Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Mun miehen ex on eroperheestä. Erosi miehestäni, koska vaan kyllästytti. On itse sanonut minulle näin. Miehen vanhemmat taas ovat olleet yhdessä 60 vuotta. Mies ei olisi halunnut erota, koska hänelle pitkä liitto on arvo itsessään, mutta päätyi eronneeksi silti. No onni minulle. Sen mitä olen muiden naisten juttuja kuunnellut, tämä mies panostaa parisuhteeseen paljon enemmän kuin moni muu.

Otin eron koska mies piti mua itsestäänselvyytenä. Hänen mielestään kun ollaan naimisissa, parisuhteen eteen ei tarvitse enää tehdä mitään. Ei treffi-iltoja tms eikä tarvitse ottaa enää toista huomioon mitenkään eikä auttaa missään, ei edes vaikka toinen olisi kovissa kivuissa ja tarvitsisi apua. Hän muuttui todella itsekkääksi heti naimisiinmenon jälkeen ja yhtenä päivänä sairaalasta kotiin mennessä mulle kirkastui että tässä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Hän ei tietenkään suostunut allekirjoittamaan erohakemusta, mutta onneksi Suomessa laki on sellainen että eron saa aina ja allekirjoituksen hankkiminen hoituu käräjäoikeuden kautta. Kehtasi vielä vuosi eron jälkeen pyydellä kahville ja haaveili että palattais yhteen. 

Tuula kirjoitti:

Mentiin nuorena naimisiin. Tänä vuonna tulee tapaamisesta 50 vuotta. Naimisissa on oltu 48 vuotta. Juu, tiedän, aivan hurjia lukuja. Ei tuota nyt usko itsekään.

Ensimmäinen paha kriisi oli 7 vuoden avioliiton paikkeilla. Ihastuin toiseen. Siitä selvittiin. Sen jälkeen oli pahojakin riitoja, parinvaihto leikkejä yhdessä ja milloin mitäkin. Miehen työmatkat toivat oman jännitteensä. Riidelty on joskus paljonkin.

Tärkeintä on se, että ei ihan pikkujutuista lyö hanskoja tiskiin. Ongelmat täytyy avata ja jatkuva puheyhteys auttaa meillä. Me ollaan nykyisin lähinnä toistemme bestiksiä. Viihdyn parhaiten tämän tyypin kanssa, jonka on oppinut tuntemaan läpikotaisin.

Hyvin kirjoitettu, kiitos. Jotain tämän tyyppistä varmaan elän omassa kohdassani, hieman nuorempana, läpi itsekin.

Sillä erolla, että me tavattiin vasta 27- ja 29-vuotiaina, nyt ollaan molemmat tultu viidenkymmen yli.

25 vuotta oltiin yhdessä. Nelisen vuotta ennen avioeroa, vaimoni ilmoitti, ettei tiedä mitä tulevaisuudelta haluaa ja olenko minä sittenkään se, jonka kanssa haluaa loppuelämänsä viettää. Hänen sanojensa mukaan suhteessamme ei varsinaisesti ollut mitään vialla, se kipinä oli vain hävinnyt.

Sattumalta vähän aiemmin hän oli tavannut baarissa jonkun miehen, jonka kanssa oli aloittanut viestittelyt. Ja vaikka aiemmin hän kävi kavereineen yöelämässä harvakseltaan, nyt piti päästä joka viikonloppu. Kävimme läpi yhteisen elomme ensimmäistä isoa kriisiä, mutta siitä selvittiin. 

Tästä pari-kolme vuotta eteenpäin ja vaimoni vaihtoi työpaikkaansa. Tulevan työn kuva oli sellainen, että hän joutui matkustelemaan erilaisissa tapahtumissa vähän väliä. Ja tietenkin miespuolisen työnantajansa kanssa. Pisin reissu kesti viikon ja se taisi olla espanjassa tms...

Noin vuoden päästä hän sitten ilmoitti, että haluaa eron ja muutti työnantajansa luokse. 

Ennen eroa kävimme paljon keskusteluja asiasta. Hän oli puolisen vuotta kahden vaiheilla koko ajan. Lopulta en jaksanut enää ja ilmoitin hänelle, että nyt tämä saa riittää, joka toisaalta helpotti hänen päätöstään.

Näin jälkikäteen asiaa mietittynä, hänellä oli kaksi isoa kriisiä suhteemme aikana, joissa hänestä tuntui voimakkaasti, onko hän saavuttanut tarpeeksi, riittääkö tällainen elämä hänelle... 

Nyt erostamme on n. 5 vuotta. Kuulin yhteiseltä tyttäreltämme (joka on jo 28 vuotias), että kolmisen vuotta erostamme, ex-vaimoni ajatteli minua päivittäin ja näki minusta paljon unia. Häneltä itseltään en ole näitä voinut kuulla, koska tämä nykyinen mies ei halua, että hän on missään tekemisissä kanssani (paljastui todella mustasukkaiseksi mieheksi). Onnea vaan heille. 

Ero tuli kun masennuin ja lannistuin, elämästä katosi kaikki ilo. Olin pikkuhiljaa luopunut kaikista omista harrastuksistani ja jutuistani ja panostanut lähinnä siihen että kumppanilla on hyvä olla. Näin on käynyt jo kolme kertaa, mutta en nähtävästi ikinä opi.

Itse jätin menemättä elämäni suurimman rakkauteni kanssa yhteen, koska hän ilmoitti rakastuneensa minussa ulkonäköön. Vaikka näkee myös muita hyviä puolia. Itse olen ainoastaan ihastunut hänen ulkonäköönsä, ihan muut asiat ovat niitä joita hänessä rakastan.

Saimme toisen lapsen. Tuli liikaa huolia, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nyt. Mies reissutyössä ja luult tapasi toisen.

Ero tuli, mies meni naimisiin, saivat yhteisen lapsen. Hyvin pian erosivat ja heidän kahden välit ovat tisi huonot. Olin jollain asteella ollut rakastunut ex.än kaikki nämä vuodet. Eron jälkeen oli ns tarjottimella. Tajusin pieni lapsi, joka on syytön minun ja ex.n eroon, tulee aina muistuttamaan erosta.

Ehkä olisin voinut jatkaa ex.n kanssa, jos lapsi ja ex olisivat viettäneet isävkonloput muualla. Tajusin olen hölmö. Lisäksi lapsi on aivan ihana.

Jäädytin tunteet, jatkoin treffailua ja nyt ex on löytänyt vaimo nro 3, joka on melkoinen pakkaus, pelkkää hyvää.

Ex muuttaa maalle ja meillä kotona asiat taas muuttuu.

Jollain asteella, ensimmäistä kertaa, salaa odotan hetkeä, jolloin lapset muuttavat pois kotoa.

Muuton jälkeen lapset ovat isällään vain 4 yötä kuussa.

Tiedän useita tapauksia, joissa nainen on ns. putsannut miehen

omaisuuden eron yhteydessä.

Kun nainen lihoaa ja lopettaa imuroinnin ja imemisen on aika jatkaa matkaa.

Ei kaikkea voi ennakoida. Pitää elää vaan päivä kerrallaan ja nauttia. Ei kukaan takaa että elät edes sinne keski-ikään asti tai puolisosi, jossa suurimmat avioeropiikit tulee. Ei se, että joku joskus loppui, tarkoita, ettei sitä jotain olisi pitänyt ollakaan. Ihmiselämään mahtuu hyviä ja huonoja kausia. Ystäväni esimerkiksi sanoi, että 20 vuoden liiton jälkeen, että kyllä se kannatti. Oli niin monta hyvää vuotta. Vaikka ei ollut ikuista.

Vaimo lähti jonkun toimitusjohtajan mukaan. Olin ilmeisesti liian matalasta sosiaaliluokasta. Olin 46 vuotta tuolloin ja olimme tunteneet 25 vuotta, josta naimisissa 16 vuotta.

Hävitimme toisemme pikkulapsiarjen pyörteisiin, emme enää huomioineet toisiamme tai pitäneet huolta suhteestamme. Arjen läheisyys katosi ensiksi ja seksi hävisi myöhemmin, muutuimme toisillemme pelkästään lasten vanhemmiksi ja asuntolainan maksajiksi. Lopulta puhuttiin enää pakolliset arkeen liittyvät asiat, tunteista ei enää mitään. Tästä ei ollut enää paluuta vanhaan, minun jaksaminen loppui ja hain eroa 18 vuoden jälkeen. Ero ei kaduta, vaan se että annoimme suhteemme kuihtua ja kuolla. 

Jos voisin jotain jälkeenpäin muuttaa, niin antaisin enemmän aikaani ja huomiotani toiselle, tehtäisiin asioita yhdessä ilman lapsia, pidettäisiin hauskaa, naurettaisiin ja hellittäisiin toisiamme. Siis kaikkea sitä, mitä teimme ennen perheen perustamista.

Vierailija kirjoitti:

Vältä addiktikot, esim. viina ja pelaaminen.

Mikä toimii; suunnitelmaa yhteisestä tulevaisuudesta, luottamuus, omat harrastukset ja menot.Keskustelkaa ja pussatkaa päivittäin.

Erosin miehestä, joka pelasi kaikki rahamme. Aloimme olemaan korvia myöden veloissa eikä ex halunnut lopettaa pelaamista. Ennen avioliittoa ei ollut mitään merkkejä addiktiosta peleihin.

Minun oli mietittävä, että haluanko kasvattaa lapsemme oikeasti köyhyydessä vai laitanko miehen pihalle. Päädyin jälkimmäiseen.

Ex kyllä mainosti jälkikäteen, että hylkäsin hänet yllättäen eikä meillä ollut mitään ongelmiakaan. Minä olin se pahis, joka erotti rakastavan isän lapsistaan. Tosin pelit olivat niitä lapsia tärkeämpiä. 

Oli oikea päätös enkä tiedä, että miten olisin asian ratkaissut muuta kuin eroamalla. Lapsille selitteli rahattomuuttaan sillä, että "äiti vie kaikki rahani". Kyllähän se lapsillekin aikaa myöten selvisi, että mihin isän rahat menevät.

Välillä olen miettinyt, että mitä elämämme olisi ollut jos en olisi eronnut. Nyt itselläni on ihana aviomies ja oma talo, lapsilla hyvät koulutukset & työt ja olen heitä pystynyt avittamaan elämässä monella tapaa. Elämä on siis kaikkineen, myös taloudellisesti, mallillaan. Exällä asiat eivät ole yhtä hyvin.

"Varmimmin avioeron välttää kun ei mene naimisiin. Jos olisit laskuvarjohyppäämässä lentokoneesta ja sinulla olisi 50% mahdollisuus, että laskuvarjo toimii, hyppäisitkö?"

Vähän huono vertauskuva tuo avioero tai kuolema. Harva kuitenkaan kuolee avioeroon.

Avioliitto loppui miehen au-suhteisiin josta yhdestä hänelle syntyi jopa pari lasta tämän toisen naisen kanssa. Eli siis ns. kaksoiselämää. 

Olisinko voinut välttää? Kyllä. Olisi pitänyt kuunnella intuitiota ja pistää parisuhde poikki jo heti ekan "se on vain ystävä"-tekstailujupakan jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Tämä kuulostaa siltä, että voisi siis olla viisaampaa elää elämänsä ilman miestä?

Kyllä! En ikinä enää ota riesoikseni miestä, perässä vedettävää kivirekeä. Pitäkää tunkkinne. Olen onnellinen yksin.

Ulosannin perusteella ei ole välttämättä huono diili miehille.

Ulosanti on erityisen hyvä.  Juuri noinhan se on, ja noin se sitten myös ilmaistaan.  Korukielet ja kiertolauseet on muita asioita varten.

Miehen diileistähän ei siinä kyse ole.

Äitini ilmaisi aikanaan tuntonsa juuri tuohon tapaan.  Eroa heille ei tullut, vaan isä kuoli.  Eihän sitä kukaan ääneen sanonut, mutta kyllä me lapset ja jotkut muutkin varmaan tuumasimme mielessämme, että niin surullinen asia kuin olikin, niin äidin elämä tulee helpottumaan.

Ja niin kävi.  Äiti sanoi nimenomaan, että uutta miestä hän ei ota.  Kun viimeinkin saa elää oman mielensä mukaan eikä ole kukaan toinen siinä vieressä määräilemässä eikä sotkemassa eikä asettelemassa kapuloita joka rattaaseen.  Äiti elää leppoisaa elämää, varsinkin kun vertaa muutamaan muuhun ikätoveriinsa, joiden on kuin vimmalla täytynyt se uusi mies saada ja sitten löytävät itsensä samasta satimesta, mistä jo kerran irti pääsivät. 

Keski-iän ylittäneiden, jo kerran avioliitossa olleiden naisten ja miesten kannattaisi elää ihan vain itsekseen, seurustellahan voi ja vaikka kuinka vakavasti, mutta oman kodin rauha ja oma itsenäinen elämä kannattaisi säilyttää. 

Tietenkin on niitä, jotka onnistuvat hyvin ja ovat onnellisia uudessa liitossaan, mutta onni on aika sattumanvarainen asia.  

Voi olla, että olen vähän kyyninen.  Oma ensimmäinen avioliittoni kesti vain viisi vuotta, mutta se oli kamalaa aikaa.  Omaa syytäni mennä naimisiin hullun alkoholistin kanssa, nuoruus ja tyhmyys.  Onneksi olin hyvin nuori vielä sen jälkeenkin, joten ihan kokonaan ei nuoruuteni siihen mennyt.  Kauan kesti, ennen kuin edes kiinnosti mikään uusi yritys, olin niin rikki revitty.  Toinen liittoni onnistui ja jatkuu edelleen.  

Nyt jos joutuisimme erilleen, en ottaisi enää ketään.  

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! En ikinä enää ota riesoikseni miestä, perässä vedettävää kivirekeä. Pitäkää tunkkinne. Olen onnellinen yksin.

Se on justiin se tunkki, joka kaipaa sitä naisosapuolta.

Ikäkriisi tai jokin muu-mutta mieheni otti vastaan työkomennuksen, joka siirsi hänet töihin toiseen maahan. Itse en päässyt lähtemään työni vuoksi mukaan. Aluksi kävin luonaan usein, hän myös Suomessa. Jonkin ajan kuluttua käynnit harvenivat, eikä hän enää pyytänyt luokseen. Sitten ilmoitti haluavansa erota. Vieläkään en tiedä syytä, oliko hänellä jo joku nainen kenties lähtiessään sinne, vai löysikö ajan saatossa. Meillä oli mielestäni hyvä avioliitto, joka kesti 10 v ja sitten yksinkertaisesti vain päätti yksin lähteä töihin ulkomaille. Toisinaan olen vieläkin hämilläni tästä, vaikka aikaa jo erosta kulunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan puhumisen tärkeyttä ja kuuntelemista.

Meillä 34 vuotta yhteistä eloa takana ja ihan erilainen keskustelukulttuuri tuottaa toisinaan hankaluuksia. Tahtotilasta on kyllä suuri apu joskus..

Eksä puhui ja analysoi ihan liikaa eikä sitä jaksanut enää kuunnella. Nyt on ihana rauha yksin ollessa. 

100% samaa mieltä. En ole vielä eronnut, mutta en yhtään jaksaisi kuunnella puolison jatkuvaa puhumista ja analysointia. Haluaisin olla rauhassa.

Miksi ne avioliitot pitää aina kestää sinne tuonelan porteille asti, kunnes kuolema meidät erottaa, eiköhän tuo ole jo vähän liioittelua että löydät sielunkumppanin jonka kanssa on aivan ihanaa olla kuolemaan asti, senpä takia ihmiset ei menekään naimisiin kun on niin mahdottomat odotukset siihen ladattu. Ihminen lopulta kyllästyy olemaan saman ihmisen kanssa jatkuvasti ja toteaa että tässäkö tää oli.