Miten käsittelen avioeron loppuun/hyväksyn?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erostani on kulunut 30 vuotta ja minähän en anna anteeksi. Jos exä tunkee itsensä lastenlasten juhliin, minä en mene paikalle ollenkaan. Sen olen sanonut selvällä suomen kielellä. En edes näe enkä taatusti tervehdi exän uutta vaimoa tai lapsia. Toivon heille vain ongelmia. 

Mahtavaa. Mulla oli tällaiset isovanhemmat. Hitto että olikin mukavaa esim. järjestää juhlia itselleen (rippijuhliin ei tullut kumpikaan, eikä kaiketi lakkiasiin, häihin tuli pappa varmistettuaan ensin, ettei mummo tule).

Ja mulla tuollainen anoppi. Tuo 30 vuottakin sopisi oikein hyvin. Apella on jo uudesta avioliitostaankin täysi-ikäiset lapset, mutta anoppi jaksaa vuosikymmenten jälkeen tehdä kiusaa niin paljon kuin ehtii ja keksii. Jos asiat eivät suju anopin haluamalla tavalla, alkaa viikkojen mökötys ja mykkäkoulu. Lasten päiväkodissa vietettiin isovanhempien päiviä ja sielläkin anoppini järjesti kohtauksen, jos appi ilmaantui paikalle. Ei voi kuin ihmetellä, millainen elämänsisältö on, kun jaksaa 30 vuotta kiukutella eroa ja tehdä aktiivisesti kiusaa eksänsä uudelle perheelle. 

Jaksoin vielä kuusi vuotta sitten järjestää syntymäpäiväjuhlat, johon oli kutsuttu omat vanhempani, anoppi ja appi perheensa kanssa. Kun anoppi näki, että paikalle tuli myös hänen eksänsä uusi puoliso ja lapset, kaikki pidäkkeet hävisivät. Anoppi ilmoitti, ettei tuon hu*ran kanssa samaan pöytään istu ja järjesti muutenkin sellaisen kohtauksen, että kaikilta meni päivä pilalle. Syntymäpäivät loppuivat ennen kuin ehtivät alkaa. Vanhempani ja appi perheineen poistuivat ja anoppi jäi itkemään loukkausta, jonka olimme saaneet aikaan kutsumalla appi "hu*rineen ja hu*ranpenikoineen" paikalle. Voi elämä sentään, mikä kokemus! Kun asiaa puitiin jälkikäteen ja mieheni ilmoitti haluavansa tavata isäänsä ja tämän perhettä myös, anoppi käski hänen valita, kumpaa haluaa tavata. Ei sellaista voi vaatia keneltäkään, joten sittemmin anoppi ja appi eivät vain ole olleet paikalla yhtä aikaa. Että voi aikuinen ihminen olla hankala ja itsekäs!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erostani on kulunut 30 vuotta ja minähän en anna anteeksi. Jos exä tunkee itsensä lastenlasten juhliin, minä en mene paikalle ollenkaan. Sen olen sanonut selvällä suomen kielellä. En edes näe enkä taatusti tervehdi exän uutta vaimoa tai lapsia. Toivon heille vain ongelmia. 

Mahtavaa. Mulla oli tällaiset isovanhemmat. Hitto että olikin mukavaa esim. järjestää juhlia itselleen (rippijuhliin ei tullut kumpikaan, eikä kaiketi lakkiasiin, häihin tuli pappa varmistettuaan ensin, ettei mummo tule).

Ja mulla tuollainen anoppi. Tuo 30 vuottakin sopisi oikein hyvin. Apella on jo uudesta avioliitostaankin täysi-ikäiset lapset, mutta anoppi jaksaa vuosikymmenten jälkeen tehdä kiusaa niin paljon kuin ehtii ja keksii. Jos asiat eivät suju anopin haluamalla tavalla, alkaa viikkojen mökötys ja mykkäkoulu. Lasten päiväkodissa vietettiin isovanhempien päiviä ja sielläkin anoppini järjesti kohtauksen, jos appi ilmaantui paikalle. Ei voi kuin ihmetellä, millainen elämänsisältö on, kun jaksaa 30 vuotta kiukutella eroa ja tehdä aktiivisesti kiusaa eksänsä uudelle perheelle. 
Jaksoin vielä kuusi vuotta sitten järjestää syntymäpäiväjuhlat, johon oli kutsuttu omat vanhempani, anoppi ja appi perheensa kanssa. Kun anoppi näki, että paikalle tuli myös hänen eksänsä uusi puoliso ja lapset, kaikki pidäkkeet hävisivät. Anoppi ilmoitti, ettei tuon hu*ran kanssa samaan pöytään istu ja järjesti muutenkin sellaisen kohtauksen, että kaikilta meni päivä pilalle. Syntymäpäivät loppuivat ennen kuin ehtivät alkaa. Vanhempani ja appi perheineen poistuivat ja anoppi jäi itkemään loukkausta, jonka olimme saaneet aikaan kutsumalla appi "hu*rineen ja hu*ranpenikoineen" paikalle. Voi elämä sentään, mikä kokemus! Kun asiaa puitiin jälkikäteen ja mieheni ilmoitti haluavansa tavata isäänsä ja tämän perhettä myös, anoppi käski hänen valita, kumpaa haluaa tavata. Ei sellaista voi vaatia keneltäkään, joten sittemmin anoppi ja appi eivät vain ole olleet paikalla yhtä aikaa. Että voi aikuinen ihminen olla hankala ja itsekäs!

I feel you. Pari päivää sitten anoppini totesi, ettei anna mitään lahjaa isosiskolleen, kun tämä oli epäreilu hänelle pienenä. Kyseessä siis 84v. ihminen ja hänen siskonsa on ihana tyyppi. Ei varmasti ole tehnyt mitään kiusaa pikkusiskolleen.

Anoppini on samanlainen tyyppi, joka muistelee kaikkia ihmisiä pahalla, haukkuu ja riitelee jokaisen kanssa. Siksi en jaksa enää olla tekemisissä (kuulin tuon jutun mieheltäni, joka myös on äitiinsä aivan loppu).

Minusta kannattaisi mennä terapiaan selvittämään näitä fiiliksiä. Ei ole normaalia katua eroa, se varmaankin oli hätiköity. Toisaalta miehesi ehkä sopii yhteen uuden puolisonsa kanssa paremmin ja myös sinä voit löytää vastaavasti itsellesi sopivan jossain vaiheessa. Hienoa, että äitipuoli tulee toimeen lasten kanssa, toivottavasti osaat arvostaa sitä.

On nin vaikea sia nevoa ketään.Parasta olisi jos menisit puhuu asiantuntijoiden kanssa.Esim.Terveysaseman kautta ymm. Saisit työkalut asialle käsiteellä sitä,ammati ihmiseltä.Jokainen on yksilö ja kokee erot niin erinlailla.On vaikea toista nevoa siksi!

Ehkä ero oli väärä ja hätiköity kun noin tunnet

erosta toipuminen kestää, olet nyt siinä vaiheessa, että suret sitä, mitä menetit erossa. Eli nyt surulle on tilaa, ja se pitää vaan surra pois, mennä läpi niiden ikävien tunteiden, ei se muuten mene ohi. Itse tuossa vaiheessa vasta opettelin tunnetaitoja, ja huomasin hyväksi keinoksi pahoilla hetkillä vain pysähtyä ja sanoa itselleni, että joo, nyt tuntuu tältä, nyt on paha olla, nyt surettaa tms. Ja muistutin samalla itseäni, että ei se haittaa, näin saa tuntea, ja kaikki on kuitenkin ihan hyvin. 

Ei tuo vaihe ikuisesti kestä, ja menee ehkä sitä nopeammin ohi, mitä nopeammin tosiaan hyväksyt sen, että sinua surettaa. On myös hyvä välillä muistuttaa itseään siitä, että vaikka kaipaat ja suret perheen menettämistä, niin silloin kun siinä hetkellä elit, oli ongelmia jotka sen perhe-elämän pilasi. Kaikki ei ollut hyvin, tässä ajassa on vaan ehtinyt unhtaa sen ja ne hyvät puolet tulee pintaan. On hyvä, että niitäkin on ollut, mutta ei se riitä, jos muuten on ollut paha olla. En tiedä, kumpi teillä halusi eroa enemmän, mutta oli kummin p'äin vaan, niin molemmat takuulla voivat huonosti.

Miksi se ydinperhe on se ihanne? Onko se oikeasti, kun teilläkään se henkinen yhteys ei toiminut. Hengetön ydinperhe. Edelleenkin ihmisille uskotellaan, että kunnon ihminen luo keskenkasvuisena pari-kolmekymppisenä ikuisen järkähtämättömän liiton. Harva muistaa kertoa, että sitä rakkautta ei saa ennen kuin rakastaa itseään ja kaikki ihmiset muuttuvat ajan myötä.

Joskus sitä huomaa tehneensä virheen. Erossa on vain se puoli, ettei eroa pysty enää perumaan. Mun exä ilmoitti pari vuotta eron jälkeen (hänen aloitteesta), että katuu eroa ja halusi takaisin. Mutta ei se enää silloin ole mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Ei kohdattu henkisellä tasolla, koin olevani yksinäinen, pyysin parisuhdeneuvontaan ja siihen tokaisi, että mene yksinäsi. Tuijotti ennemmin televisiota kuin olisi keskustellut kanssani. Koin, etten ollut hänelle nainen koskaan kunnolla. Nyt ajattelen, että olisipa riittänyt se perus eno, että oltaisiin vaan ja olisin hakenut keskustelut ja henkisen kohtaamisen muualta vaikka ystäviltä. Olisi säilynyt lapsilla ydinperhe ja me oltu käytännöllisemmällä tasolla yhdessä, mökkeily ja vaikka harrastettu jotain yhdessä.
Ap

Tässä on kyllä taas niin malliesimerkki siitä kun erotaan ihan mitättömistä syistä ja sitten harmitellaan kun ei se elämä ollutkaan parempaa eron jälkeen.
Ette kohdanneet henkisellä tasolla? Mitä ihmettä tuo edes tarkoittaa?
Harmi sinun ja lastesi kannalta, että erositte tuollaisen asian takia mutta sille et voi enää mitään. Koita hyväksyä päätöksesi seuraukset ja mennä eteenpäin. Ehkä tuosta voi oppia jotain ja osaat arvostaa parisuhteessa uusia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Ei kohdattu henkisellä tasolla, koin olevani yksinäinen, pyysin parisuhdeneuvontaan ja siihen tokaisi, että mene yksinäsi. Tuijotti ennemmin televisiota kuin olisi keskustellut kanssani. Koin, etten ollut hänelle nainen koskaan kunnolla. Nyt ajattelen, että olisipa riittänyt se perus eno, että oltaisiin vaan ja olisin hakenut keskustelut ja henkisen kohtaamisen muualta vaikka ystäviltä. Olisi säilynyt lapsilla ydinperhe ja me oltu käytännöllisemmällä tasolla yhdessä, mökkeily ja vaikka harrastettu jotain yhdessä.
Ap

ei se turhautuminen olisi miksikään muuttunut vaikka olisit jäänyt, telkun katsominen ja yhdentekevänä olo olisi jatkunut. Ja sama meno jatkuu tod.näk kohta myös uuden naisen kanssa vaikka ulkoisesti asiat vaikuttaisivat olevan hyvin. Ehkä se keskityit aluksi rakentamaan liikaa uutta elämää eli ei ollut aikaa surra kunnolla, se aika on tullut nyt ja kannattaa antaa tunteiden tulla, itku ei tapa vain poistaa sitä pahaa oloa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kohdattu henkisellä tasolla, koin olevani yksinäinen, pyysin parisuhdeneuvontaan ja siihen tokaisi, että mene yksinäsi. Tuijotti ennemmin televisiota kuin olisi keskustellut kanssani. Koin, etten ollut hänelle nainen koskaan kunnolla. Nyt ajattelen, että olisipa riittänyt se perus eno, että oltaisiin vaan ja olisin hakenut keskustelut ja henkisen kohtaamisen muualta vaikka ystäviltä. Olisi säilynyt lapsilla ydinperhe ja me oltu käytännöllisemmällä tasolla yhdessä, mökkeily ja vaikka harrastettu jotain yhdessä.
Ap

Tässä on kyllä taas niin malliesimerkki siitä kun erotaan ihan mitättömistä syistä ja sitten harmitellaan kun ei se elämä ollutkaan parempaa eron jälkeen.
Ette kohdanneet henkisellä tasolla? Mitä ihmettä tuo edes tarkoittaa?
Harmi sinun ja lastesi kannalta, että erositte tuollaisen asian takia mutta sille et voi enää mitään. Koita hyväksyä päätöksesi seuraukset ja mennä eteenpäin. Ehkä tuosta voi oppia jotain ja osaat arvostaa parisuhteessa uusia asioita.

Täälläkin eronnut mies. Nainen ei saanut suutaan auki mikä ahdistaa ja mikä painaa mieltä. 

Vein meidät minun aloitteesta pariterapiaan mutta myöhäistähän se oli. Nainen pähkäili mielessään eron aika lyhyessä ajassa, puhutaan viikoista. Yhdessäoloa kummiskin 15 vuotta ja lapsia. 

Sitten vasta alettiin puhua mikä ahdistaa, kun ei jaksettu miellyttää ja mitta oli täysi. 

Ei ollut väkivaltaa, ei alkoholiongelmaa, ei mielenterveys. Ydinperhe rikkoutui ja lapsilla nyt kaksi kotia...

Mun mielestä tuo on luonnollista eron prosessointia vielä. Nyt erosta kulunut jo riittävästi aikaa että on tilaa myös niille hyville muistoille. Tuosta ei ole enää pitkä matka siihen että olet eron lopullisesti käsitellyt ja valmiina uuteen elämänvaiheeseen.

Miten surra se lasten tilanne jotenkin läpi?

Up

Voiko lapset kasvaa onnellisina vaan äiti ja he, isää tapaavat? Jotenkin sitä miettii..

Minullekin tuli muutama vuosi eron jälkeen tuo vaihe. Näin exästä unia, purskahdin eroon kun näin somessa hänen uudesta perheestä kuvan jne.

Päättelin, etten ollut käynyt tunteitani läpi eron aikaan, yritin vain selvitä kaikista velvotteista. Annoin itselleni luvan tuntea aivan mitä tunteita hyvänsä, niin tyhmältä kuin ne järjellä ajateltuna tuntuisivatkin. Sitten jossain vaiheessa, en muista menikö siinä puoli vuotta vai vuosi, päätin että nyt saa riittää. Exä on mennyt eteenpäin, hän on onnellinen, minunkin on aika nyt keskittyä itseeni. Ja kun niitä tunteita välillä tulee, totean että niin, olen surullinen, yksinäinen tms. ja se on ihan ok, mutta oikeasti minulla on kaikki ihan hyvin, pärjään kyllä, jne.

Kiitos lohdutuksen ja neuvon sanoista. Miten saisin vielä lisää työkaluja tähän? Haastavaa on se, että lapset asuvat minulla eivätkä millään halua meidän elämäämme muita ihmisiä: eivät haluaisi isän elävän uutta suhdetta ja ovat todella vastaan että minulla olisi. Ei helpota tätä yhtään, se lisää omaa surua ja tukaluutta.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos lohdutuksen ja neuvon sanoista. Miten saisin vielä lisää työkaluja tähän? Haastavaa on se, että lapset asuvat minulla eivätkä millään halua meidän elämäämme muita ihmisiä: eivät haluaisi isän elävän uutta suhdetta ja ovat todella vastaan että minulla olisi. Ei helpota tätä yhtään, se lisää omaa surua ja tukaluutta.

Minun äitini ainakin teki minulle ja siskolleni selväksi, että hän on muutakin kuin pelkkä äiti. Hänellä oli ystäviä, harrastuksia ja parisuhde. Siskoni oli sitä mieltä että se on epäreilua, ja yritti kampittaa kaikin tavoin. Vielä aikuisenakin hän on huomionhakuinen ja mustasukkainen, lienee ihan perusluonne. Minä taas ymmärsin, että äiti kokee pelkän äitiyden ja kodinhoidon uuvuttavana, ja tarvitsee vastapainoksi muuta. Itse rentoudun tv:n tai netin parissa, äitini rentoutuu harrastuksissa, parisuhteessa ja ystäviensä seurassa.

Muutoinkin on aivan liikaa lapselle päättää aikuisten seurusteluasioista. Lasten ei pidä päästä pöydille hyppimään, vaan he sopeutuvat vanhempien epämänvalintoihin.

Mutta pitäisikö suru ensin käsitellä? Jos minä kipuilen ydinperheen menetystä ja lapset kipulisi sen surun päälle minun uutta suhdettani, olisiko sekään oikein kellekään?

Terapiaan tota pohtimaan. Muuten jäät tohon loppuiäksesi vatvomaan.

Btw Rosen-terapia on tosi hyvä, testaa, saa noi paskat ulos sitä kautta.