Ystavien vauva-arki on saanut meidat peraantymaan. Ei voi olla totta etta vauva tekee kaikesta elamasta noin vaikeaa ja riitaista, mutta nayttaa olevan.

Kumpikin tiedostaa sen, että vauva-aika on vain tilapäistä ja joskus helpottaa. Työnjako on meillä ollut alusta saakka selvä, eli minä olen kotona ja mies töissä ja vapaa-aikanaan mies osallistuu parhaansa mukaan. Nämä asiat on meillä selvitetty jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Tarpeen mukaan olen ottanut aikaa itselleni, lähden kavereille tai kauppaan tai milloin mitäkin. Silloin mies saa ottaa hoitovastuun ja hän on tehnytkin sen mielellään.

Toki välillä väsyttä ja silloin tulee riitaa, mutta se on vain tilapäistä.

Parisuhdetta hoidamme iltaisin, kun lapset nukkuu. Silloin katselemme leffoja, syömme, ehkä juomme hieman viiniä ja juttelemme. Meillä on hyvä keskuteluyhteys ja setvimme aina aika ajoin parisuhdettamme ja tulevaisuuttamme.

Olen tehnyt miehelle selväksi, että jos hän haluaa täyspäisen vaimon, minun on saatava pitää yllä sosiaalisia suhteitani. Tapaamme usein ystäväpariskuntia ja silloin saa nollata ajatuksia ja saan taas voimaa jaksaa arkea. En osaa sanoa, mikä on meidän salaisuus, mutta mitään kriisiä meille ei ole lasten syntymän jälkeen tullut. Nyt kuopus on jo yli vuoden ja kolmas lapsi toiveissa .)

Mieheni mukaan parisuhde on kuin yritys. Jos haluaa sen menestyvän, on huolehdittava jokaisesta sen jäsenestä yksilönä, vain siten homma voi toimia kokonaisuutena.

t. 38

Vierailija:

38, miten toi on mahdollista? Meillä myös 2 lasta kahden vuoden ikäerolla, ja tuntuu, ettei ole aikaa toisillemme aviopuolisoina. toki tiedostetaan, että vauva-aika menee nopaesti ohi

Siis kyllä ne tumput yleensä olivat lapsen käsissä, mutta LAPSI OLI HEREILLÄ JA ITKI! kun kutitti paljon! Ja vauva rauhoittui sillai, kun piti käsistä kiinni, eikä vaan raapinut!



Ja ataraksia saatiin vasta kun lapsi oli 10kk ja itkin väsymystä lääkärillä. En ymmärrä, mikseivät aiemmin antaneet. Jos toinen samanlainen lapsi tulee, niin marssin kyllä heti, ja vaadin saada tuota ataraksi, se kuitenkin helpotti aika paljon.

Meillä muistelen esikon vauva-aikaa luultavasti koko liittomme ja elämämme onnellisimpana aikana, kuopuksen kanssa taas riideltiin. Johtui varmaan sekä väsymyksestä että muista kriiseistä.

Niin, ja niistäkin kasvettiin ulos aikanaan ja perhe-elämä on taas melko auvoista =)

mistä siihen saa apua, muualta kun neuvolasta?? millaista apua?

ottamatta) on onnenhetkiä.



Ehkä teidän kannattaa tosiaan lykätä omia vauvahaaveitanne myöhemmäksi. Täyttä työtä se on. Mutta silti lapset ovat aivan ihania ja jopa elämän tarkoitus.

Vierailija:

mistä siihen saa apua, muualta kun neuvolasta?? millaista apua?

Mutta sitä omaa asennettakin kannattaa aina välillä tarkastella vähäsen, muuten se menee helposti siihen että nalkutetaan tyhjästä ihan siksi että itseä ottaa päähän joku pikkuasia, jolloin se toinenkin on sitten huonolla tuulella kun ei tee mitään oikein. Ja sitten kun molempia vanhempia ottaa pähän, niin tiuskitaan lapsellekin, hermostutaan lapsen huutoon jne.

Kun on asioita joihin voi vaikuttaa, sitten niitä joihin taas ei voi. Kuten mahdollinen koliikki, jotkut vauvat kun huutavat vaikka mitä tekisi, ja silloin on ehkä parempi tyytyä tilanteeseen ja laittaa vaikka korvatulpat korviin ja katsella tekstitettyä leffaa se vauva sylissä. Eikä tepastella ympäri kotia yrittäen hiljentää ja hyssytellä vauvaa joka ei hiljene ja ajatella koko ajan että " prkl kun taas tuo huutaa enkä mä taaskaan pääse nukkumaan" . Kyllä se vauva joskus hiljenee, ainakin sitten kun muuttaa aikanaan pois kotoa...

Itse olen aina tykännyt lapsista hirveästi, lähipiirissä oli ties kuinka monta vauvaa, parisuhde tosi vahvoissa kantimissa (mulla maailman ihanin mies) ja vauva toivottu, suunniteltu ja odotettu. Silti on kyllä pakko tunnustaa, että vauvan tulo muutti aivan kaiken ja oli PALJON raskaampaa kuin ikinä olisin osannut kuvitella. Varmasti paljon riippuu lapsestakin, tottakai, mutta tuskin se nyt pelkkää auvoa ja autuutta on kenellekään.



Olen taipuvainen itsekin monen muun tavoin ajattelemaan, että riittävästi unta on aivan hirveän tärkeä asia. Aivan jokaisen vanhemman pitäa valmistautua siihen, että ainakin muutama kuukausi univajetta on tosiasia. Meillä univaje alkoi helpottamaan vasta lapsen ollessa n. 2v. Hän oli ja on edelleen erittäin huonosti ja pätkissä nukkuva (herättää edelleen ehkä n. joka toinen yö 1-2 kertaa yössä), mikä ihan väistämättä vaikutti negatiivisesti aivan kaikkeen; parisuhteeseen ja muuhun elämään. Kun univaje on jatkuvaa ja kroonista kuukaudesta toiseen, niin siihen ei enää yksi tai kaksi hyvin nukuttua yötä vaikuta juurikaan.



Sen takia, vaikka kannatankin lämpimästi imetystä ja sitä, että pitää olla valmis tekemään työtä imetyksen onnistumisen eteen, niin olen nyt kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että jos vauva edelleen 3-4 kk iässäkin herättää 4-5 kertaa yössä nälissään, niin pullo suuhun. Itse tein sen mokan, että yritin, yritin, yritin liikaa, ja näin jälkeenpäin ajatellen uhrasin vauva-ajan ja parisuhteen imetyksen alttarille ja ensimmäinen 8-9kk oli ihan yhtä helvettiä. Todennäköisesti myös itse osittain aiheutin tuon jatkuvan yöheräilyn; vauva ei koskaan tullut kylläiseksi ja heräsi sen takia tuon 8-9kk joka yö monenmonta kertaa (kiinteät alkoivat kelpaamaan kunnolla vasta tuossa iässä) mutta en antanut tarpeeksi maitoa pullosta.



Meillä parisuhde ajautui vakaviin vaikeuksiin lapsen syntymän jälkeen, menimme parisuhdeterapiaa mikä toimikin hyvin, koska suhteen pohja oli kuitenkin niin vahva. Nyt lapsi on 2v 8kk, ja elämä hymyilee taas kaikella tapaa.

Sen jälkeen nukkui 5 - 6 tuntia ennenkuin heräsi syömään.



Päivisin itki tosin väsymystään ja nälkää syöttää piti tunnin - kahden välein ja nukkui noin puolituntia - tunnin kerrallaan.



Mutta silloin luulin, että kaikki vauvat ovat sellaisia, enkä pitänyt asiaa kovin ihmeellisenä. Sitten sukuun syntyi toinen vauva, joka nukkui yöt syöden vain kerran. Päivisin oli valveilla vain ruoka-aikaan puolituntia - tunnin kerrallaan muun ajan nukkui 3 - 4 tuntia kerrallaan.

Sitten iski arki yövalvomisineen ja olin ihan kauhuissani. Pahinta ehkä oli, etten ollut yhtään valmistautunut siihen, että lapsen kanssa on oikeasti kiinni ympäri vuorokauden. Sitten, nyt saa nauraa, minä luulin oikeasti, että vain koliikkivauvat itkevät, enkä suinkaan ole mikään teiniäiti, kaukana siitä. No joo, sellaista oli esikoisen kanssa. Kuopus syntyi melko pian tämän jälkeen, ja nyt olin valmistautunut kaikkeen. Kas, lapsi nukkui kuuden tunnin pätkissä ja oli rauhallisin koskaan näkemäni vauva. Sisarukset kiintyivät toisiinsa, ja elämä on nyt ihanaa, sillä olen oppinut olemaan edes jonkinlainen äiti, siis tottunut perhe-elämään, joka poikkeaa aika radikaalisti sinkkuelämästä. Kaksi asiaa siis vaikuttaa siihen, miten vauvavuosi sujuu: oma asenne ja vauvan luonne. Se, mitä minun olisi ollut hyvä kuulla etukäteen, oli, että kaikki loppuu aikanaan, kun on kyse vauvan vaikeuksista.

päivällä useita tunteja jotta sai itse hengähtää ja aikaa omille ajatuksille. Musta tuntuu että nyt vasta kun poitsu reilun vuoden on alkanut raskaampi vaihe. Hirveää äidissä roikkumista, öisin heräillään edelleen ja päivällä lyhyet unet ja koko ajan vahdittava täystuho. Millonkahan tää helpottaa?!?

ja kyllä väsymys saa riidan aikaan milloin mistäkin. Pää ei vaan toimi kunnolla, asioita ymmärretään väärin ja on paha olla väsymksen takia. Onneksi riidat sovitaan myös nopeasti, joten väsyneenä lauotut asiat eivät jää kaivelemaan.



Yritämme asennoitua niin, että kohta koliikki menee ohi ja illat ja yöt voivat ehkä helpottua. Mutta ei se oma asenne aina auta kun on vaan niin kuollut... eikä jaksa enää kantaa kiemurtelevaa, huutavaa vauvaparkaa kun tuntuu että jalat pettävät alta. Silloin tosiaan on ne korvatulpat ja telkkarituoli paikallaan, tiukka ote lapsesta ja vaan odotetaan että lapsen kipu menee ohi.



Onneksi lapsi on aamuisin hyväntuulinen, eli ei näytä itse kärsivän unenputteesta vaikka karjuukin 4-6 tuntia illalla ja yöllä, plus että päiväunet katkeilevat mahavaivojen takia. Ja onneksi ei ole muuta vaivaa... kovasti myötätuntoa ja voimia sairaan lapsen vanhemmille, teillä vasta rankkaa lieneekin...

Ei se kutina lopu, vaikkei pystyisikään raapimaan. Ja se se vasta ärsyttääkin, kun ei voi raapia, vaikka kutittaa. Mistä taas seuraa se, että vauva ei pysty nukkumaan.

Ja joo, en ole ap.

Vierailija:

Onko vauva yliälykäs vai äiti tyhmä, jos ei itseään raapivalle vauvalle saa tumppuja pysymään kädessä vaikka kumilenkuilla tai lapasenpidikkeillä?

Vierailija:

Siis kyllä ne tumput yleensä olivat lapsen käsissä, mutta LAPSI OLI HEREILLÄ JA ITKI! kun kutitti paljon! Ja vauva rauhoittui sillai, kun piti käsistä kiinni, eikä vaan raapinut!

Ja ataraksia saatiin vasta kun lapsi oli 10kk ja itkin väsymystä lääkärillä. En ymmärrä, mikseivät aiemmin antaneet. Jos toinen samanlainen lapsi tulee, niin marssin kyllä heti, ja vaadin saada tuota ataraksi, se kuitenkin helpotti aika paljon.

Lapsi täytyy ottaa ihan kaikessa huomioon, se on se suurin muutos. En voi nyt tästä tietokoneelta nousta ylös ja lähteä käymään vaikka kaupungilla, koska parevekkeella nukkuu kaksi pientä lasta.



Ja ei se vauva ehkä niin paljoa muutakaan, mutta kyllä ne asiat kuitenkin muuttuu, kun lapsi kasvaa. Uhmaikäisen kanssa ei olekaan enää niin helppo lähteä kaupungille silloin kun huvittaa, saati jos lapsia on kaksi. Onneksi kuitenkin myös aika tekee tehtävänsä ja kaikkeen sopeutuu.

Vierailija:

Meille syntyi kaksi vuotta sitten toivottu lapsi, olimme itse 20 v.

Olimme ajatelleet, että elämästä tulee rankkaa, mutta en pahimmissa painajaisissakaan oisi voinut kuvitella millaista ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli.

Itse oli todella huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen ja minulle tuli kaiken laista vaivaa (mm. vakava kohtutulehdus, kaavinta ym.)

Vauva itki vain koko ajan ja heräili ekan vuoden 15 min välein ja nukkuin alle 9/vuorokaudessa koko helkutin vuoden. Luultavasti lapsella oli paljon allergioita ja paha atooppinen iho, joille lääkäritkään ei osanneet tehdä mitään. Lisäksi oli kaikenlaista muuta huolta ja murhetta.

Väilillä meinaan pakahtua, kun joku ilmoittaa, että kyllä minä aion olla pirteä ja reipas äiti ja hoitaa parisuhdetta. Mutta oikeasti kukaan ei voi tietää, mitä on tulossa. Siksi mekään emme aio yrittää saada toista lasta vielä piiiiiiiiitkään aikaan, koska toisen kohdella tilanne voisi olla vielä pahempi.

T:nyt lapsi 2 v. eikä ikinä vielä nukkunut koko yötä (unikoulut ym. eivät auta...) ja esim. tutin perään itki 2kk, joten temperamenttia löytyy! Mutta on meille äärimmäisen rakas ja ihana lapsi:)

Ja pahimmassa tapauksessa vielä tulehtuvat. Meilläkin vauva raapi itsensä verta vuotaville naarmuille kun kutisi niin kovasti, kaikki vaatteetkin oli niiden vuotavien naarmujen takia pikkuriikkisissä veritipoissa.

Vierailija:

Ei se kutina lopu, vaikkei pystyisikään raapimaan. Ja se se vasta ärsyttääkin, kun ei voi raapia, vaikka kutittaa. Mistä taas seuraa se, että vauva ei pysty nukkumaan.

Ja joo, en ole ap.

Vierailija:

Onko vauva yliälykäs vai äiti tyhmä, jos ei itseään raapivalle vauvalle saa tumppuja pysymään kädessä vaikka kumilenkuilla tai lapasenpidikkeillä?

Vierailija:

ei mitään apua vauvan eikä kotitöiden kanssa, valtaisa väsymys, tunne, että olet yksin parisuhteessa, kaikki voimat meni kotiin ja lapseen. Ei siinä jaksanut muuta kuin ihan välttämättömimmän. Onneksi selvittiin ilman eroa.

t. atoopikkotyttären äiti ja alimmaisen tekstin kirjoittaja

Vierailija:

No ne tumput laitetaan ihan siksi että kutinaansa raapiva vauva ei kynsi ihoaan verisille naarmuille joihin tulee rupia ja jotka kutiavat sitten vielä lisää.

Ja pahimmassa tapauksessa vielä tulehtuvat. Meilläkin vauva raapi itsensä verta vuotaville naarmuille kun kutisi niin kovasti, kaikki vaatteetkin oli niiden vuotavien naarmujen takia pikkuriikkisissä veritipoissa.

Vierailija:

Ei se kutina lopu, vaikkei pystyisikään raapimaan. Ja se se vasta ärsyttääkin, kun ei voi raapia, vaikka kutittaa. Mistä taas seuraa se, että vauva ei pysty nukkumaan.

Ja joo, en ole ap.

Vierailija:

Onko vauva yliälykäs vai äiti tyhmä, jos ei itseään raapivalle vauvalle saa tumppuja pysymään kädessä vaikka kumilenkuilla tai lapasenpidikkeillä?

Vierailija:

Ei se kutina lopu, vaikkei pystyisikään raapimaan. Ja se se vasta ärsyttääkin, kun ei voi raapia, vaikka kutittaa. Mistä taas seuraa se, että vauva ei pysty nukkumaan.