. No, vauva olikin paljon helpompi kuin mitä oltiin pelätty, joten meidän vauva-arki tuntui ihan juhlalta =)

on myös rasittavaa ja voi rasittaa myös parisuhdetta mm. sen vuoksi kun ei saa nukuttua riittävästi. Mutta oma asenne vaikuttaa. Jos ymmärtää että elämä ei jatku kuten ennen vaan pieni ihminen rikastuttaa elämää jatkossa, kaikkine yövalvomiseen, sairauksineen jne. JOs haluaa äidiksi ja isäksi tämän hyväksyy ja ymmärtää, ainakin pitäisi jos on tarpeeksi kypsä. Ja onhan lapsi aina kasvamisen paikka, koko perheelle.

Minä olin varautunut, että lapsen synnyttyä koko elämä muuttuu eikä mikään ole enää entisellään. Kas, niin ei käynytkään. Itseasiassa en kokenut mitään muutosta mihinkään suuntaan.

Tietysti kysymys on myös luonteesta. Jos mies sattuu olemaan itsekeskeinen ei se lapsen syntymän myötä välttämättä muutu. Kypsymätön pysyy kypsymättömänä useimmiten. Ja ap voi vaan kuvitella, miltä tuntuu yhden hoitaa lapset, siivous, kaupassa käynti, valvomiset, jos toinen ei suuremmin innostu ottamaan osaa.

Vierailija:

Tietysti kysymys on myös luonteesta. Jos mies sattuu olemaan itsekeskeinen ei se lapsen syntymän myötä välttämättä muutu. Kypsymätön pysyy kypsymättömänä useimmiten. Ja ap voi vaan kuvitella, miltä tuntuu yhden hoitaa lapset, siivous, kaupassa käynti, valvomiset, jos toinen ei suuremmin innostu ottamaan osaa.

Nyt he kuitenkin ovat olemassa, heistä kovasti välitän, hyvää huolta pidän jne. Mutta tuntuu, että omanlaisempi olisi elämäni ilman heitä. Toisaalta, lohduttaudun sillä, etteivät he ikuisuutta ole pieniä ja pääsen vielä suht nuorena siihen reissaavaan elämään kiinni takaisin, josta myös kovasti pidän.

" vauva ei tule muuttamaan meidän elämää MILLÄÄN tavalla" , niin voin luvata, että ongelmia syntyy. Koska vauva muuttaa kaiken. Jos asenne on kohdallaan niin vauvasta kyllä selviää. Vauva kasvaa nopeasti isoksi. Täytyy asennoitua siihen, että JOUTUU sopeutumaan vauvan rytmiin. Ei sitä enää niin vaan helposti lähdetä kavereiden luo kylään, kaupungille tms. ja pysty välttämättä elämään kellontarkasti. Vauva voi esim. viivästyttää lähtöä puolikin tuntia yhtäkkiä. Tulee nälkä ja kakka ja pukeminen täytyy aloittaa uudestaan. Ellei jo henkisesti valmistaudu vauvan tulemiseen ja sen tuomiin muutoksiin, niin ei vauvasta kyllä selviä parisuhde kunnossa. Siksi niin moni eroaakin kun lapset on pieniä. Lasten elämään tulee sopeutua etenkin kun ne on pieniä. Isompien kanssa pystyy jo helpommin tekemään ja elämään suunnitelmallisemmin.

Kumpikaan lapsistani ei ole juonut tuttipullosta mitään ja esikoinen oli muutenkin todella itkuinen. Se rassasi parisuhdetta tosi paljon, kun minä olin ihan sidottu vauvaan koko ensimmäisen vuoden, mies ei pystynyt muutamaa tuntia enempää hoitamaan vaikka olisi halunnut. Aina sai olla " kello kaulassa" joka paikassa, kavereiden tapaamisissa yms. piti aina lähteä kesken kun mies soitti että kotona vaan huudetaan nälkää. JOtenkin olin kuvitellut että vauvan kuin vauvan voi vain opettaa juomaan tuttipullosta. Ja samalla olin vähän katkera miehelle kun hän pystyi rauhassa katsoa telkkaria tai olla saunaillassa tms. ja minä jouduin iltaisinkin käydä vähän väliä rauhoittelemassa todella huonosti nukkuvaa lasta...

ei mitään apua vauvan eikä kotitöiden kanssa, valtaisa väsymys, tunne, että olet yksin parisuhteessa, kaikki voimat meni kotiin ja lapseen. Ei siinä jaksanut muuta kuin ihan välttämättömimmän. Onneksi selvittiin ilman eroa.

... parasta rentoutusaikaa myös minulle. Ja usein vauva nukahti masuni päälle ja minä makasin sohvalla telkkaria katsellen vauvan nukkuessa tyytyväisenä. Oli se vauva-aika toisaalta niiiiin ihanaa :) Mutta toki väsymys oli se kaikkein (ainoa?) vaikein asia, kun ei siis itse saanut kunnon yöunia.

Meille syntyi kaksi vuotta sitten toivottu lapsi, olimme itse 20 v.

Olimme ajatelleet, että elämästä tulee rankkaa, mutta en pahimmissa painajaisissakaan oisi voinut kuvitella millaista ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli.



Itse oli todella huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen ja minulle tuli kaiken laista vaivaa (mm. vakava kohtutulehdus, kaavinta ym.)

Vauva itki vain koko ajan ja heräili ekan vuoden 15 min välein ja nukkuin alle 9/vuorokaudessa koko helkutin vuoden. Luultavasti lapsella oli paljon allergioita ja paha atooppinen iho, joille lääkäritkään ei osanneet tehdä mitään. Lisäksi oli kaikenlaista muuta huolta ja murhetta.



Väilillä meinaan pakahtua, kun joku ilmoittaa, että kyllä minä aion olla pirteä ja reipas äiti ja hoitaa parisuhdetta. Mutta oikeasti kukaan ei voi tietää, mitä on tulossa. Siksi mekään emme aio yrittää saada toista lasta vielä piiiiiiiiitkään aikaan, koska toisen kohdella tilanne voisi olla vielä pahempi.



T:nyt lapsi 2 v. eikä ikinä vielä nukkunut koko yötä (unikoulut ym. eivät auta...) ja esim. tutin perään itki 2kk, joten temperamenttia löytyy! Mutta on meille äärimmäisen rakas ja ihana lapsi:)

tuntuu melkein loukkaavalta kun on elänyt helvetilliset ensimäiset vuodet sairaan lapsen kanssa. Nukkumisella ja kokonaistilanteella on iso merkitys arjen sujumiseen, asenne ei aina riitä.



Mutta siitä huolimatta allekirjoitan senkin, että asenne vaikuttaa paljon. Eniten ongelmia tulee niille, joilla on ollut niitä suhteessa jo ennestään. Monet ongelmista vaan ovat olleet pienemmässä mittakaavassa tai pistetty taka-alalle ja sieltä ne räjähtävät silmille kun lapsi syntyy. Esim. mies ei ole kummoisesti osallistunut arjen pyörittämiseen ja viihtyy viikonloput kavereiden kanssa kaljalla. Kun lapsi syntyy, roolijako säilyy ja äiti vetää herneet nenään.



En siis usko siihen, että vauva hajottaa kenenkään liittoa, kyllä vanhemmat tekevät sen ihan itse.

Ihan sama homma. Mutta nyt on lapsi tehty, pian se on jo iso ja saa elää taas omaa elämäänsä :D

Odotin vauvaa onnella ja ilolla tulevaksi, olin varautunut kaikkeen. Kuten vielä lapsettomat ystäväni, luulin, että masennukseen sairastuminen riippuu vain omasta asenteesta. Vaan kas, eipäs riippunutkaan. Luulin myös, että helpostiko sitä herää joka yö lapsen itkuun antamaan rintaa/pulloa, mutta näin vuotta myöhemmin, joka yö vähintään 4 kertaa heränneenä, olo on kuin elävällä kuolleella.

Ehkä asenteessa sittenkin vikaa...