Mitä kadut elämässäsi eniten?

Syntymistä

Että aikoinani avasin internetin...

Sitä että en nuorempana kokeillut kimppaseksiä. Näin 60 vuotiaana voi todeta että juna meni jo.

Olin aikoinani lukion jälkeen vajaan vuoden ulkomailla. Tykkäsin olla siellä, mutta kauheasti haikailin ja pidin tiiviisti yhteyttä Suomeen jääneiden kavereideni kanssa, ja jostakin syystä varsinkin loppuvaiheessa keskitin energian siihen, että laskin vain päiviä kotiin lähtöön. Tämä oli erikoista, sillä en varsinaisesti ikävöinyt kotiin. 

Se oli jotenkin lapsellista. Nykyisellä elämänkokemuksella sanoisin, että hei, sulla on nyt uusi elämänvaihe, nauti siitä täysin siemauksin ja keskity siihen, älä ajattele niin paljon mitä kaverit kotona tekevät, sillä heidänkin elämänsä muuttuu tämän vuoden aikana, eikä teillä enää ole paluuta mihinkään samaan, missä joskus lukiovuosina olitte. 

Jäisin itse ehkä pidemmäksi aikaa ulkomaille, jos nyt menisin. 

Mitkään elämän valinnat eivät kaduta, mutta se kaduttaa, että en osaa pitää puoliani ihmisten janssa, missään asiassa. Mielistelen vaan muita koko ajan ja annan kävellä ylitseni, sekä toimin toisille hiljaisena lika kaivona. Katuminen ei kuitenkaan minulla auta tähän asiaa ollenkaan. Vaikka en tiedä mikä tähän auttaisi, niin elän silti toivossa.

Se, että otin kummiksi parhaan ystävän, jota ei lapset kiinnostanutkaan.

Ja se, että en lähtenyt huonosta suhteesta aiemmin, jossa mies petti ja kontrolloi. Melkein 4 vuotta kärsin , aina kun koitin lähteä mies sai puhuttua kaiken paremmaksi. Sitten riitti ja välillä kärsin traumoista edelleen.

Sitä, että erosin kolmekymppisenä ihan hyvästä suhteesta (koska "kipinä oli kadonnut" mielestäni), vaikka mitään varsinaista ongelmaa ei ollut ja mies oli hyvä kumppani. Ajattelin löytäväni paremman loppuelämän puolison, mutta sellaista ei ole löytynyt (siis sellaista, joka olisi myös halunnut minut... Itse olen kyllä ihastunut moneenkin mieheen näinä vuosina) ja lapsiakaan en ole saanut, vaikka suurin toiveeni oli aina oma onnellinen perhe. Tätä suren ja kadun välillä niin että en meinaa kestää, kun ikää vaan tulee ja yhä vahvemmin koen, että todennäköisesti jäin nyt itse ilman lapsia. Sattuu, kun näen kaupungilla äitejä vauvoinen, kun ajattelen että itse en saa kokea äitiyttä ehkä koskaan...

Koronarokotetta, otin yhden kun koin ettei ole vaihtoehtoa ja nyt roikun löyhässä hirressä, kun odotan tuleeko pitkäaikaisvaikutuksia. Olisi pitänyt kuunnella sydäntään, seuraamuksista viis.

etten alkanut aikoinaan yksin eläväksi semi- juopoksi, olis ollu oikea uravalinta.  ja en tarkoita että olis kyvyt natsanneet vaan että viihtyisin siinä roolissa paremmin 

Kadun todella syvästi sitä, että tuhlasin elämästäni useita vuosia narsisti, alkoholisti, narkomaani miehen kanssa. Jatkuvaa koko ajan pahenevaa henkistä väkivaltaa ja alistamista, tappouhkauksia. En meinannut päästä hänestä eroon millään ja nytkin pelkään, että ilmestyy ovelle joku päivä. Se vei minut henkisesti ja fyysisesti niin huonoon kuntoon, että siitä toipuminen vie pitkän ajan.

Niiden lukuisien mahdollisuuksien antamista kaverisuhteelle jota toinen osapuoli ei selvästikään arvosta tai halua mutta ei sano sitä

Kadun, etten katkaissut myrkyllistä sukulaissuhdetta aikaisemmin. 

Opiskelin kuvataiteilijaksi adhd-huurussa. Toki tuolloin en tiennyt että olinkin oikeasti nepsy ja sen takia tyhmänrohkea... diagnoosin sain vasta äsken, melkein nelikymppisenä. Nyt sitten ensikertalaiskiintiön takia en pääse opiskelemaan oikeaa ammattia.

Kadun sitä että muutin Imatralle. Onneksi pääsin sieltä pois muuten voi olla että en olis nyt kirjottamassa tätä. Sen verran paha olo sielä tuli eikä sielä saanut ystäviä kun kaikki oli juoppoja.

Kadun syvästi sitä, että annoin tukeni siskolleni hänen avioerossaan. En kuunnellut lainkaan hänen miestään. Jälkeenpäin olen tajunnut, että siskoni on ihan kauhea ihminen, on puukottanut minuakin pahasti selkään, enkä ihmettele, että hänen miehensä ei jaksanut enää elää hänen kanssaan vaan lähti. Mieheltä olisi varmaan mennyt mielenterveys tai hän olisi ajanut kallioon.

Sekin harmittaa kun en kehtaa edes lähettää miehelle anteeksipyyntöä näin monen vuoden jälkeen. Tuntuu että olisi itsekästä muistuttaa häntä noista ajoista.

Toivon vain, että hän on päässyt kunnolla jaloilleen kamalasta avioliitostaan.

Kadun sitä että roikuin kaksi vuotta kiinni miehessä, jota en voi saada. Tein kaikkea hullua, ostin mm. useilla sadoilla euroilla seksikkäitä alusvaatteita (mm. Kolme korsettia) , jotta sain otettua itsestäni sensuelleja kuvia, jotta saisin hänet houkuteltua luokseni edes hetkeksi. Se ei toiminut ja loppujen lopuksi meillä oli seksiä vain kerran näiden kahden vuoden aikana. Ihan älytön "suhde".

Katuminen voi olla hyvä asia. Elämässä on kokeiltu sitä sun tätä ja osa ei sitten olekaan ollut itselleen hyväksi. Siitä viisaampana toteuttamaan sitä mitä oikeasti haluaa.

Henk.koht. "katumus": Tehnyt asioita muiden mielipiteiden mukaan, kuuntelematta itseään.

Sitä, että olen tehnyt kaiken rimaa hipoen ala-asteesta yliopistoon. Töitäkään en saa, vaikka olen näennäisesti korkeakoulutettu.

Sitä että sain lapsia. Olisi pitänyt edes sen ensimmäisen jälkeen lopettaa, mutta teinkin kolme. Nyt kaduttaa, sillä elämä on tosi raskasta paskaa. Koko ajan joku huutaa ja marisee, kaikki rahat menee heidän tarpeisiinsa ja yhtään ei oo omaa aikaa tai hiljaisuutta kotona. Ja tämä on katumuksen aiheena sellainen josta ei saa kenelläkään mainita.

Harmittaa Helsinkiin muutto, vaikka silloin ratkaisi uhkaavan työttömyyden.