Miten parisuhteen muodostamisesta aikuisena tuli näin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen mies ja rehellisesti en koe seksuaalisesti kiinnostavana ketään ikäistäni naista.

Rehellisesti: sinä olet vanha ja kulunut meille nuoremmille naisille. Ja vuosi vuodelta vain lisää En ymmärrä, miksi kukaan nuorempi nainen haluaisi 50v miestä?

No, on niitä kieroja, joille kelpaa sun rahat, auto ja jatkuva naisen kehuminen ja mielistely.

N25

Mitäs vaikeaa siinä on. Tapasin puolisoni baarissa. Molemmat selvipäin. Seuraavana päivänä hän muuttikin jo asuun mun luo ja 13 vuotta jo yhdessä ja hyvin menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.

Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.

Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?

Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?

Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.

Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).

Syynä kyynistyminen, miesten vaihdevuodet eli andropaussi, joka laskee hormonitoimintaa, vaikuttaa psyykkeeseen. Mielenkiinnon puute naisia kohtaan romanttisessa/seksuaalisessa mielessä voi olla defenssi, jolla puolustat itseäsi uusilta pettymyksiltä.

Oletko ajatellut terapiaa? Voit olla myös masentunut, andropaussi vaikuttaa vahvasti mielialaan, kuten naisten vaihdevuodet naisiin.

En huomannut tuossa merkkejä kyynistymisestä. Ei se, ettei halua uutta parisuhdetta ole mikään sairaus :)

Tuskin itsekään haluaisin, jos jään leskeksi tai tulee ero. Kyllähän hyvän parisuhteen rakentaminen on vaikeampaa vanhempana, kun ei ole enää samanlaista joustavuutta kuin nuorena eikä tarvetta perustaa perhettä. Molemmilla myös on omat pettymyksensä, on varovaisuutta ja epäluottamusta, ainakin, jos uusi kumppaniehdokas ei ole ennestään tuttu. Vanhemman iän parisuhteet omissa piireissäni ovat syntyneet ennestään tuttujen kesken, mikä pienentää pelkoja. Silloinkaan ei tietysti voi tietää olisiko toinen hyvä parisuhdekumppanina ja seksikumppanina, vaikka ystävänä tuntisikin.

Vierailija kirjoitti:

Olen 44-vuotias mies, parisuhteessa.

Jos ja kun tämä parisuhde päättyy, en todellakaan etsi uutta naista tilalle. Panos/tuotto ei ole sillä tasolla kuin sen pitäisi olla.

Olisitko juuri Sinä sellainen poikkeus? Tuskin, koska olet eronnut.

Siitä vaan etsimään leskiä, vai onko puolison kuolema sun mielestä pilaannut hänetkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan niin, että keski-iässä alkaa yleistykset ottaa valtaa ja siksi pariutuminen vaikeutuu. Jokaisella on ne oman historian tuomat oletukset maailmasta ja muista ihmisistä ja niiden perusteella sitten päätetään olla yksin. Tai vaikka mentäisiin yhteen, niin niiden perusteella tulkitaan toisia.

.

Myös minulla on mies, joka on saanut ilmeisen paljon syytöksiä ja huutoa niskaansa, mikä on mielestäni aivan hirveää. Alkuun hänen kanssaan oli vaikea edes keskustella mistään, koska hän oli siilipuolustuksessa jo siitäkin, jos vaikka olin eri mieltä jostain mielipideasiasta. Ei minua haittaa olla eri mieltä, minusta on mielenkiintoista kuulla eroava mielipide. Mies kuitenkin oli tottunut siihen, että jos sanoo eriävän mielipiteen, sitä aletaan muuttamaan kunnes hän taipuu. 

.

Tuossa aiemmassa tekstissä kuvailtu naisen toimintamalli on minulle aivan vieras. En ikinä voisi käyttäytyä noin kenellekään. En ole ikinä huutanut miehelle mistään, mielestäni hänen ei tarvitse muuttua missään asiassa, minua ei tarvitse palvella ja haluan miehelle vilpittömästi hyvää. Silti vielä vuosien jälkeen mies menee joskus puolustukseen vaikka häntä ei ole syytetty mistään. Se on vain hänen tulkintansa. Joudun muistuttamaan, että en ole hänen eksänsä enkä ylipäätään sellainen ihminen jolle olisi luontaista hyökkäillä syytösten kera toisten kimppuun. Onneksi näin käy koko ajan harvemmin, mutta syvään jää jäljet enkä yhtään ihmettele vaikka oma miehenikin olisi valinnut olla vain yksin.

Ei tuohon käytökseen aina edes tarvita pahaa exää. Miehelläni kun ei sellaista ole.

Mieheni on jotenkin jo kotoaan (tai ties mistä) imenyt itseensä sen käyttäytymis mallin, että jos joku on erimieltä, siitä on pakko suuttua ja mennä puolustuskannalle.

Mistään ei voi keskustella, koska mies kokee kaiken arvosteluksi itseään kohtaan. En esim voi tuoda esiin, minkälaisen keittiön haluaisin, kun remonttia tehdään, koska miehen mielestä syyllistän häntä haluamalla erilaisen keittiön kuin hän.

Mies ei itse keittiötä käytä, koska ei osaa/halua kokata ja käy keittiössä lähinnä syömässä.

Entinen keittiö on edellisten asukkaiden tekemä ja siinä ei ole laskutilaa ollenkaan, vain 50cm pituinen pöydän suikale tiskialtaan vieressä. Kun yritin sanoa, että laskutilaa ja tilaa tehdä kokkaushommia pitäisi olla enemmän, mies loukkaantui, koska hänestä laskutilaa on tarpeeksi. Kaikki keittiöhommat joutuu tekemään ruokapöydällä, koska keittiössä ei muuta työskentelytilaa ole. 

Mutta mies ottaa sen henkilokohtaisena loukkauksena, että keittiö on huono ja suuttuu minulle.

En kyllä ymmärrä miten jaksat elää noin käyttäytyvän miehen kanssa? Itsehän me olemme puolisomme valinneet, joten valitusvirttä voi vähän miettiä omien valintojenkin kautta, koska avioliitossa ei kenenkään ole pakko olla. Jos keskustelu ongelmista on mahdotonta, niin vaikea siitä on leipoa kunnollista parisuhdetta minkäänlaisella taikasauvalla. 

Joo itsehän tuo tuli 17vuotiaana valittua. Silloin ei osannut ajatella tarpeeksi pitkälle. Ensimmäinen seurustelu suhde tämä nykyinen mieheni. Yhdessä jo 40v ja näillä mennään hautaan. Voisi se tietenkin vielä pahempikin olla;)

Parisuhde ei ole kaikkein paras, sen myönnän, mutta tässä ei ollutkaan tarkoitus valittaa miehestä vaan kertoa, ettei se mies välttämättä ole sen ex-vaimon pilaama, vaan se voi olla tuollainen jo ihan luonnostaan.

Minullakin oli aivan exätön, teininä (huonosti) valittu mies, jolla oli kommunikointiongelmia, eivätkä ne kyllä siitä mihinkään kehittyneet. Tämä ongelma ei koskenut vain minua, jätti kaksi kertaa terapiankin kesken. Kaikeksi onneksi olemme eronneet. Mutta ei nyt pilata hyvää tarinaa. Jos joku nainen saa itsetunnolleen pontta kokiessaan paremmuutta muihin naisiin nähden, kai se tarpeeseen tulee.

Oh, otettiinko kertomukseni siitä etten huuda miehelleni, oman itsetuntoni kohotuksena ja yrityksenä olla parempi kuin muut naiset? Tällainen tulkinta ei tullut mieleenikään.

.

Sattuu vain olemaan niin, että mieheni on oikeasti ollut verbaalisesti äärimmäisen lahjakkaan ja todella voimakastahtoisen naisen kanssa vuosikymmenet. Vuosien mittaan hänen kommunikaationsa vain on nujerrettu. Koska ihmisiä on monenlaisia, näinkin voi tässä maailmassa käydä, vaikka jostain syystä haluaisitte ajatella että miehet ovat luonnostaan kommunikointiongelmaisia. Minun mieheni kuitenkaan ei selvästi ole luonnostaan kommunikointiongelmainen, koska hänen kommunikointinsa on normalisoitunut kun hän on huomannut että voi puhua ilman pelkoa toisen reaktiosta.

.

Ettekö itse usko, että huutavia naisia on olemassa? Vai ajatteletteko että huutaminen on normaalia, ja se joka ei huuda yrittää olla parempi kuin muut naiset? Huutavia naisia on olemassa, mutta ei ole normaalia eikä hyväksyttävää. Alkuperäinen tarkoitukseni olikin kommentoida huutamista kokeneelle miehelle joka nyt ajatteli että kaikki naiset ovat samanlaisia. Emme me ole.

Ja huutavia miehiä on myös!

Mutta:

Onko ketjussa mietitty, miksi joudutaan huutamisen tielle parisuhteessa?

Syy on se, ettei mikään syvällisistä asioista keskustelu kiinnosta tätä vaikenijaa ja puhumatonta. Ei vaikka puhuisit rauhallisesti, puhuisit hellästi jne. Mikään ei saa tätä lukkiutunutta ihmistä puhumaan tai edes koskaan itkemään. Tunteiden näyttäminen on kielletty jo lapsuuden kodissa tai ainoastaan hauskoja tunteita on saanut näyttää, että olet hyvä poika.

Mies pitää sitten pellerooliaan, ettei vain näyttäisi haavoittuvuuttaan. Ja ainoa keino olla puhumaton, reagoimaton.

Tämä ketju laukaisee toisessa lopulta, kaiken keskustelun yrittämisen jälkeen huutamisen riitatilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.

Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.

Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?

Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?

Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.

Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).

Syynä kyynistyminen, miesten vaihdevuodet eli andropaussi, joka laskee hormonitoimintaa, vaikuttaa psyykkeeseen. Mielenkiinnon puute naisia kohtaan romanttisessa/seksuaalisessa mielessä voi olla defenssi, jolla puolustat itseäsi uusilta pettymyksiltä.

Oletko ajatellut terapiaa? Voit olla myös masentunut, andropaussi vaikuttaa vahvasti mielialaan, kuten naisten vaihdevuodet naisiin.

En huomannut tuossa merkkejä kyynistymisestä. Ei se, ettei halua uutta parisuhdetta ole mikään sairaus :)

Tuskin itsekään haluaisin, jos jään leskeksi tai tulee ero. Kyllähän hyvän parisuhteen rakentaminen on vaikeampaa vanhempana, kun ei ole enää samanlaista joustavuutta kuin nuorena eikä tarvetta perustaa perhettä. Molemmilla myös on omat pettymyksensä, on varovaisuutta ja epäluottamusta, ainakin, jos uusi kumppaniehdokas ei ole ennestään tuttu. Vanhemman iän parisuhteet omissa piireissäni ovat syntyneet ennestään tuttujen kesken, mikä pienentää pelkoja. Silloinkaan ei tietysti voi tietää olisiko toinen hyvä parisuhdekumppanina ja seksikumppanina, vaikka ystävänä tuntisikin.

Lause: en koe että saisin siitä yhtään mitään, kertoo kyynisyydestä, luovuttamisesta. Miksi ihminen ei koe saavansa yhtään mitään toisesta, varsinkin uudesta ihmissuhteesta?

Kirjoitat peloista, pettymyksistä, joustamattomuudesta ym. Nämä sopii kaikenikäisten parisuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen mies ja rehellisesti en koe seksuaalisesti kiinnostavana ketään ikäistäni naista.

Olen jo yli kuusikymppinen mies, jolla on muutaman vuoden itseään vanhempi vaimo. Vaimoni on seksuaalisesti kiinnostava, mikään näky kotona ei ole mielenkiintoisempi kuin se, kun vaimoni kävelee edestäni alastomana. TV:n katselu unohtuu siksi aikaa, kun hän Eevan asussa näen. Ehkä suurin ero minun ja tuon viisikymppisen miehen välillä on se, että minä olen ollut kiinnostunut (hetero)seksistä viimeiset viisikymmentä vuotta. Eikö kiinnostukseni ole osoittanut lantumisen merkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.

Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.

Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?

Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?

Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.

Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).

Syynä kyynistyminen, miesten vaihdevuodet eli andropaussi, joka laskee hormonitoimintaa, vaikuttaa psyykkeeseen. Mielenkiinnon puute naisia kohtaan romanttisessa/seksuaalisessa mielessä voi olla defenssi, jolla puolustat itseäsi uusilta pettymyksiltä.

Oletko ajatellut terapiaa? Voit olla myös masentunut, andropaussi vaikuttaa vahvasti mielialaan, kuten naisten vaihdevuodet naisiin.

Masentunut?? En todellakaan ole. Päin vastoin, koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Lapsena kuvittelin ja toivoin, että aikuisuus olisi tällaista: harrastamista, kavereita, omaa tilaa, aikaa ja rahaa. 

Mielestäni mikään defenssi ei ole se, että yksinkertaisesti (ikäiseni) naiset eivät kiinnosta seksuaalisessa mielessä, eivätkä kyllä romanttisessakaan mielessä. Katselen joskus aikuisviihdettä, jossa on nuoria näyttelijöitä, mutta en oikeassa elämässä ikinä aikoisi edes yrittää jotakuta alle 40-vuotiasta; en halua tehdä itseäni naurunalaiseksi. Eikä kyllä huvita yrittää yhtään ketään naista.

Miksi sellaiseen, mikä ei jaksa enää edes kiinnosta, pitäisi nähdä hirveästi vaivaa?

Miksi täällä väännetään suorastaan sairaudeksi, jos joku mies kehtaa sanoa, että naiset eivät enää kiinnosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen mies ja rehellisesti en koe seksuaalisesti kiinnostavana ketään ikäistäni naista.

Olen jo yli kuusikymppinen mies, jolla on muutaman vuoden itseään vanhempi vaimo. Vaimoni on seksuaalisesti kiinnostava, mikään näky kotona ei ole mielenkiintoisempi kuin se, kun vaimoni kävelee edestäni alastomana. TV:n katselu unohtuu siksi aikaa, kun hän Eevan asussa näen. Ehkä suurin ero minun ja tuon viisikymppisen miehen välillä on se, että minä olen ollut kiinnostunut (hetero)seksistä viimeiset viisikymmentä vuotta. Eikö kiinnostukseni ole osoittanut lantumisen merkkejä.

No hyvä että sinua kiinnostaa. Tiedätkö, isoa osaa varttuneista miehistä ei enää kiinnosta. Ja se on täysin OK, eikä siinä ole mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen mies ja rehellisesti en koe seksuaalisesti kiinnostavana ketään ikäistäni naista.

Rehellisesti: sinä olet vanha ja kulunut meille nuoremmille naisille. Ja vuosi vuodelta vain lisää En ymmärrä, miksi kukaan nuorempi nainen haluaisi 50v miestä?

No, on niitä kieroja, joille kelpaa sun rahat, auto ja jatkuva naisen kehuminen ja mielistely.

N25

Kuule, en kaipaa nuorempiakaan naisia parisuhteeseen. Riittää oikein hyvin, kun joskus katselen kuvia, joissa joku ikäisesi pyllistää kameralle.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on passiivis-aggressiivista toisen hallintaa ja alistamista. Puhumaton käyttää dissaamiskeinona puhumattomuuttaan, osoittaa toiselle, ettei vähät välittää kommunikoimisesta, aivan sama mitä puhut, ei kiinnosta.

Mitä tahansa mies tekee tai jättää tekemättä, on naisen alistamista.

Kadulla kävely, kadulla seisoskelu, puhuminen, puhumattomuus, katsominen, katsomattomuus, kotitöiden tekeminen, kotitöiden tekemättä jättäminen. Aina. Vain. Pelkkää. Alistamista.

Hyppäisin muuten kaivoon, mutta itsemurhankin tekeminen on vallankäyttöä. Ikinä ei osaa olla naisten mieliksi.

Kyllä on - itse täytän 51 kesällä uusi puoliso saman iän myöhemmin syksyllä. Seksiä on valtavasti ja se on todella nautinnollista molemmille. Seksi on vaan yksi osa suhdettamme, mutta tärkeä ja rakas osa toki.

Tenoihin kuseminen ei ymmärtääkseni ole seksiä. Voimia omaisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen mies ja rehellisesti en koe seksuaalisesti kiinnostavana ketään ikäistäni naista.

Rehellisesti: sinä olet vanha ja kulunut meille nuoremmille naisille. Ja vuosi vuodelta vain lisää En ymmärrä, miksi kukaan nuorempi nainen haluaisi 50v miestä?

No, on niitä kieroja, joille kelpaa sun rahat, auto ja jatkuva naisen kehuminen ja mielistely.

N25

Niinhän sitä käy naisille. N25 on vain hetken N25 ja sitten ihmetellään, kun muututaan vanhaksi ja kuluneeksi, näkymättömäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ok. Oletko sitä mieltä, että suomalaisten miesten puhumattomuus ja tunnekylmyys on vain myytti?

Missä sanoin niin? Mutta monet kiltit miehet vain alistuvat naiselle, koska eivät jaksa sitä draamaa ja ylireagointia joka asiasta ja myönnän että itsekin teen tätä. Eli minä kyllä haluaisin ja voisin puhua asioista enemmän, mutta kun naisen reaktio voi olla ihan mitä vaan niin pitäydyn useasti sanomasta omaa mielipidettäni ja myötäilen. 

Taas tätä yleistystä. On varmasti tunnekylmyyttä ja puhumattomuutta, mutta se ei ole koko totuus. Ei voi olettaa että mies olisi lähtökohtaisesti se joka ei pysty tai halua puhua. Itse allekirjoitan tuon edellisen viestin täysin. On helpompaa olla suhteessa kun on hiljaa, kun puhuu vain mukavista asioista. Meillä ei haluta parisuhdekeskustelua, ja tässä tapauksessa se nainen ei sitä tahdo käydä. Kaikki on kuulemma ihan hyvin. 

Ja tässä tää meneekin vikaan. Toinen ei edes _halua_ kuunnella mun juttujani. Ei kiinnosta. 

Joskus ihmiset eivät puhu siksi, että ei ole ketään kelle puhua, ja kun puhuu, se tuomitaankin jonkun muun toimesta. Sitten selviämisstrategiana on olla hiljaa. On vääriä malleja tietenkin olemassa, mutta ei ne selitä kaikkea. Osa ihmisistä vain ei pidä sellaisesta puheesta jossa joutuu puhumaan itsestään, siitä miksi tekee asioita kuten tekee. 

Jos heittää vielä jonkun idean, niin se joka on vikkelämpi jäsentelemään asioitaan puhumalla, voi joskus dominoida suhdetta määrittelemällä sallitut aiheet ja keskustelutavan. Tavallaan hallitsee tilannetta, ja yksi syy tällaiseen saattaa olla pelko, että joutuisi miettimään jotain mikä ei välttämättä edesauta suhdetta tai tuota välitöntä mielihyvää. 

Itse pidän itseäni hyvänä keskustelijana ja kaipaan sitä, vaikka tällanen 45+ mieshenkilö olenkin. Ihan itse oon opetellut. 

Hyvä kommentti, tämä on juuri sitä PUHUMISTA syvällisistä asioista. Monen miehen ongelma on syvällisten asioiden pakeneminen puhumattomuuteen. Myös se, että miehen pitäisi puhua omista tunteista, seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ( erektio-ongelmat, seksiin liityvät tarpeet jne.) on liian monelle miehelle suorastaan tabu.

Puhumattomuus on suojamuuri tai se voi olla myös vallankäytön keino, alistamisen ja dissaamisen keino: siinähän muija höpötät, minä en sulle vastaa-tyyli.

Syvällisten parisuhdeasioiden puhuminen on nimenomaan se keino ja taito pitää suhde kunnossa, jolloin myös mm. seksi on hyvää ja tyydyttävää.

Esimerkki miehen puhumattomuudesta:

mies käy seksilelukaupoissa työreissuillaan. Kerran hän tuo vaimolle leluja, mutta pian käy ilmi, että lelut on vain miehen viihdykkeeksi ja naisen pitää esiintyä pornon tyyliin lelujen kanssa. Syntyy riita. Miksi?

Koska näistä seksileluista ei ollut puhuttu mitään yhdessä. Ok, mies puolustautuu että hän halusi yllättää. Niin, kenet?

Ei nainen ylläty siitä, että mies saa tyydytyksen, vaan siitä, että jälleen kerran nainen dissattiin, hän jäi ilman tyydytystä, mutta joutui olemaan miehelleen vain mieliksi.

Olisiko PUHUMINEN näin intiimissä asiassa ollut ratkaisu? Olisiko riita jäänyt syntymättä? Kyllä.

PUHUMINEN syvällisesti, avoimesti, arvostaen on jotain muuta kuin puhuminen kauppalistasta, jäkisottelusta, lasten korvatulehduksesta.

Miehet, opetelkaa oikeasti kommunikoimaan, puhumaan tunteista, ongelmista, kipeistä asioista. Moni masennus ja mt-ongelma jäisi syntymättä ja moni avio/avoero kehittymättä.

Kyllä kaikkien sietäisi opetella sitä puhumista. Paljon on naisiakin, jotka eivät osaa puhua parisuhteessa yhtään hankalammista asioitsta.

Seksiä usein harrastetaan naisen ehdoilla ja miehen erikoisemmat toiveet päättyvät riitaan, väitteisiin naisen esineellistämisestä jne. Nainen tosin saa esittää toiveita, mutta mies ei.

Jälleen kerran täytyy todeta, että itse ymmärrän, että tapailu/seurusteluvaiheen tarkoitus on osoittaa, sovitaanko yhteen, ja se sisältää myös seksuaalisen yhteensopivuuden. Jos on liian erilaiset toiveet, niin tutustumista ei tietenkään kannata jatkaa, vaan molempien on parempi jatkaa etsimään itselleen paremmin sopivaa kumppania.

Se voi muuttua siinä vaiheessa, kun toinen saatu sitoutettua itseensä.

Eli väität tosissasi, että nainen muutaman ensimmäisen vuoden ajan esittää nauttivansa niistä miehen "erikoisimmista toiveista" vaikka oikeasti haluaa vain sitouttaa hänet .. niin, mihin? Meillä kun erota voi avo- ja avioliitostakin.

Edelleenkin naiselle on tärkeää pariutua ylöspäin ja muuttaa mies mieleisekseen ja jos ei näin käy, niin.... Suomeksi sanottuna sitouttaa miehen varat itseensä lapsella tai muuten ja mies sillä tavalla, että edes joku on. Narsisti vaatii kohteensa. Narsisteja ja muita luonnehäiriöisiä on naisissakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain on pielessä. Nämä ikämiehet 50+ eivät ole koskaan oppineet elämään ja tunnistamaan tunteitaan. Kasvatettu että itkeä ei saa, tunteista ei saa puhua. Räkänokka joka itkee.

Nuoremmat kyllä puhuvat ja avoimesti tunteista, seksistä, masennuksesta..

Yhteinen ongelma näiden eri-ikäisten miesten kanssa on edelleen seksi, seksuaalisuus - paneminen vs. rakastelu.

Siis kaksi täysin eri asiaa!

Tähän yhtälöön kun liitetään nettipornon läpitunkeva manipulointi, soppa on valmis. On pornoaddiktiota, vaatimuksia normielämässä olla kuin pornomuija tai pornoäijä. Porno vuoksi ihmisistä tulee tunnevammaisia, ei kyetä oikeaan suhteeseen. Elämä kapenee rakastelusta pornovemputukseen, jolloin ihminen käpertyy, psyyke repeilee ja masennus iskee.

Jossakin toisessa ketjussa nainen kirjoitti minkälainen mies hänelle pitäisi olla. Oli rehellistä tekstiä, ja eräs kohta oli mielestäni hyvin sanottu jotenkin näin että "tunteellisuus on ihan ok, mutta jos mies itkeskelee enemmän kuin minä, totean että eiköhän jatketa kaveripohjalla". Näyttelijä Tuija Piepponen lausui muinoin jossakin haastattelussa tähän tyyliin: "Nainen tarvitsee neljä miestä. Ensiksi, salonkileijonan, siis miehen jota on kiva esitellä kavereille. Toiseksi, nainen tarvitsee remontti-Reiskan, miehen joka korjaa auton ja vesiputket, ja rakentaa talon. Kolmanneksi, seksipeto joka saa naisen silmät pyörimään kuin hedelmäpelin rullat. Ja neljänneksi mutta ei vähäisimmäksi, kotihomon jonka kanssa voi puhua tunteista, keskustella verhojen ja tapettien väreistä ja muistakin tyttöjen asioista".

Aivan, tätä kutsutaan persoonan monipuolisuudeksi. Mihin se kehitys unohtuu monen miehen kohdalla? Miksi jumitutaan esim. jäyhään ja kovan karskin äijän rooliin tai flirtti-pellen rooliin? Kyllä miehillä on aivan samat mahdollisuudet kehittää ajatteluaan, asenteitaan ja kommunikointi kykyäään, kuin naisillakin. Ongelma on siinä, että miehet itse pitävät näitä menneen maailman roolejaan pystyssä, kun naiset jo elävät tätä hetkeä ja suuntaavat tulevaisuuteen - pois mm. suomalaisesta puhumattomuuden kulttuurista.

Ei miehille sallita tässä yhteiskunnassa niin monipuolista roolia kuin naisille.

Kyllä sallitaan, se ei vaadi mitään muuta kuin että mies itse ottaa sen roolin ja tilan itselleen. Se on siinä. :)

Eiköhän kaikki nelikymppiset miehet ole kokeneet/nähneet jo aikoja sitten miten käy kun mies poikkeaa normista. Ei paljoa vaadita, niin muuttuu muiden silmissä nössöksi, homoksi, sovinistiksi tai muuten vaan persuksi.

Tarkoitin lähinnä sitä, että mies sallii sen itselleen ja että se on ainoa asia, jolla on merkitystä. Kenenkään ei pitäisi antaa toisten ihmisten mielipiteiden tai lokerointien antaa typistää omaa itseään ja omaa persoonaansa. Ihan sama onko mies tai nainen (tai muunsukupuolinen). 

Yleensä juuri rohkeutta olla oma itsensä arvostetaan, jopa ihaillaan. Ja jos jollain sitten sattuukin olemaan jotain ongelmaa jonkun aidon persoonan kanssa, niin se on nimenomaan hänen ongelmansa, ja hänen olisi syytä pohtia, että miksi hän ei pysty tietynlaisia ihmisiä hyväksymään.

Se ei ole sinun omgelmasi, jos joku ei anna sinulle tilaa olla kokonainen itsesi.

Voi kun se olisikin niin yksinkertaista.

Kuitenkin olen kasvanut mieheksi sellaisessa maailmassa, jossa miehen rooli on ollut erittäin kapea. Ja jos siitä on poikennut, ovat seuraukset olleet usein jopa väkivaltaisia. Ikävuodet 5-21 opettivat tämän: jos olet erilainen, olet nössö/homo > sinua saa lyödä. Tämä toimi siis kirjaimellisesti päiväkodista armeijaan, sen jälkeen olen saanut olla rauhassa fyysiseltä väkivallalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on passiivis-aggressiivista toisen hallintaa ja alistamista. Puhumaton käyttää dissaamiskeinona puhumattomuuttaan, osoittaa toiselle, ettei vähät välittää kommunikoimisesta, aivan sama mitä puhut, ei kiinnosta.

Mitä tahansa mies tekee tai jättää tekemättä, on naisen alistamista.

Kadulla kävely, kadulla seisoskelu, puhuminen, puhumattomuus, katsominen, katsomattomuus, kotitöiden tekeminen, kotitöiden tekemättä jättäminen. Aina. Vain. Pelkkää. Alistamista.

Hyppäisin muuten kaivoon, mutta itsemurhankin tekeminen on vallankäyttöä. Ikinä ei osaa olla naisten mieliksi.

Vai niin. Teet kaikkia noita varmaankin tänään. Kuinka monta reaktiota saat naisilta niihin? Niin, et yhtään. Olisiko aika lopettaa turhasta parkuminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.

Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.

Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?

Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?

Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.

Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).

Syynä kyynistyminen, miesten vaihdevuodet eli andropaussi, joka laskee hormonitoimintaa, vaikuttaa psyykkeeseen. Mielenkiinnon puute naisia kohtaan romanttisessa/seksuaalisessa mielessä voi olla defenssi, jolla puolustat itseäsi uusilta pettymyksiltä.

Oletko ajatellut terapiaa? Voit olla myös masentunut, andropaussi vaikuttaa vahvasti mielialaan, kuten naisten vaihdevuodet naisiin.

En huomannut tuossa merkkejä kyynistymisestä. Ei se, ettei halua uutta parisuhdetta ole mikään sairaus :)

Tuskin itsekään haluaisin, jos jään leskeksi tai tulee ero. Kyllähän hyvän parisuhteen rakentaminen on vaikeampaa vanhempana, kun ei ole enää samanlaista joustavuutta kuin nuorena eikä tarvetta perustaa perhettä. Molemmilla myös on omat pettymyksensä, on varovaisuutta ja epäluottamusta, ainakin, jos uusi kumppaniehdokas ei ole ennestään tuttu. Vanhemman iän parisuhteet omissa piireissäni ovat syntyneet ennestään tuttujen kesken, mikä pienentää pelkoja. Silloinkaan ei tietysti voi tietää olisiko toinen hyvä parisuhdekumppanina ja seksikumppanina, vaikka ystävänä tuntisikin.

Lause: en koe että saisin siitä yhtään mitään, kertoo kyynisyydestä, luovuttamisesta. Miksi ihminen ei koe saavansa yhtään mitään toisesta, varsinkin uudesta ihmissuhteesta?

Kirjoitat peloista, pettymyksistä, joustamattomuudesta ym. Nämä sopii kaikenikäisten parisuhteisiin.

Eikä kerro. Se kertoo vain toisenlaisista arvostuksen kohteista kuin sinulla itselläsi on. 

Totta kai kaikenikäisillä on pelkoja, mutta kun aikaa on elämässä enää vähän, niin aikansa haluaa käyttää fiksusti niihin asioihin, mitkä kiinnostavat. Jos sellaista ihmistä ei ole joka kiinnostaisi, niin parisuhdetta ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.

Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.

Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?

Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?

Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.

Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).

Syynä kyynistyminen, miesten vaihdevuodet eli andropaussi, joka laskee hormonitoimintaa, vaikuttaa psyykkeeseen. Mielenkiinnon puute naisia kohtaan romanttisessa/seksuaalisessa mielessä voi olla defenssi, jolla puolustat itseäsi uusilta pettymyksiltä.

Oletko ajatellut terapiaa? Voit olla myös masentunut, andropaussi vaikuttaa vahvasti mielialaan, kuten naisten vaihdevuodet naisiin.

Masentunut?? En todellakaan ole. Päin vastoin, koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Lapsena kuvittelin ja toivoin, että aikuisuus olisi tällaista: harrastamista, kavereita, omaa tilaa, aikaa ja rahaa. 

Mielestäni mikään defenssi ei ole se, että yksinkertaisesti (ikäiseni) naiset eivät kiinnosta seksuaalisessa mielessä, eivätkä kyllä romanttisessakaan mielessä. Katselen joskus aikuisviihdettä, jossa on nuoria näyttelijöitä, mutta en oikeassa elämässä ikinä aikoisi edes yrittää jotakuta alle 40-vuotiasta; en halua tehdä itseäni naurunalaiseksi. Eikä kyllä huvita yrittää yhtään ketään naista.

Miksi sellaiseen, mikä ei jaksa enää edes kiinnosta, pitäisi nähdä hirveästi vaivaa?

Miksi täällä väännetään suorastaan sairaudeksi, jos joku mies kehtaa sanoa, että naiset eivät enää kiinnosta?

Joku varmaan voisi yrittääkin tehdä naurunalaiseksi, mutta mitä siitä, jos joku kiinnostava vastaasi tulisikin. Mutta en minäkään tajua tuota, että se sairaudeksi väännetään, jos ei kiinnosta enää parisuhde. Olipa jännä lukea, että noin ajatellaan. 

Eivätkä kaikki pidä seksistäkään enää vanhemmiten, eivät ainakaan toisen ihmisen kanssa. Minä en varmaan saisi miestä, joka itseäni kiinnostaisi enää, joten toimisin samoin kuin sinä seksin suhteen, jos ko. tilanne eteen tulisi. 

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt vähän yli 50-vuotias mies, eronnut. Lapset aikuistuneet. Ero tuli 6 vuotta sitten, loppujen lopuksi omasta aloitteestani.

Vietän omaa elämää leppoisasti omassa talossa, omassa rauhassa. Minulla on laaja ystävä-, kaveri- ja sukulaispiiri. Elämä on kunnossa, harrastukset, työ, suhde lapsiin on kunnossa ja exän kanssa on asialliset välit.

Moni on kysellyt minulta, etsinkö uutta parisuhdetta. Aika ajoin kohtaan myös ikäisiäni naisia, jotka osoittavat kiinnostusta minua kohtaan. En ole ikäisekseni huonokuntoinen, enkä mielestäni rumakaan, joten siinä mielessä varmaan voisin löytää seuraa. Mutta haluanko?

Vastaus on: en halua. En kaipaa parisuhdetta. En koe, että saisin siitä yhtään mitään. Miksi ottaisin jonkun naisen vain esimerkiksi asumaan kotiini? Tai miksi kävisin jonkun naisen kanssa kerran tai pari viikossa kahvilla tai harrastuksissa? Käyn joka päivä kahvilla ystävieni kanssa, harrastuksissa vietän aikaani kavereiden kanssa myös lähes joka päivä. Miksi haluaisin parisuhteen? Mitä sillä tekisin?

Seksihalut ovat haalistuneet, ne vähät, mitä on jäljellä, hoitelen itsekseni. En kaipaa siihen enää naista. Tämän myötä myös romanttiset ajatukset naisia kohtaan ovat totaalisesti kuolleet.

Tunnen lämpimiä, mutta kaverillisia tunteita useampaa naista kohtaan, rakastan myös omaa tytärtäni, sisartani ja muita läheisiä sukulaisiani, niin kuin perheenjäsentä tai sukulaista rakastetaan, mutta en kyllä käsitä, miten enää voisin saada kaivettua mitään ihastusta tai romanttista rakkautta johonkin naiseen (jos niin kävisi, epäilisin alkavaa Alzheimerin tautia).

Kuulostaapa tutulta ja olen 45 vuotias nainen, leskeksi jäin muutama vuosi takaperin. Ehkä juuri seksuaalisten halujen haalistuessa, aiemmin olin hyvinkin vireä, en enää osaa kuvitella itseäni parisuhteessa saatika rakastuneena tms. On muodostunut niin omat elämäntavat, nautin rauhasta ja itsenäisyydestäni aivan liikaa. Omat kädet myös toimivat ok :D

Ja parisuhteita on takana koko ikäni ajalta niin tiedän jo aika tarkkaan mitä olisi tiedossa. Lopulta miehiä on ärsyttänyt luonteeni, koska olen metsissä viihtyvä omiin harrastuksiin paneutuva lukutoukka enkä kovin altis miellyttämään tahi palvelemaan ketään enkä viihdy juhlissa tms. Töitä teen ihan huvikseni, koska taloudellisesti pärjäisin ilmankin ja tulevaisuus on avoinna. Muutama ystävä löytyy, mutta parisuhdetta en kuitenkaan enää kaipaa enkä mitään vapaampaa kuviotakaan. Jotenkin tunnen olevani vapaa ensimmäistä kertaa elämässäni.