Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään kokemusta siitä että lapsi kehittäisi tyhjästä kiukuttelua, koska haluaa kiukutella?
02.05.2022 |
En tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Kerron esimerkin: ollaan vietetty mukava aamu, kaikki on mennyt hyvin, sovitaan että lähdetään ulkoilemaan paikkaan, joka on lapselle (täytti juuri 4-v.) mieluinen. Ennen kuin edes aletaan pukemaan tai edes on otettu sukkia esille, lapsi alkaa jankkaamaan että siniset sukat ei käy koska ne on siniset, vihreät sukat ei käy koska niissä on raitoja, harmaat sukat ei käy koska niissä ei ole raitoja. Vaikka kaikki piti olla hyvin ja kaikki nuo sukat on ennen ongelmitta käyneet. Sitten alkaa kiukuttelemaan että hän ei itse suostu pukemaan mutta äiti ei saa myöskään auttaa pukemisessa (vaikka yleensä tykkää itse pukea ja mielellään myös välillä ottaa apua pukemisessa vastaan, yleensä siis pukeminen ei ole mikään ongelma).Eli ihan kuin järjestäisi ihan tyhjästä tahallaan kiukun voidakseen kiukutella. Ja tavalla, jossa etukäteen kiukuttelee siitä että mikään vaihtoehto ei voi käydä eli jo ennalta asetelma on se että tilannetta ei voi edes ratkaista.Kun yritän selvittää onko jokin muu asia pielessä niin kuulemma ei. Enkä keksi mikä olisi koska tunnelma on ollut kiva ja kaikki on siihen saakka mennyt mukavasti ja tiedossa on lapselle mukavaa tekemistä.
Kommentit (67)
Ei se ole harvinaista tuon ikäiselle, että kesken kivankin jutun alkaa esimerkiksi puhumaan rumia, jolloin sen kivan joutuu sitten keskeyttämään, jotta ei palkitse rumasta käytöksestä. Uhma ja ymmärtämättömyys siinä kai ovat taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4-vuotias on lapsi. Lapsi ei ole aina järkiperusteinen.
Kyllä, he testaavat sinua. Käytännössä sinun tehtävä on pysyä rauhallisena, saada lapselle vaatteet päälle ja viedä hänet ulos.
Fiksu vanhempi myös samalla saa lapsen kertomaan, mikä mahdollisesti vaivaa.
Kuulostaa ikään kuuluvalta, hyvinkin normaalilta, käyttäytymiseltä. Lapsi todennäköisesti kokeilee rajojaan ja ottaa ensimmäisiä askeliaan itsenäistymistä kohti - tyypillistä on, että kiukku syntyy jostakin turhasta 😊
Tsemppiä sinne!
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat tosi ahdistavalta, kontrollimaaniselta ja epäsensitiiviseltä vanhemmalta, joka ei kykene tajuamaan lapsen lapseutta, vaan olettaa vasta taaperoiän ohittaneelta jotain aikuisen logiikkaa. Sulla on pitkä, raskas ja sun lasta traumatisoiva tie edessääsi, jos tosissaan aiot pahastua joka kerta, kun lapsi ei toimi sun odottamalla tavalla.
Hae apua.
Sensitiivinen sanoittaja saapui paikalle...
Vierailija kirjoitti:
4-vuotias on lapsi. Lapsi ei ole aina järkiperusteinen.
Kyllä, he testaavat sinua. Käytännössä sinun tehtävä on pysyä rauhallisena, saada lapselle vaatteet päälle ja viedä hänet ulos.
Fiksu vanhempi myös samalla saa lapsen kertomaan, mikä mahdollisesti vaivaa.
En oleta järkiperustaisuutta vaan yritän selvittää mistä tällainen johtuu. Tuo pukeminen oli vain yksi erimerkki. Yhtä hyvin tilanne voi olla että leikin lapsen kanssa jotain kivaa, leluilla joista hän tykkää. Yhtäkkiä kivan leikin hän kehittää vastaavan kiukun niistä leluista, ja siinäkin asetelma on että mikään vaihtoehto ei käy. Esim että jokin lelu pitäisi laittaa tiettyyn kohtaan mutta kumpikaan meistä ei saa sitä siihen laittaa mutta silti se pitää laittaa siihen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Lapsi ei yksinkertaisesti halua lähteä, muttei osaa sanoa sitä. Ei pitäisi olla niin vaikea ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Minullakin on usein olo kuin lapsi jotenkin tarvisi sännöllisesti sen kiukkukohtauksen, ihan kuin nollatakseen itsensä. Ja jos ei ole mitään kunnon syytä mistä kiukutella (koska kaikki on hyvin ja menee mukavasti), niin järjestää sen tyhjästä. Mutta miksi? Mistä tällainen johtuu ja miten sitä voisi vähän saada vähennettyä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei yksinkertaisesti halua lähteä, muttei osaa sanoa sitä. Ei pitäisi olla niin vaikea ymmärtää.
Ei ole kyse siitä ja se lähteminen oli vain esimerkki. Ja kyllä meillä lapsi saa sanoa jos ei halua lähteä ja se huomioidaan ja lapsi tulee kuulluksi. Välillä sanookin että ei jaksaisi lähteä, ja silloin mietitään että tehdäänkö jotain muuta mitä jaksaa tilalla vai ollaanko vain. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Minullakin on usein olo kuin lapsi jotenkin tarvisi sännöllisesti sen kiukkukohtauksen, ihan kuin nollatakseen itsensä. Ja jos ei ole mitään kunnon syytä mistä kiukutella (koska kaikki on hyvin ja menee mukavasti), niin järjestää sen tyhjästä. Mutta miksi? Mistä tällainen johtuu ja miten sitä voisi vähän saada vähennettyä?
Ap
Ei siihen auta kuin ikä. Lapsella ei oo vielä tunnetaitoja muuhun.
Vierailija kirjoitti:
Oletko kovin nuori tai kouluttamaton äiti, kun et tunnu ymmärtävän lapsen psykologiasta ja kehityksestä paljoakaan?
Heh. En. Olen 38-vuotias ja minulla on maisteritutkinto ja olen jopa suorittanut pedagogiset opinnot, joskaan en toimi opetustehtävissä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
4-vuotias on lapsi. Lapsi ei ole aina järkiperusteinen.
Kyllä, he testaavat sinua. Käytännössä sinun tehtävä on pysyä rauhallisena, saada lapselle vaatteet päälle ja viedä hänet ulos.
Fiksu vanhempi myös samalla saa lapsen kertomaan, mikä mahdollisesti vaivaa.
Ennakoi tuleva tilanne: kaksi kasaa vaatteita, tämä tai tämä kasa. Otat sieltä mitä haluat. Vaikka laittasi mitä vikapareja, anna laittaa. Älä ala valtataistelua.
Eikä mitään "sitte mennään ulos ilman sukkia" Siperia ei opeta mitään.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei yksinkertaisesti halua lähteä, muttei osaa sanoa sitä. Ei pitäisi olla niin vaikea ymmärtää.
4v osaa sanoa EN halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Minullakin on usein olo kuin lapsi jotenkin tarvisi sännöllisesti sen kiukkukohtauksen, ihan kuin nollatakseen itsensä. Ja jos ei ole mitään kunnon syytä mistä kiukutella (koska kaikki on hyvin ja menee mukavasti), niin järjestää sen tyhjästä. Mutta miksi? Mistä tällainen johtuu ja miten sitä voisi vähän saada vähennettyä?
Ap
Kyseessä on uhmaikä, joka on hyvin tärkeä vaihe lapsen kehityksessä. Lapsi ei vielä osaa käsitellä tunteitaan, saatikka sanoittaa niitä - järkeäkään ei ole vielä liiaksi suotu. Tuloksena tästä kombosta on monesti aikuiselle absurdina näyttäytyvä kiukkukohtaus, jossa mikään ei kelpaa.
Antamassasi sukkaesimerkissä kiukun kohteena tuskin on se sukka. Lapsi saattaa olla kivaan paikkaan lähtemisestä innoissaan ja jännittynyt, ja tämä iso ja outo tunne purkautuu. Ei lapsi osaa vielä tunnistaa tai kertoa, jos joku asia jänskättää.
Katso esim.:
https://www.vau.fi/perhe/kasvatus/koska-antaa-periksi-lapselle-nain-koh…
https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uh…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Minullakin on usein olo kuin lapsi jotenkin tarvisi sännöllisesti sen kiukkukohtauksen, ihan kuin nollatakseen itsensä. Ja jos ei ole mitään kunnon syytä mistä kiukutella (koska kaikki on hyvin ja menee mukavasti), niin järjestää sen tyhjästä. Mutta miksi? Mistä tällainen johtuu ja miten sitä voisi vähän saada vähennettyä?
Ap
Johtunee ihan psyykkisen muutoksen ja kasvun kivuista ja aika auttaa. Monta tunnepuolella vaikeaa vaihetta siihen mahtuu kun lapsi kasvaa aikuiseksi, eikä ne ole yleensä mikään ongelma vaan osa prosessia, joka vanhemman täytyy vaan mieluiten tyynesti ottaa vastaan ja hyväksyä. Ei lapsi, ei edes teini, aina osaa löytää mitään erityistä syytä, miksi kiukututtaa, ahdistaa tai on tylsää - on vaan. Syyt voi olla jossain alitajunnassa tietoisen mielen saavuttamattomissa. Mutta ei niitä tarvitsekaan ymmärtää, voi vaan hyväksyä tunnetilan ja sen purkautumisen.
Vierailija kirjoitti:
Toimi näin: ota oikean käden sormien väliin tukko pilttisi hentoja niskavilloja.Tiukalla puristusotteella niskavilloista kiinni pitämällä nostat piltin 2 cm irti lattiasta, ravistat vähän tarvittaessa, katsot lempeästi silmiin ja sanot että nyt on sinisten sukkien päivä, sovitaanko näin. Tämän jälkeen päästät irti ja tiputat piltin lattialle. Toimii. Pahoittelen kappalejaon puuttumista, ei se ole ehkä edes tarpeen.
PLIIS,ÄLÄ Lisäänny, laita siis pili solmuun!
VÄKIVALTA on laissa kielletty!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4-vuotias on lapsi. Lapsi ei ole aina järkiperusteinen.
Kyllä, he testaavat sinua. Käytännössä sinun tehtävä on pysyä rauhallisena, saada lapselle vaatteet päälle ja viedä hänet ulos.
Fiksu vanhempi myös samalla saa lapsen kertomaan, mikä mahdollisesti vaivaa.En oleta järkiperustaisuutta vaan yritän selvittää mistä tällainen johtuu. Tuo pukeminen oli vain yksi erimerkki. Yhtä hyvin tilanne voi olla että leikin lapsen kanssa jotain kivaa, leluilla joista hän tykkää. Yhtäkkiä kivan leikin hän kehittää vastaavan kiukun niistä leluista, ja siinäkin asetelma on että mikään vaihtoehto ei käy. Esim että jokin lelu pitäisi laittaa tiettyyn kohtaan mutta kumpikaan meistä ei saa sitä siihen laittaa mutta silti se pitää laittaa siihen.
Ap
Johtuu vaan siitä, että se on lapsi ja se kuuluu tuohon kehitysvaiheeseen. Ei ole mitään ongelmaa. Anna lapsen kiukuta, äläkä tee siitä ongelmaa tai etsi diagnoosia. Sitten jos lapsi ei saa nyt käytyä tuota kehitysvaihetta läpi ja se jää päälle, sitten se on ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Minullakin on usein olo kuin lapsi jotenkin tarvisi sännöllisesti sen kiukkukohtauksen, ihan kuin nollatakseen itsensä. Ja jos ei ole mitään kunnon syytä mistä kiukutella (koska kaikki on hyvin ja menee mukavasti), niin järjestää sen tyhjästä. Mutta miksi? Mistä tällainen johtuu ja miten sitä voisi vähän saada vähennettyä?
ApEi siihen auta kuin ikä. Lapsella ei oo vielä tunnetaitoja muuhun.
Nykyään on muotia ajatella, että on olemassa "tunnetaidot" joilla voidaan selittää suurin piirtein kaikkea lapsen käytöstä. Tätä kasvatusnäkökulmaa kutsutaan tunnekasvatukseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lapsen pienenä ollessa tapana puolison kanssa alkaa hyräillä Leevi&Leavingisiä "... hakemalla syitä haetaan...." tietyissä tilanteissa. Eli joo, kyllä ainakin meidän lapsella oli tapana viritellä draamaa, varsinkin jos oli jotain jännää tiedossa. Ilmeisesti ei riittänyt vielä kapasiteetti käsitellä jännitystä, niin sen laukaisemiseksi piti sitten keksiä kiukkuamista. Välillä turhautti, kun osasi jo lukea lasta ja tajusi, että nyt ei muuten selvitä tästä ilman kohtausta. Eipä siinä auttanut kuin olla ja kestää.
Minullakin on usein olo kuin lapsi jotenkin tarvisi sännöllisesti sen kiukkukohtauksen, ihan kuin nollatakseen itsensä. Ja jos ei ole mitään kunnon syytä mistä kiukutella (koska kaikki on hyvin ja menee mukavasti), niin järjestää sen tyhjästä. Mutta miksi? Mistä tällainen johtuu ja miten sitä voisi vähän saada vähennettyä?
Ap
Toi on ihan normaalia. Anna tuulettaa itseään ja tunteitaan ja tuntea itsensä silti hyväksytyksi ja rakastetuksi (ei tietty saa tuhota tms).
Ongelma on aikuinen narsisti, joka on jäänyt lapsuudessaan jumiin tuolle kehitystasolle ja aikuisenakin luo kaaosta, pahaa mieltä, pilaa toisen päivää jne ihan vaan saadakseen itselleen tyydytystä.
Anteeksi kappalejaon puuttuminen. Se oli tekstissäni, mutta hävisi jonnekin.
Ap