Lue keskustelun säännöt.
mikähän mun ongelma on? liittyy sosiaalisiin tilanteisiin.
08.10.2006 |
mä oon oikeesti ihan urpo. valaisen esimerkein:
oon ollut syömässä entisen työnantajan kanssa ja hän kyyditsee minua kotiin. sanon ettei tarvi viedä perille saakka, että ihan itseasiassa minun tarvisi käydä kaupassa joten jättäisi mielellään läheisen torin nurkalle, niin pääsee itsekin kätevämmin. ajellaan kaikessa rauhassa ja määränpäätä lähestyttäessä huomaan että hän ajaa suoraan meille, eikä sinne kaupan tykö. ehtisin sanoa jotain mutta en sano, kiitän kyydistä ja olen menevinäni sisään. odotan hyvän tovin ja menen sitten sinne kauppaan. alkumatkasta pelottaa että kyyditsijä huomaa minun menevän, ja että hän tuntee itsensä hölmöksi kun unohti mun kauppareissu-suunnitelmat.
juttelen isoäitini kanssa lapsista. sanon että minusta on kiva kun toinen lapsi syntyy samaan aikaan vuodesta kuin esikoinen, että on niin helppo mieltää minkä kokoinen hän on esim. seuraavana talvena, kun esikoisen kanssa ei ollut hajuakaan. ja että ylipäätään tietää minkä ikäisenä lapsi on minkäkin kokoinen. isoäiti juttelee hajamieliseen tyyliin että " niin, yleensä vastasyntynyt on semmoinen 75 cm.." ja mä meen hetkeksi ihan paniikkiin. en meinaa saada hengitettyä normaalisti ja pelkää että hän huomaa mokansa ja ihmettelee miksen sanonut mitään. ja ihmettelen itsekin miksen sano mitään. ja sekunnit kuluu enkä sano mitään. paitsi yritän kuljettaa keskustelua eteenpäin muille vesille.
tajusitteko kukaan? siis mä en saa sanottua mitään, ikinä. varmaan sanomattakin on selvää etten yleensä puolusta omaa kantaani jos juttukumppani on selkeästi eri linjoilla (paisti jos kyseessä mies, äitini tms. todella läheinen).
olenko mä jotenkin ujo ehkä? asioin kuitenkin ihan normaalisti (mielestäni) kaikenlasiten ihmisten kanssa ja olen ihan puhelias, jopa räväkkä. paitsi silloin en ole räväkkä kun se outo paniikki iskee.
ja jälkeenpäin häpeän aina itseäni, ajattelen että yhtään normaalimpi ihminen ois vaan sanonut ihan ilman panikoimatta että " niin tai 50-senttinen" tai " älä käänny, mun piti sinne kauppaan mennä" . mutta mä en sano, en saa sanottua.
Kommentit (14)
Tunnut kovin huomaavaiselta ihmiseltä ja taidat pelätä loukkaavasi toista jos kommentoit mokaa. Ei kaikki ota asioita/itseään niin vakavasti, jos mä mokaisin noin että sanoisin vstasyntyneen pituudeksi 75cm, todennäköisesti naurahtaisin että olempas hölmö tai mitä mahdoin oikein ajatella :) (Näitä mulle siis sattuu päivittäin ja paljon)
Koita miettiä mitä tekisit vastaavassa tilanteessa( mummosi asemassa tai pomon), tuskin loukkaantuisit kommentista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kuvitella, että noissa tilanteissa olisin käyttäytynyt tismalleen samalla tavalla kuin sinä. :-) Luulen, että meitä vaivaa jonkin asteinen liiallinen kiltteys. Toista ei halua loukata mistään hinnasta.
oon tajunnut ettei itselleen nauraminen ainakaan minun tapauksessani ole merkki mistään sisäisestä vahvuudesta, vaan jostain ihan muusta. valaisen esimerkein:
jutellaan sukulaisen kanssa lasten tarvikkeista. meillä on samanikäisiä muksuja ja suunnileen päinvastaiset näkemykset suunnilleen kaikesta. minä en halua tuoda omia ajatuksiani tai tapojani liian ehdottomasti esiin, koska en halua että hän kokee minun " syyllistävän" itseään. siksi heittäydyn vähättelemään itselleni tärkeitäkin asioita tyyliin " kato mää oon tämmönen hysteerikko, siksi oon tehnyt niin ja niin" tms.
ja jälkeenpäin häpeän itseäni. miksen vaan ollut oma itseni ihan selkä suorassa ja avoimesti? niinhän se toinenkin oli, enkä mä ottanut millään lailla itseeni siitä että hän pitää eri systeemejä parempina.
kun sille päälle satun niin häpeän ja soimaan itseäni siitä, että varmaan pidän itseäni oikeasti jotenkin parempana kuin muita. luulen kai ihan tosissaan että aikuiset ihmiset hämmentyy tai nolostuu tosi helposti vaikka en itse ko. tilanteissa nolostuisi (siis jos itse olisin sanonut jotain hassua tms.)
ap
Ihan kumpikin sun tekstis vois olla mun kirjottama! Siis tajuan pointtisi 100%!!!
Itseltä löytyy samoja piirteitä, vaikkakaan en osaisi ehkä yhtä hyvin pukea sanoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun keskustelukumppani kysyy jotain sellaista, mitä et itse olisi kehdannut kysyä, se ärsyttää jälkeen päin. Tai jos keskustellessa toinen kyseenalaistaa jotain toiminnassani, ajattelen, ettei noin oikeasti kehtaa kysyä. Tai jos kysytään jostain asiasta tavallaan liian suoraan. Tiedättekö mitä ajan takaa?
ei-ap
Vierailija:
Tai jos kysytään jostain asiasta tavallaan liian suoraan. Tiedättekö mitä ajan takaa?ei-ap
mun on pakko vastata suoraan jos multa kysytään jotain liian tungettelevaa tai vaikka ihan vittuilumielessä jotain henkilökohtaista. en osaa sanoa etten halua vastata, en halua kysyjän huomaavan olleensa tökerö.
taas esimerkki: oltiin menty miehen kanssa aika ripeällä aikataululla naimisiin, ja eräs ei niin hyvä tuttu kysyi vinosti hymyillen että " sun ei nyt oo pakko vastata, mutta mua kyllä vähän ihmetyttää että miks te menitte naimisiin..?" rupesin selittämään ihan vilpittömästi meidän suhteen rakenteestä, meillä vallinneesta luottamuspulasta, syistä jotka johti siihen luottamuspulaan ja siitä, kuinka avioliitto antoi kummallekin uskoa siihen että toinen on tosissaan, ja että nyt meillä on sen kiihkeän rakkauden lisäksi myös seesteinen luottamus olemassa ja tavallaan kipeäkin menneisyys pysyy omalla paikallaan eikä kipuile meidän välillä...
ja puhuesani tajuan että normaali ihminen ois kattonut vinosti takaisin ja ihmetellyt että miksi sitä nyt yleensä mennään, höh, me rakastetaan toisiamme ja halutaan perustaa perhe...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko joutunut lapsuuden perheessäsi huolehtimaan toisten mielentiloista? Tai ottamaan vastuun koko perheen kommunikaation toimivuudesta?
laspena ja nuorena mä olin sanavalmiimpi kuin nyt olen.
opittua tää ei ainakaan sikäli ole että mun äiti (vanhemmistani mulle se läheisempi) on ihan toisenlainen, joskus ihan kauhee möläyttelijä mun mielestä. monesti oon ollu ihan iloinen jossain tilanteissa että äiti sanoo jotain mitä en itse sano.
mua muuten huolestuttaa että mun tyttö oppii multa tän meiningin. haluaisin olla rohkeampi ja normaalimpi hänen takiaan, että saisi vähän paremman naisen ja ihmisen mallin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli tietoisesti yrität olla jämäkkä tilanteissa, joissa ennen et, vaikka väkisin ja ajatella, ettet ole vastuussa koko tilanteesta tai toisen tunteista täysin. Harjoittele kaikissa mahdollisissa tilanteissa.
juuri samoin kuin ap, jos joku sanoo vakavissaan, että kuu on juustoa, en varmasti korjaa hänen käsitystään, vaan häpeän hänen puolestaan ja koitan muuttaa keskustelun suuntaa. Samoin jos joku kertoo vitsin vuodelta 1959, jonka tasan jokainen ihminen on kuullut viimeistään kehdossa, minä hekotan mukana kuin idiootti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luepa kirja" kiltteydestä kipeät" . Olet juuri tyypillinen, ajattelet vain muiden tunteita ja unohdat itsesi. Onko lapsuudessasi joutunut alistumaan toisen tahtoon ja et pidä omaa tahtoasi niin tärkeänä? Lue kirja ja muuta elämäsi suunta. Ei ole myöhäistä! Kiltteyden vastakohta on aito! sinä et ole aito suhteissasi toisiin ihmisiin.
ja välillä minulla on rohkeupäiviä ja sitten taas näitä kun en uskalla suutani... Olen muuten huomannut että vanhemmiten näitä paniikkipäiviä on vähemmän. Olen nyt 32. Parikymppisenä tuli joka toinen päivä paniikki.
Edelleenkin saatan myös ajatella jotain hassua juttua vaikka kauppajonossa ja yhtäkkiä ilman syytä tunnen miten punastun... tekee mieli heittää kori pois ja juosta ulos kaupasta.
OLen ikäni halunnut miellyttää muita ja olen aina joo-joo nainen... se ärsyttää minua suunnattomasti koska minulla on kyllä mielipiteitä ja osaisin väitellä ihmisten kanssa (jos vaan uskaltaisin)
tapaukset vaan, ei ne mitään maailmaa kaada. Että vielä märehdit niitä jälkeenpäin... tiedän tunteen.