Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten parisuhteen muodostamisesta aikuisena tuli näin vaikeaa?
Täällä näyttää olevan jo ketju parikymppisistä, mutta oma ihmettely kohdistuu nyt sellaisiin 40-50 -vuotiaisiin.Olen (N, 50+) ollut nyt sinkkuna muutaman vuoden ja haussa on parisuhde. Treffiäpit ja deittisivustot testattu, livessäkin käyty (koronaa ennen ja koronan jälkeen), mutta huonolla tuloksella.Ravintoloissa on ollut enimmäkseen varattuja, Tinderissä ym. vain seksiseura haussa.Varsinkin nyt viime vuosina on tullut selkeä trendi, että miehet eivät näytä haluavan parisuhdetta. Kaikki tuntuvat haluavan vai seksiseuraa, FWB, FB, ONS, mitänäitänyton.Varsinkin Tinderissä on ilmiönä, että mies SANOO haluavansa parisuhdetta, mutta juttelun alettua onkin kiinnostunut vain pelkästä seksiseurasta. Ei missään nimessä mitään pysyvää, vakituista, jotain kestävämpää.Ja mietityttää että MIKSI?Onko sormet palanu niin pahasti, että ei enää parisuhde kiinnosta?Onko maailma muuttunut niin, että tämän ikäluokan miehet eivät enää halua kumppanuutta, yhdessäoloa, ehkä jopa yhdessäasumista?
Kommentit (2361)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva jos yhteiskunnassa voisi sitoutua näkyvästi myös sinkkuuteen ilman että pukee nunnankaapua ylleen ja muuttaa luostariin. Merkiksi kaikille seuraa hakeville, että en ole markkoilla. Kyllä varmasti kaikki naiset tietää, että helpompi on torjua mies vilauttamalla vihkisormusta kuin sanomalla, että en ole kiinnostunut, en nyt jouda tmv. Nunnat tuskin kovin paljon joutuvat iskuyrityksiä torjumaan.
Nunnat ovat ilmeisesti samassa asemassa useimpien miesten kanssa tässä asiassa.
Pitäisi päästä eroon koko markkinat-ajattelusta. Tuolla kun ihmiset liikkuvat, tuskin monikaan ajattelee itseään tarjolla olevana tuotteena,
Huoh... He näkevät toiset haluttavimpina kuin toiset, ja toimivat sen mukaan. Koska useimmat ovat aika samaa mieltä, syntyy markkinat, jossa halutuimmilla on enemmän valinnanvaraa. Tämä on niin itsestäänselvää, ja niin kiistämätöntä, että aina ihmettelen miten te jaksatte taistella ilmiselviä totuuksia vastaan. Ensin rakentamalla olkiukkoja tietenkin.
Suhde omistamiseen, uraan, lapsiin, sukulaisiin, ajankäyttöön jne. erottelee ihmisiä kuitenkin edelleen.
Millä ihmeellä ostaisin toisen? Myyntipuheella?
Meno on mennyt sellaiseksi, että liian moni kuvittelee olevansa jotain ihmeellistä tai suorastaan huijaa. Mitäs näille markkinähäiriköille keksittäisiin?
Ja jos tuota laatuluokka-ideaa halutaan kehittää, niin miksei sitten ihan reilusti lajitella porukat omiin laareihinsa, joissa kvaliteetit ovat kaikille selvät. Ei vahingossakaan pääsisi mitään epäsäätyisiä sutinoita kehkeytymään.
Mikä noissa kvaliteeteissa on jotenkin epäselvää? Jos olet miehenä lihava, kalju, kasvot epäsymmetriset ja pituudelta lyhyt, niin kauniit naiset ovat silloin sinulta lukossa. Suurin osa myös vaatimattomamman näköisistä naisista. Mies on laatuluokaltaan siis "subfive". Kaunis nainen tavoittelee kaunista miestä ja toisinpäin.
Ja ei, kauneus ei ole katsojan silmässä. Jos Tinderissä laitetaan peräkkäin vuoden 1998 paidaton Brad Pitt ja vuoden 2022 paidaton minä, niin Brad Pitt voittaa ja saa naisen. Hyvin simppeliä.
Näâ teidän esimerkit on niin älyttömän lapsellisia. Aikuiset miehet puhuu täällä brad pitteistä. Näin se menee: nainen ja mies ihastuvat ja rakastuvat. Brad pittin kuvan ei ole siinä missään roolissa. Näin siis aikuisten maailmassa.
Brad Pitt nyt oli vain tunnettu esimerkki, jotta joku ymmärtäisi, mistä on kysymys. Nainen ja mies eivät rakastu sattumanvaraisesti. Pääasiassa ihmiset rakastuvat ominaisuuksiin, eivät mihinkään mystisiin ihmeisiin. Jos minulla olisi hyvin piirtyvät vatsalihakset, tummat hiukset täydellisellä hiusrajalla, virheettömät kasvot ja ikää 27 vuotta, niin takuuvarmasti se rakkaus löytyisi huomattavasti helpommin, kuin lihavalla ja kaljulla 38-vuotiaalla. Toki raha kompensoi ja sekoittaa asioita, mutta ei se välttämättä aitoa rakkautta tuo, toisin kuin ulkonäkö.
Sinä et ymmärrä yhtään, mitä ihmiset toisissaan rakastavat. Ehkä joskus ymmärrät. Toisaalta uskon, että joillain ihmisillä on toiseen ihmiseen niin välineellinen katsantokanta - mistä kertoo esim. markkinaretoriikka - että he eivät tule tajuamaan sitä ikinä.
No minä olen 35-vuotias suomalainen kaljuksi ajeltu mies. Ei julkisuudessa. Rakastuuko minuun, sanotaan vaikka 36-vuotias hoikka, pitkähiuksinen ja liikunnallinen nainen? No ei rakastu. Paitsi jos hänessä on jotain perusteellista vikaa mentaalipuolella. Rakastuuko minuun 34-vuotias "tavallinen" nainen, joka ei ole lihava. No ei rakastu. Keskiverto nainen ei ole sama asia, kuin minä keskivertona miehenä. Hyvin yksinkertaista loppujen lopuksi.
Supliikkimies ei jää ilman seuraa, ulkonäkö on toissijaista
En ole koskaan nähnyt umpirumaa 170 cm supliikkimiestä (ilman rahaa tai jos ei ole Ressu Redford nuorena/Uniikki), joka saisi seuraa vasemmalta ja oikealta. Ulkonäkö ei todellakaan ole toissijaista naiselle, eikä miehelle. Tällä vuosikymmenellä miehen ulkonäkö korostuu Tinderin vuoksi huomattavasti enemmän, kuin ennen Tinderin valtakautta. Tinder ei ole mikään pikkujuttu, vaan suurin osa erityisesti +35-vuotiaista ikäisistäni sinkuista on siellä. Halusin minä sitä tai en.
Vain komeat julkkismiehet saavat naisia. Voitte siis unohtaa koko jutun ja keskittyä töihin ja harrastuksiin.
Poikkeuksellinen komeus riittää hyvin, julkisuus ei ole välttämätöntä.
Okei, mutta niitä on 1 prosentti miehistä. Voitte siis unohtaa koko jutun.
Juuri näin ja todistaa sen, että naiset ovat yksimielisiä siitä, keitä tuohon yhteen prosenttiin kuuluu. Se on se sama yksi miestyyppi, jolla on samat ulkoiset piirteet, joita kaikki naiset haluavat.
Ei todellakaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä parisuhteessa omiin harrastuksiin uppoutuminen on sanoisin monin kerroin hankalampaa, varsinkin jos ne eivät ole samoja kuin toisella. Sinkkuna ja selibaatissa kun ei tarvitse kenellekään harrastuksiaan perustella. Suhteessa ollessani en oikeastaan osannut perustella miksi harrastin kirjallisuutta, joten tämän tuloksena oli että harrastusta katsottiin kieroon.
M43
Juuri tuon takia kannattaa valita samoista harrastuspiireistä kumppani, niin ei joudu perustelemaan ajankäyttöään. Koskee miehiä ja naisia. Sinulle sopiva nainen voisi löytyä vaikka jostain lukupiiristä, kirjastosta, yliopistolta jne.
ennen kai riitti että käytiin ulkona. Nykyään on pakosti oltava olevinaan kiinnostunut yliopisto-aineesta, varsinkin jos ei koe treffipalstoja omakseen. Oudoksi on mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ok. Oletko sitä mieltä, että suomalaisten miesten puhumattomuus ja tunnekylmyys on vain myytti?
Missä sanoin niin? Mutta monet kiltit miehet vain alistuvat naiselle, koska eivät jaksa sitä draamaa ja ylireagointia joka asiasta ja myönnän että itsekin teen tätä. Eli minä kyllä haluaisin ja voisin puhua asioista enemmän, mutta kun naisen reaktio voi olla ihan mitä vaan niin pitäydyn useasti sanomasta omaa mielipidettäni ja myötäilen.
Taas tätä yleistystä. On varmasti tunnekylmyyttä ja puhumattomuutta, mutta se ei ole koko totuus. Ei voi olettaa että mies olisi lähtökohtaisesti se joka ei pysty tai halua puhua. Itse allekirjoitan tuon edellisen viestin täysin. On helpompaa olla suhteessa kun on hiljaa, kun puhuu vain mukavista asioista. Meillä ei haluta parisuhdekeskustelua, ja tässä tapauksessa se nainen ei sitä tahdo käydä. Kaikki on kuulemma ihan hyvin.
Ja tässä tää meneekin vikaan. Toinen ei edes _halua_ kuunnella mun juttujani. Ei kiinnosta.
Joskus ihmiset eivät puhu siksi, että ei ole ketään kelle puhua, ja kun puhuu, se tuomitaankin jonkun muun toimesta. Sitten selviämisstrategiana on olla hiljaa. On vääriä malleja tietenkin olemassa, mutta ei ne selitä kaikkea. Osa ihmisistä vain ei pidä sellaisesta puheesta jossa joutuu puhumaan itsestään, siitä miksi tekee asioita kuten tekee.
Jos heittää vielä jonkun idean, niin se joka on vikkelämpi jäsentelemään asioitaan puhumalla, voi joskus dominoida suhdetta määrittelemällä sallitut aiheet ja keskustelutavan. Tavallaan hallitsee tilannetta, ja yksi syy tällaiseen saattaa olla pelko, että joutuisi miettimään jotain mikä ei välttämättä edesauta suhdetta tai tuota välitöntä mielihyvää.
Itse pidän itseäni hyvänä keskustelijana ja kaipaan sitä, vaikka tällanen 45+ mieshenkilö olenkin. Ihan itse oon opetellut.
Hyvä kommentti, tämä on juuri sitä PUHUMISTA syvällisistä asioista. Monen miehen ongelma on syvällisten asioiden pakeneminen puhumattomuuteen. Myös se, että miehen pitäisi puhua omista tunteista, seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ( erektio-ongelmat, seksiin liityvät tarpeet jne.) on liian monelle miehelle suorastaan tabu.
Puhumattomuus on suojamuuri tai se voi olla myös vallankäytön keino, alistamisen ja dissaamisen keino: siinähän muija höpötät, minä en sulle vastaa-tyyli.
Syvällisten parisuhdeasioiden puhuminen on nimenomaan se keino ja taito pitää suhde kunnossa, jolloin myös mm. seksi on hyvää ja tyydyttävää.
Esimerkki miehen puhumattomuudesta:
mies käy seksilelukaupoissa työreissuillaan. Kerran hän tuo vaimolle leluja, mutta pian käy ilmi, että lelut on vain miehen viihdykkeeksi ja naisen pitää esiintyä pornon tyyliin lelujen kanssa. Syntyy riita. Miksi?
Koska näistä seksileluista ei ollut puhuttu mitään yhdessä. Ok, mies puolustautuu että hän halusi yllättää. Niin, kenet?
Ei nainen ylläty siitä, että mies saa tyydytyksen, vaan siitä, että jälleen kerran nainen dissattiin, hän jäi ilman tyydytystä, mutta joutui olemaan miehelleen vain mieliksi.Olisiko PUHUMINEN näin intiimissä asiassa ollut ratkaisu? Olisiko riita jäänyt syntymättä? Kyllä.
PUHUMINEN syvällisesti, avoimesti, arvostaen on jotain muuta kuin puhuminen kauppalistasta, jäkisottelusta, lasten korvatulehduksesta.Miehet, opetelkaa oikeasti kommunikoimaan, puhumaan tunteista, ongelmista, kipeistä asioista. Moni masennus ja mt-ongelma jäisi syntymättä ja moni avio/avoero kehittymättä.
Kyllä kaikkien sietäisi opetella sitä puhumista. Paljon on naisiakin, jotka eivät osaa puhua parisuhteessa yhtään hankalammista asioitsta.
Seksiä usein harrastetaan naisen ehdoilla ja miehen erikoisemmat toiveet päättyvät riitaan, väitteisiin naisen esineellistämisestä jne. Nainen tosin saa esittää toiveita, mutta mies ei.
Jälleen kerran täytyy todeta, että itse ymmärrän, että tapailu/seurusteluvaiheen tarkoitus on osoittaa, sovitaanko yhteen, ja se sisältää myös seksuaalisen yhteensopivuuden. Jos on liian erilaiset toiveet, niin tutustumista ei tietenkään kannata jatkaa, vaan molempien on parempi jatkaa etsimään itselleen paremmin sopivaa kumppania.
Se voi muuttua siinä vaiheessa, kun toinen saatu sitoutettua itseensä.
Eli väität tosissasi, että nainen muutaman ensimmäisen vuoden ajan esittää nauttivansa niistä miehen "erikoisimmista toiveista" vaikka oikeasti haluaa vain sitouttaa hänet .. niin, mihin? Meillä kun erota voi avo- ja avioliitostakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä parisuhteessa omiin harrastuksiin uppoutuminen on sanoisin monin kerroin hankalampaa, varsinkin jos ne eivät ole samoja kuin toisella. Sinkkuna ja selibaatissa kun ei tarvitse kenellekään harrastuksiaan perustella. Suhteessa ollessani en oikeastaan osannut perustella miksi harrastin kirjallisuutta, joten tämän tuloksena oli että harrastusta katsottiin kieroon.
M43
Juuri tuon takia kannattaa valita samoista harrastuspiireistä kumppani, niin ei joudu perustelemaan ajankäyttöään. Koskee miehiä ja naisia. Sinulle sopiva nainen voisi löytyä vaikka jostain lukupiiristä, kirjastosta, yliopistolta jne.
ennen kai riitti että käytiin ulkona. Nykyään on pakosti oltava olevinaan kiinnostunut yliopisto-aineesta, varsinkin jos ei koe treffipalstoja omakseen. Oudoksi on mennyt.
En ymmärrä tätä kommenttia. Aloitin ensimmäisen seurustelusuhteeni 1970-luvun lopulla ja nykyisen puolisoni tapasin 2010-luvun alkupuolella. Siinä sivussa olen seurannut niin lapseni kuin hänen kavereidensa ja eri ikäisten omien kavereitteni pariutumista, enkä todellakaan ymmärrä, mitä tarkoittaa "Nykyään on pakosti oltava olevinaan kiinnostunut yliopistoaineesta".
Vierailija kirjoitti:
Olen viisikymppinen mies ja rehellisesti en koe seksuaalisesti kiinnostavana ketään ikäistäni naista.
Luuletko, että ikäisesi naiset pitävät sinua kiinnostavana. Ei todellakaan.
Mutta jos sinulla on omaisuutta niin joku nuorempi voi mennä kanssasi naimisiin, mutta avioehtoa ei saa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä parisuhteessa omiin harrastuksiin uppoutuminen on sanoisin monin kerroin hankalampaa, varsinkin jos ne eivät ole samoja kuin toisella. Sinkkuna ja selibaatissa kun ei tarvitse kenellekään harrastuksiaan perustella. Suhteessa ollessani en oikeastaan osannut perustella miksi harrastin kirjallisuutta, joten tämän tuloksena oli että harrastusta katsottiin kieroon.
M43
Juuri tuon takia kannattaa valita samoista harrastuspiireistä kumppani, niin ei joudu perustelemaan ajankäyttöään. Koskee miehiä ja naisia. Sinulle sopiva nainen voisi löytyä vaikka jostain lukupiiristä, kirjastosta, yliopistolta jne.
ennen kai riitti että käytiin ulkona. Nykyään on pakosti oltava olevinaan kiinnostunut yliopisto-aineesta, varsinkin jos ei koe treffipalstoja omakseen. Oudoksi on mennyt.
En ymmärrä tätä kommenttia. Aloitin ensimmäisen seurustelusuhteeni 1970-luvun lopulla ja nykyisen puolisoni tapasin 2010-luvun alkupuolella. Siinä sivussa olen seurannut niin lapseni kuin hänen kavereidensa ja eri ikäisten omien kavereitteni pariutumista, enkä todellakaan ymmärrä, mitä tarkoittaa "Nykyään on pakosti oltava olevinaan kiinnostunut yliopistoaineesta".
Eli tapaavatko ihmiset samalla tavalla kuten ennen ollessaan viihteellä, eikä ainoastaan opinnoissa, tms. joittenka perimmäinen tarkoitus on oikeasti se työllistyminen?
Kakskymppisenä muutama suhe lähti ihan baarista. Keski-ikäiset ihmiset eivät juurikaan tuntemattomia lähesty, ees baarissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan niin, että keski-iässä alkaa yleistykset ottaa valtaa ja siksi pariutuminen vaikeutuu. Jokaisella on ne oman historian tuomat oletukset maailmasta ja muista ihmisistä ja niiden perusteella sitten päätetään olla yksin. Tai vaikka mentäisiin yhteen, niin niiden perusteella tulkitaan toisia.
.
Myös minulla on mies, joka on saanut ilmeisen paljon syytöksiä ja huutoa niskaansa, mikä on mielestäni aivan hirveää. Alkuun hänen kanssaan oli vaikea edes keskustella mistään, koska hän oli siilipuolustuksessa jo siitäkin, jos vaikka olin eri mieltä jostain mielipideasiasta. Ei minua haittaa olla eri mieltä, minusta on mielenkiintoista kuulla eroava mielipide. Mies kuitenkin oli tottunut siihen, että jos sanoo eriävän mielipiteen, sitä aletaan muuttamaan kunnes hän taipuu.
.Tuossa aiemmassa tekstissä kuvailtu naisen toimintamalli on minulle aivan vieras. En ikinä voisi käyttäytyä noin kenellekään. En ole ikinä huutanut miehelle mistään, mielestäni hänen ei tarvitse muuttua missään asiassa, minua ei tarvitse palvella ja haluan miehelle vilpittömästi hyvää. Silti vielä vuosien jälkeen mies menee joskus puolustukseen vaikka häntä ei ole syytetty mistään. Se on vain hänen tulkintansa. Joudun muistuttamaan, että en ole hänen eksänsä enkä ylipäätään sellainen ihminen jolle olisi luontaista hyökkäillä syytösten kera toisten kimppuun. Onneksi näin käy koko ajan harvemmin, mutta syvään jää jäljet enkä yhtään ihmettele vaikka oma miehenikin olisi valinnut olla vain yksin.
Ei tuohon käytökseen aina edes tarvita pahaa exää. Miehelläni kun ei sellaista ole.
Mieheni on jotenkin jo kotoaan (tai ties mistä) imenyt itseensä sen käyttäytymis mallin, että jos joku on erimieltä, siitä on pakko suuttua ja mennä puolustuskannalle.
Mistään ei voi keskustella, koska mies kokee kaiken arvosteluksi itseään kohtaan. En esim voi tuoda esiin, minkälaisen keittiön haluaisin, kun remonttia tehdään, koska miehen mielestä syyllistän häntä haluamalla erilaisen keittiön kuin hän.
Mies ei itse keittiötä käytä, koska ei osaa/halua kokata ja käy keittiössä lähinnä syömässä.
Entinen keittiö on edellisten asukkaiden tekemä ja siinä ei ole laskutilaa ollenkaan, vain 50cm pituinen pöydän suikale tiskialtaan vieressä. Kun yritin sanoa, että laskutilaa ja tilaa tehdä kokkaushommia pitäisi olla enemmän, mies loukkaantui, koska hänestä laskutilaa on tarpeeksi. Kaikki keittiöhommat joutuu tekemään ruokapöydällä, koska keittiössä ei muuta työskentelytilaa ole.
Mutta mies ottaa sen henkilokohtaisena loukkauksena, että keittiö on huono ja suuttuu minulle.
En kyllä ymmärrä miten jaksat elää noin käyttäytyvän miehen kanssa? Itsehän me olemme puolisomme valinneet, joten valitusvirttä voi vähän miettiä omien valintojenkin kautta, koska avioliitossa ei kenenkään ole pakko olla. Jos keskustelu ongelmista on mahdotonta, niin vaikea siitä on leipoa kunnollista parisuhdetta minkäänlaisella taikasauvalla.
Joo itsehän tuo tuli 17vuotiaana valittua. Silloin ei osannut ajatella tarpeeksi pitkälle. Ensimmäinen seurustelu suhde tämä nykyinen mieheni. Yhdessä jo 40v ja näillä mennään hautaan. Voisi se tietenkin vielä pahempikin olla;)
Parisuhde ei ole kaikkein paras, sen myönnän, mutta tässä ei ollutkaan tarkoitus valittaa miehestä vaan kertoa, ettei se mies välttämättä ole sen ex-vaimon pilaama, vaan se voi olla tuollainen jo ihan luonnostaan.
Minullakin oli aivan exätön, teininä (huonosti) valittu mies, jolla oli kommunikointiongelmia, eivätkä ne kyllä siitä mihinkään kehittyneet. Tämä ongelma ei koskenut vain minua, jätti kaksi kertaa terapiankin kesken. Kaikeksi onneksi olemme eronneet. Mutta ei nyt pilata hyvää tarinaa. Jos joku nainen saa itsetunnolleen pontta kokiessaan paremmuutta muihin naisiin nähden, kai se tarpeeseen tulee.
Oh, otettiinko kertomukseni siitä etten huuda miehelleni, oman itsetuntoni kohotuksena ja yrityksenä olla parempi kuin muut naiset? Tällainen tulkinta ei tullut mieleenikään.
.
Sattuu vain olemaan niin, että mieheni on oikeasti ollut verbaalisesti äärimmäisen lahjakkaan ja todella voimakastahtoisen naisen kanssa vuosikymmenet. Vuosien mittaan hänen kommunikaationsa vain on nujerrettu. Koska ihmisiä on monenlaisia, näinkin voi tässä maailmassa käydä, vaikka jostain syystä haluaisitte ajatella että miehet ovat luonnostaan kommunikointiongelmaisia. Minun mieheni kuitenkaan ei selvästi ole luonnostaan kommunikointiongelmainen, koska hänen kommunikointinsa on normalisoitunut kun hän on huomannut että voi puhua ilman pelkoa toisen reaktiosta.
.
Ettekö itse usko, että huutavia naisia on olemassa? Vai ajatteletteko että huutaminen on normaalia, ja se joka ei huuda yrittää olla parempi kuin muut naiset? Huutavia naisia on olemassa, mutta ei ole normaalia eikä hyväksyttävää. Alkuperäinen tarkoitukseni olikin kommentoida huutamista kokeneelle miehelle joka nyt ajatteli että kaikki naiset ovat samanlaisia. Emme me ole.
Millaisesta huutamisesta tässä nyt on kyse? Kyllä se varmaan useimpien mielestä ihan normaalia on, että joskus riidassa ihmiset ääntään korottavat. Ainakin jos vähän enemmän on luonteessa temperamenttia.
Mutta jos normaali kommunikointi on huutamista, niin kai se aika erikoista on. Jos minun kumppanini toimisi noin, yrittäisin selvittää, mistä se johtuu. Sama, jos toisella on tapana mököttää tai nalkuttaa tms. Aina siihen on olemassa syy. Tarkoitan siis perimmäistä syytä/perimmäisiä syitä siihen, että ihminen on tällaisen käyttäytymismallin omaksunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan niin, että keski-iässä alkaa yleistykset ottaa valtaa ja siksi pariutuminen vaikeutuu. Jokaisella on ne oman historian tuomat oletukset maailmasta ja muista ihmisistä ja niiden perusteella sitten päätetään olla yksin. Tai vaikka mentäisiin yhteen, niin niiden perusteella tulkitaan toisia.
.
Myös minulla on mies, joka on saanut ilmeisen paljon syytöksiä ja huutoa niskaansa, mikä on mielestäni aivan hirveää. Alkuun hänen kanssaan oli vaikea edes keskustella mistään, koska hän oli siilipuolustuksessa jo siitäkin, jos vaikka olin eri mieltä jostain mielipideasiasta. Ei minua haittaa olla eri mieltä, minusta on mielenkiintoista kuulla eroava mielipide. Mies kuitenkin oli tottunut siihen, että jos sanoo eriävän mielipiteen, sitä aletaan muuttamaan kunnes hän taipuu.
.Tuossa aiemmassa tekstissä kuvailtu naisen toimintamalli on minulle aivan vieras. En ikinä voisi käyttäytyä noin kenellekään. En ole ikinä huutanut miehelle mistään, mielestäni hänen ei tarvitse muuttua missään asiassa, minua ei tarvitse palvella ja haluan miehelle vilpittömästi hyvää. Silti vielä vuosien jälkeen mies menee joskus puolustukseen vaikka häntä ei ole syytetty mistään. Se on vain hänen tulkintansa. Joudun muistuttamaan, että en ole hänen eksänsä enkä ylipäätään sellainen ihminen jolle olisi luontaista hyökkäillä syytösten kera toisten kimppuun. Onneksi näin käy koko ajan harvemmin, mutta syvään jää jäljet enkä yhtään ihmettele vaikka oma miehenikin olisi valinnut olla vain yksin.
Ei tuohon käytökseen aina edes tarvita pahaa exää. Miehelläni kun ei sellaista ole.
Mieheni on jotenkin jo kotoaan (tai ties mistä) imenyt itseensä sen käyttäytymis mallin, että jos joku on erimieltä, siitä on pakko suuttua ja mennä puolustuskannalle.
Mistään ei voi keskustella, koska mies kokee kaiken arvosteluksi itseään kohtaan. En esim voi tuoda esiin, minkälaisen keittiön haluaisin, kun remonttia tehdään, koska miehen mielestä syyllistän häntä haluamalla erilaisen keittiön kuin hän.
Mies ei itse keittiötä käytä, koska ei osaa/halua kokata ja käy keittiössä lähinnä syömässä.
Entinen keittiö on edellisten asukkaiden tekemä ja siinä ei ole laskutilaa ollenkaan, vain 50cm pituinen pöydän suikale tiskialtaan vieressä. Kun yritin sanoa, että laskutilaa ja tilaa tehdä kokkaushommia pitäisi olla enemmän, mies loukkaantui, koska hänestä laskutilaa on tarpeeksi. Kaikki keittiöhommat joutuu tekemään ruokapöydällä, koska keittiössä ei muuta työskentelytilaa ole.
Mutta mies ottaa sen henkilokohtaisena loukkauksena, että keittiö on huono ja suuttuu minulle.
En kyllä ymmärrä miten jaksat elää noin käyttäytyvän miehen kanssa? Itsehän me olemme puolisomme valinneet, joten valitusvirttä voi vähän miettiä omien valintojenkin kautta, koska avioliitossa ei kenenkään ole pakko olla. Jos keskustelu ongelmista on mahdotonta, niin vaikea siitä on leipoa kunnollista parisuhdetta minkäänlaisella taikasauvalla.
Joo itsehän tuo tuli 17vuotiaana valittua. Silloin ei osannut ajatella tarpeeksi pitkälle. Ensimmäinen seurustelu suhde tämä nykyinen mieheni. Yhdessä jo 40v ja näillä mennään hautaan. Voisi se tietenkin vielä pahempikin olla;)
Parisuhde ei ole kaikkein paras, sen myönnän, mutta tässä ei ollutkaan tarkoitus valittaa miehestä vaan kertoa, ettei se mies välttämättä ole sen ex-vaimon pilaama, vaan se voi olla tuollainen jo ihan luonnostaan.
Minullakin oli aivan exätön, teininä (huonosti) valittu mies, jolla oli kommunikointiongelmia, eivätkä ne kyllä siitä mihinkään kehittyneet. Tämä ongelma ei koskenut vain minua, jätti kaksi kertaa terapiankin kesken. Kaikeksi onneksi olemme eronneet. Mutta ei nyt pilata hyvää tarinaa. Jos joku nainen saa itsetunnolleen pontta kokiessaan paremmuutta muihin naisiin nähden, kai se tarpeeseen tulee.
Oh, otettiinko kertomukseni siitä etten huuda miehelleni, oman itsetuntoni kohotuksena ja yrityksenä olla parempi kuin muut naiset? Tällainen tulkinta ei tullut mieleenikään.
.
Sattuu vain olemaan niin, että mieheni on oikeasti ollut verbaalisesti äärimmäisen lahjakkaan ja todella voimakastahtoisen naisen kanssa vuosikymmenet. Vuosien mittaan hänen kommunikaationsa vain on nujerrettu. Koska ihmisiä on monenlaisia, näinkin voi tässä maailmassa käydä, vaikka jostain syystä haluaisitte ajatella että miehet ovat luonnostaan kommunikointiongelmaisia. Minun mieheni kuitenkaan ei selvästi ole luonnostaan kommunikointiongelmainen, koska hänen kommunikointinsa on normalisoitunut kun hän on huomannut että voi puhua ilman pelkoa toisen reaktiosta.
.
Ettekö itse usko, että huutavia naisia on olemassa? Vai ajatteletteko että huutaminen on normaalia, ja se joka ei huuda yrittää olla parempi kuin muut naiset? Huutavia naisia on olemassa, mutta ei ole normaalia eikä hyväksyttävää. Alkuperäinen tarkoitukseni olikin kommentoida huutamista kokeneelle miehelle joka nyt ajatteli että kaikki naiset ovat samanlaisia. Emme me ole.
Jotenkin sinulle ja tarinallesi tuntuu vain suhteettoman tärkeältä, että suhteessanne on kuin kolmantena osapuolena tuollainen kauhea ex, jota vastaan sinä nyt voit miehen kanssa sitten liittoutua ja johon verrattuna sinä olet aivan erilainen. Saat asian kuulostamaan siltä kuin sinulle olisi tärkeää jotenkin identifioitua eksän negaatioksi, et kerro itsestäsi juuri mitään muuta.
Ei, emme me muutkaan täällä huuda, eikä se tee meistä mitenkään erityisiä. Toki sellaisiakin naisia olemassa on, onhan minullakin silmät päässä. Mutta ei se niinkään mene, että missä kommunikaatiovajeinen mies, siellä hirviö-ex, niin päin se ei toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen n. 20 vuotta ollut avioliitossa (M50+) ja liitto on onnellinen, joskin on meilläkin ollut vaikeita aikoja. Selvitty on puhumalla ja teoilla.
Nykyisin intensiivinen harrastaminen on mielestäni lähes mahdotonta, aina menee kuulemma liikaa aikaa harrastukseen. Tämä on nyppinyt koko tämän 20 vuotta, mutta lasten ja vaimon takia taipunut ja luopunut aika rakkaistakin harrastuksista kokonaan.
Metsästys ei käy, koska aseet eivät käy. Kilpailulajit eivät käy koska en olisi koskaan kotona, autoharrastusta ei voi jatkaa koska asuisin muka autotallissa, ja se on niin kallistakin. Jenkkirauta olisi muka nolo.
Tämä sitovuus on mielestäni yksi keskeinen syy, kuten varmaan moni on tänne jo kirjoittanut. En halua enää uutta palloa jalkaan, ei se seksikään sitä korvaa. Tasa-arvo on hyvä asia, mutta itse koen olevani tossun alla vaikka päällepäin ei uskoisi. Mulla ei vaan ole kodin asioissa tai tulemisissa ja menemisissä mielestäni riittävästi vapautta. Vaimon mielestä on hyvin, mutta mun mielestä ei. Hammasta purren .
Miksi et elä siten kuin haluat? Jätä vaimo kitisemään yksikseen ja lähde metsälle täsmälleen silloin kun haluat.
Millä se vaimo jenkkiraudan pois hinaa jos sellaisen hankit?
Olet aikuinen mies. Tee mitä haluat.
Mitä te ruikutatte? Valitkaa mieleisenne puolisko, älkää huoliko ketä tahansa.
Itselläni on maailman paras, viisain, sivistynein, kaunein ja älykkäin nainen, kaikkea mitä terve heteromies naiselta voi toivoa. Tapasimme harrastuksissa kolmekymppisinä, nyt lähes kuusikymppisiä. Ainakin täällä Pohojammaalla on hyviä naisia, en tiedä miten muualla Suomessa (tai ulkomailla).
Eihän mämmiäkään ole pakko syödä, jos se ei maistu. Jos joku piirre ärsyttää jo tavatessa, se kasvaa eksponentiaalisesti vuosien myötä.
Jos tuntuu huonolta, niin uutta matoa vaan koukkuun, kyä se siitä onnistuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En koko ketjua lukenut, mutta vaikuttaa hieman hölmöltä, että yhden ihmisen kanssa naimisissa oltuaan väittää tietävänsä millaisia naiset/miehet ovat parisuhteessa.
Miettikää nyt vähän, onko järkeä?
Tuollainen katkeruus ja kauna varmasti vaikuttaa ihan kaikkiin suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, kun oma valinta elää huonossa parisuhteessa pitää kääntää kaikkien naisten/miesten viaksi.
Lukuisia tuollaisia viestejä tässä ketjussa.
Jotenkin lapsellista uhota, ettei parisuhde kelpaa sen takia, että itse on valinnut tietynlaisen puolison ja elämän hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Jotain on pielessä. Nämä ikämiehet 50+ eivät ole koskaan oppineet elämään ja tunnistamaan tunteitaan. Kasvatettu että itkeä ei saa, tunteista ei saa puhua. Räkänokka joka itkee.
Nuoremmat kyllä puhuvat ja avoimesti tunteista, seksistä, masennuksesta..
Yhteinen ongelma näiden eri-ikäisten miesten kanssa on edelleen seksi, seksuaalisuus - paneminen vs. rakastelu.
Siis kaksi täysin eri asiaa!
Nuorilla miehillä on aiempaa matalammat testosteronitasot ja estrogeenin kaltaisia kemikaaleja keho täynnä.
Toki he varmaan tunteista puhuvat paljonkin, mutta naiset taitavat kuitenkin loppujen lopuksi haluta jotain aivan muuta. Itkevät ja ahdistuneet miehet eivät tietääkseni ole olleet koskaa kovaa valuuttaa naismarkkinoilla. Suositut pelimiehet eivät paljoa tunteile ja tunteista puhu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan niin, että keski-iässä alkaa yleistykset ottaa valtaa ja siksi pariutuminen vaikeutuu. Jokaisella on ne oman historian tuomat oletukset maailmasta ja muista ihmisistä ja niiden perusteella sitten päätetään olla yksin. Tai vaikka mentäisiin yhteen, niin niiden perusteella tulkitaan toisia.
.
Myös minulla on mies, joka on saanut ilmeisen paljon syytöksiä ja huutoa niskaansa, mikä on mielestäni aivan hirveää. Alkuun hänen kanssaan oli vaikea edes keskustella mistään, koska hän oli siilipuolustuksessa jo siitäkin, jos vaikka olin eri mieltä jostain mielipideasiasta. Ei minua haittaa olla eri mieltä, minusta on mielenkiintoista kuulla eroava mielipide. Mies kuitenkin oli tottunut siihen, että jos sanoo eriävän mielipiteen, sitä aletaan muuttamaan kunnes hän taipuu.
.Tuossa aiemmassa tekstissä kuvailtu naisen toimintamalli on minulle aivan vieras. En ikinä voisi käyttäytyä noin kenellekään. En ole ikinä huutanut miehelle mistään, mielestäni hänen ei tarvitse muuttua missään asiassa, minua ei tarvitse palvella ja haluan miehelle vilpittömästi hyvää. Silti vielä vuosien jälkeen mies menee joskus puolustukseen vaikka häntä ei ole syytetty mistään. Se on vain hänen tulkintansa. Joudun muistuttamaan, että en ole hänen eksänsä enkä ylipäätään sellainen ihminen jolle olisi luontaista hyökkäillä syytösten kera toisten kimppuun. Onneksi näin käy koko ajan harvemmin, mutta syvään jää jäljet enkä yhtään ihmettele vaikka oma miehenikin olisi valinnut olla vain yksin.
Ei tuohon käytökseen aina edes tarvita pahaa exää. Miehelläni kun ei sellaista ole.
Mieheni on jotenkin jo kotoaan (tai ties mistä) imenyt itseensä sen käyttäytymis mallin, että jos joku on erimieltä, siitä on pakko suuttua ja mennä puolustuskannalle.
Mistään ei voi keskustella, koska mies kokee kaiken arvosteluksi itseään kohtaan. En esim voi tuoda esiin, minkälaisen keittiön haluaisin, kun remonttia tehdään, koska miehen mielestä syyllistän häntä haluamalla erilaisen keittiön kuin hän.
Mies ei itse keittiötä käytä, koska ei osaa/halua kokata ja käy keittiössä lähinnä syömässä.
Entinen keittiö on edellisten asukkaiden tekemä ja siinä ei ole laskutilaa ollenkaan, vain 50cm pituinen pöydän suikale tiskialtaan vieressä. Kun yritin sanoa, että laskutilaa ja tilaa tehdä kokkaushommia pitäisi olla enemmän, mies loukkaantui, koska hänestä laskutilaa on tarpeeksi. Kaikki keittiöhommat joutuu tekemään ruokapöydällä, koska keittiössä ei muuta työskentelytilaa ole.
Mutta mies ottaa sen henkilokohtaisena loukkauksena, että keittiö on huono ja suuttuu minulle.
En kyllä ymmärrä miten jaksat elää noin käyttäytyvän miehen kanssa? Itsehän me olemme puolisomme valinneet, joten valitusvirttä voi vähän miettiä omien valintojenkin kautta, koska avioliitossa ei kenenkään ole pakko olla. Jos keskustelu ongelmista on mahdotonta, niin vaikea siitä on leipoa kunnollista parisuhdetta minkäänlaisella taikasauvalla.
Joo itsehän tuo tuli 17vuotiaana valittua. Silloin ei osannut ajatella tarpeeksi pitkälle. Ensimmäinen seurustelu suhde tämä nykyinen mieheni. Yhdessä jo 40v ja näillä mennään hautaan. Voisi se tietenkin vielä pahempikin olla;)
Parisuhde ei ole kaikkein paras, sen myönnän, mutta tässä ei ollutkaan tarkoitus valittaa miehestä vaan kertoa, ettei se mies välttämättä ole sen ex-vaimon pilaama, vaan se voi olla tuollainen jo ihan luonnostaan.
Minullakin oli aivan exätön, teininä (huonosti) valittu mies, jolla oli kommunikointiongelmia, eivätkä ne kyllä siitä mihinkään kehittyneet. Tämä ongelma ei koskenut vain minua, jätti kaksi kertaa terapiankin kesken. Kaikeksi onneksi olemme eronneet. Mutta ei nyt pilata hyvää tarinaa. Jos joku nainen saa itsetunnolleen pontta kokiessaan paremmuutta muihin naisiin nähden, kai se tarpeeseen tulee.
Oh, otettiinko kertomukseni siitä etten huuda miehelleni, oman itsetuntoni kohotuksena ja yrityksenä olla parempi kuin muut naiset? Tällainen tulkinta ei tullut mieleenikään.
.
Sattuu vain olemaan niin, että mieheni on oikeasti ollut verbaalisesti äärimmäisen lahjakkaan ja todella voimakastahtoisen naisen kanssa vuosikymmenet. Vuosien mittaan hänen kommunikaationsa vain on nujerrettu. Koska ihmisiä on monenlaisia, näinkin voi tässä maailmassa käydä, vaikka jostain syystä haluaisitte ajatella että miehet ovat luonnostaan kommunikointiongelmaisia. Minun mieheni kuitenkaan ei selvästi ole luonnostaan kommunikointiongelmainen, koska hänen kommunikointinsa on normalisoitunut kun hän on huomannut että voi puhua ilman pelkoa toisen reaktiosta.
.
Ettekö itse usko, että huutavia naisia on olemassa? Vai ajatteletteko että huutaminen on normaalia, ja se joka ei huuda yrittää olla parempi kuin muut naiset? Huutavia naisia on olemassa, mutta ei ole normaalia eikä hyväksyttävää. Alkuperäinen tarkoitukseni olikin kommentoida huutamista kokeneelle miehelle joka nyt ajatteli että kaikki naiset ovat samanlaisia. Emme me ole.
Millaisesta huutamisesta tässä nyt on kyse? Kyllä se varmaan useimpien mielestä ihan normaalia on, että joskus riidassa ihmiset ääntään korottavat. Ainakin jos vähän enemmän on luonteessa temperamenttia.
Mutta jos normaali kommunikointi on huutamista, niin kai se aika erikoista on. Jos minun kumppanini toimisi noin, yrittäisin selvittää, mistä se johtuu. Sama, jos toisella on tapana mököttää tai nalkuttaa tms. Aina siihen on olemassa syy. Tarkoitan siis perimmäistä syytä/perimmäisiä syitä siihen, että ihminen on tällaisen käyttäytymismallin omaksunut.
Äänen käyttö on vallankäyttöä.
Olen pari kertaa lopettanut naisen tapailun, kun hänestä on ns. normaalioloissa (kotona, harrastuksessa jne) paljastunut selkeitä merkkejä huutajasta. Minä en siedä lainkaan, että minulle korotetaan ääntä. Jos nainen alkaa huutaa, lähden kävelemään, enkä tule enää takaisin. Kerran lähdin treffeiltä kesken kaiken kävelemään, kun en yksinkertaisesti kestänyt naisen kovaa ääntä ja meluavaa puhetapaa.
Puhun itse melko paljon, mutta hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Haluan myös, että keskustelukumppanini kommunikoi samalla tavalla. Jos hän alkaa puhua päälle, melttoaa tai huutaa, otan etäisyyttä.
Paras kommentti tuli eräältä naispuoleiselta tuttavalta työpaikan lounasravintolassa: hiljaa puhuminen on passiivis-aggressiivista vallankäyttöä, koska silloin puhuja pakottaa vastapuolen kuuntelemaan (!)
Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.
Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.
Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?
Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?
Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.
Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).
Puhumattomuus on passiivis-aggressiivista toisen hallintaa ja alistamista. Puhumaton käyttää dissaamiskeinona puhumattomuuttaan, osoittaa toiselle, ettei vähät välittää kommunikoimisesta, aivan sama mitä puhut, ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuus on passiivis-aggressiivista toisen hallintaa ja alistamista. Puhumaton käyttää dissaamiskeinona puhumattomuuttaan, osoittaa toiselle, ettei vähät välittää kommunikoimisesta, aivan sama mitä puhut, ei kiinnosta.
Niin on. Ei kiinnosta nykyajan feministinen deittailukulttuuri, pitää lähtee tästä nyt paskalle.
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.
Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.
Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?
Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?
Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.
Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).
Syynä kyynistyminen, miesten vaihdevuodet eli andropaussi, joka laskee hormonitoimintaa, vaikuttaa psyykkeeseen. Mielenkiinnon puute naisia kohtaan romanttisessa/seksuaalisessa mielessä voi olla defenssi, jolla puolustat itseäsi uusilta pettymyksiltä.
Oletko ajatellut terapiaa? Voit olla myös masentunut, andropaussi vaikuttaa vahvasti mielialaan, kuten naisten vaihdevuodet naisiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.
Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.
Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?
Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?
Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.
Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).
Kaltaisiasi on paljon naisissakin. Itse olen kyllä hyvin pitkässä ja onnellisessa avioliitossa, mutta olen silti aina ollut sitä mieltä, ettei parisuhde ole mikään välttämätön osatekijä täyteläiseen ja hyvään elämään. Lienee luonnekysymys tuo, miten hyvin viihtyy itsellisenä.
Toisaalta sitä ei voi tietää, miten tilanne sitten kääntyy, kun ikää tulee lisää (niin kuin monet näissä keskusteluissa muistuttavat). Kaltaiseni vähän yli viisikymppinen on vielä hyvässä kunnossa, mutta 25-30 vuoden kuluttua yksin selviäminen voi olla hankalampaa. Omien vanhempien vanhuudessa sen huomaa, että hyvä avioliitto ehkäisee monenlaisia vanhuusiän ongelmia. Seuraelämä kun väistämättä kutistuu, kun muillakin on sairauksia, osa kuolee jne. Ei välttämättä ole niitä auttajia ihan jonossa tai ystäviä laajentamassa ajatuksia, kun lapsiakaan ei aina haluaisi vaivata.
Toisaalta ei tiedä, ollaanko silloin edes elossa tai onko puolisokaan elossa. Jos parinvalinta on mennyt pieleen, on puolisosta silloinkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Luonteenpiirteet kun tapaavat korostua vanhemmiten.
Alue: Aihe vapaa
Se voi muuttua siinä vaiheessa, kun toinen saatu sitoutettua itseensä.