Kuinka kauan olet kaivannut nuoruuden rakastettuasi?

Kesä 1969 ei unohdu ikinä. Olin tyhmä ja pilasin kaiken.

Eivätkö ihmiset koskaan kohtaa myöhemmin ja myönnä toisilleen olleensa toistensa ensirakkauksia, joiden kanssa toivottiin yhteistä loppuelämää? Jätetäänkö nämä asiat aina ja lopullisesti visusti sanomatta? Mitä haittaa siitä olisi, jos molemmat myöntäisivät vaikka vuosien kuluttua toisilleen nämä toiveensa? Eikö se voisi olla ihan vapauttava kokemus? Ei tarvitsisi syöksyä suhteeseen ja rikkoa perheitä, vaan molemmat tekisivät rauhan menneisyytensä kanssa. Tapahtuuko tällaista koskaan, onko kenelläkään kokemusta?

Reipas 30 v on kulunut yhteisistä nuoruusvuosista. Erottiin ihan tyhmyyttämme ja hänen vapaudenkaipuunsa takia vaikka molemmat tiesimme rakastavamme toisiamme. Hän meni kuitenkin tahollaan naimisiin, minä lähdin pääkaupunkiseudulle tekemään työuraa.

Näimme sattumalta erään marketin edessä 24v jälkeen, hän oli edelleen hyvissä kuoseissa ja tunnistin hänet sadasosasekunnissa jo kaukaa, tuijotimme vain toisiamme häkeltyneenä, kosketus oli kuin sähköisku eikä hän meinannut irti päästää, katseet kertoivat edelleen tunteesta, kemiamme oli aistittavissa välittömästi. Sydämeni pomppasi kurkkuun edelleen ihan kuin silloin pari kymppisenä. Voi kumpa olisimme kohdanneet jossain rauhallisemmassa paikassa ja paremmalla ajalla, tiedän (ja tunsin hänestä) että meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme.

Vaikka omen ollut tahollani parisuhteessa, en ole ikinä lakannut salaa kaipaamasta häntä. Olen jopa tietoisesti yrittänyt, mutta en ole onnistunut.

Noin 20 vuoden jälkeen alkoi helpottaa, enää en ajattele häntä päivittäin. Siitä taitaa nyt olla 6 vuotta, kun olen viimeksi jutellut hänelle ja 10 vuotta kun olen häntä halannut.

Olimme ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa yhdessä ikävuodet 14-18 ja kyllä se muistoissani oli ihan rakkautta. Mutta en minä kaivannut häntä erottuamme (minun aloitteestani). Halusin olla vapaa ja jätin hänet. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään ketä kaivata.
T. Näkymätön

Sama täällä,
t: Toinen näkymätön (N)

Jos vielä oot vapaa, tule vaan
Jos vielä oot vapaa, sun kai saan
Me oltaisiin niinkuin silloin
taas kaksin niin käytäis illoin
vain toivoisin sitä tahtoisin minä niin
Jos vielä oot vapaa, lähtemään
Jos vielä oot vapaa, lähdetään.
Kun veisin sun rantapuistoon,
Niin oisit mun ikimuistoon.
Taas laulaisin silmät nauraisin kyyneliin.

Kun yksin on pitkän illan,
Kun kaipaa näin vain,
Niin haaveet luo harhasillan.
Taas sitä kulkea sain.
Haaveita vain, enkä muuta
milloinkaan kai saa
Onnea ei vain mulle arpa jaa

Jos vielä oot vapaa, tule vaan
Jos vielä oot vapaa, sun kai saan
Me oltaisiin niinkuin silloin
taas kaksin niin käytäis illoin
vain toivoisin
sitä tahtoisin
minä niin
Jos vielä oot vapaa, lähtemään
Jos vielä oot vapaa, lähdetään
Kun veisin sun rantapuistoon,
Niin oisit mun ikimuistoon.
Taas laulaisin silmät nauraisin kyyneliin.

Jos vielä oot vapaa, lähdetään...

--> Näissä mietteissä ja tätä kappaletta aika-ajoin fiilistellessä on mennyt reilut 30v... tai niin kauan kun tämä biisi on ollut olemassa.

Vaikka olen vuosien saatossa seurustellut niin ei ole kukaan hänen paikkaansa sydämmessäni oikeasti saanut.
Toivon hartaasti saavani joskus mahdollisuuden jutella hänen kanssaan rauhassa ja selvittää muutamia mysteeriksi jääneitä asioita ja tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Eivätkö ihmiset koskaan kohtaa myöhemmin ja myönnä toisilleen olleensa toistensa ensirakkauksia, joiden kanssa toivottiin yhteistä loppuelämää? Jätetäänkö nämä asiat aina ja lopullisesti visusti sanomatta? Mitä haittaa siitä olisi, jos molemmat myöntäisivät vaikka vuosien kuluttua toisilleen nämä toiveensa? Eikö se voisi olla ihan vapauttava kokemus? Ei tarvitsisi syöksyä suhteeseen ja rikkoa perheitä, vaan molemmat tekisivät rauhan menneisyytensä kanssa. Tapahtuuko tällaista koskaan, onko kenelläkään kokemusta?

Haluaisin ja jos vaan tilaisuus tulee, niin yritän rohkaistua ja kertoa 30v sitten vasten tahtoani eroon joutuneelle miehelle kuinka paljon häntä rakastin ja miten olen häntä kaivannut. En tiedä pystynkä tätä ikinä tekemään, häpeä ja ylpeys on liian suuri koska hän jätti minut, myöhemmin vielä meni jonkun muun kanssa naimisiin vaikka sanoi haluavansa minut....what?

Jollain tapaa kuul8staa siltä että ihmiset jättävät mielummin kertomatta tunteistaan (ainakin me varttuneemmat) koska emme ole tottuneet koskaan paljastamaan syvimpiä tuntojamme. Häpeä ja ylpeys estää sen.

Ehkä on vain helpompi kaivata salaa sielunsa sopukoissa.

Toisaslta en usko että se kaipaus loppuisi siihen että toiselle kertoo tunteensa pikemminkin omalla kohdalla ainakin uskoisin sen vain lisäävän ikävää ja menetetyn rakkauden tuskaa.

Uskon että ne (sukupuolesta riippumatta) jotka jättivät syystä tai toisesta sen nuoruuden rakastettunsa eivät niinkään enää myöhemmin häntä kaipaa kuin ne jotka tulivat vasten tahtoaan jätetyksi ja hylätyksi.

Jätetyksi tulleilla rakkaus ei ole ns kuollut tai edes laimentunut, kohde vain katoaa elämästäsi ja rakkaus jää elämään mieleesi ja sydämeesi, muuttuu tuskaksi, kivuksi, suruksi ja kaipaukseksi.

Ja vaikka myöhemmin löytää uuden rakkaan, se tunne tätä nuoruuden rakastettua kohtaan ehkä laimenee ja pysyy taka-alalla mutta tuskin häviä oikeasti koskaan.

Soittelimme toisillemme aika kauan eron jälkeen.Aluksi kaipasin kovastikin mutta myöhemmin tajusin,että emme todellakaan olisi sopineet yhteen ja olin tyytyväinen eroon.Silloinen kumppani oli haaveileva taivaanrannanmaalari ja aika kova juomaan,nykyinen puoliso on ihan erilainen ja olemme olleet onnellisesti yhdessä vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ensirakkaudet on vahvoja tunnekokemuksia, joihin ei pidä jäädä kiinni. Pilvilinnoja ja hattaroita, ei enää realismia. Ihmiset muuttuvat ja monesta ihanasta on tullut järkky kaljamahainen setö tai plösö täti , henkisesti ja fyysisesti.

Niin... "ei pidä jäädä kiinni", se on hyvä neuvo, mutta kun asiat ei aina mene elämässä psykologian oppikirjojen mukaan.

Mutta jos vaan jää kiinni eikä löydä elämäänsä ketään jota onnistuisi rakastamaan yhtä syvästi (tai edes vähän sinne päin), niin silleppä ei voi itse mitään että rakastamaansa henkilöä kaipaa.

Ihan samahan se on jos aikuisiälläkin on rakastunut, syntyy perhe ja ollaan onnellisia, suhde kariutuu toisen toimesta, niin ei sekään unohdu edes vanhoilla päivillä ja saattaa olla että vaikka löytää uudenkin kumppanin niin siitä huolimatta taustalla kaipaa rakastamaansa ihmistä. Ei aivoja (sydäntä) voi pakottaa unohtamaan.

Tottakai kaikki vanhenevat niin ulkoisesti kuin henkisestikin, mutta itse arvostan 100x enemmän juuri sitä että kasvetaan aikuisiksi, on karttunut jo elämänkokemusta ja opittu matkan varrella monia asioita. Elämänviisaus ihmisenä kehittyminen tulee iän myötä, sitä ei ole parikymppisillä.

Omalla kohdalla voisin hyvinkin sanoa sen että mies jota edelleen kaipaan n 30 v jälkeenkin voisi olla nyt huomattavasti fiksumpi ja elämää oppimeempi kuin sillon nuorena hulivilinä. Ja ihan hyvissä kuoseissa ikäisekseen näyttää olevan edelleen - joten kelpais oikein hyvin minulle.

Kaipaatteko te oikeasti sitä ihmistä sellaisena mitä se on nyt vai sellaisena mitä se oli silloin joskus. Toki itsekin nostalgisoin elämän hyviä hetkiä mutta ei niitä ihmisiä enää ole sellaisena olemassa mitä me sillon joskus nuorena oltiin.

Vierailija kirjoitti:

Eivätkö ihmiset koskaan kohtaa myöhemmin ja myönnä toisilleen olleensa toistensa ensirakkauksia, joiden kanssa toivottiin yhteistä loppuelämää? Jätetäänkö nämä asiat aina ja lopullisesti visusti sanomatta? Mitä haittaa siitä olisi, jos molemmat myöntäisivät vaikka vuosien kuluttua toisilleen nämä toiveensa? Eikö se voisi olla ihan vapauttava kokemus? Ei tarvitsisi syöksyä suhteeseen ja rikkoa perheitä, vaan molemmat tekisivät rauhan menneisyytensä kanssa. Tapahtuuko tällaista koskaan, onko kenelläkään kokemusta?

Mitäpä tuon asian ääneen toteaminen auttais. Jos asian haluaa hyväksyä niin se hyväksyminen pitää kuitenkin tehdä oman pään sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatteko te oikeasti sitä ihmistä sellaisena mitä se on nyt vai sellaisena mitä se oli silloin joskus. Toki itsekin nostalgisoin elämän hyviä hetkiä mutta ei niitä ihmisiä enää ole sellaisena olemassa mitä me sillon joskus nuorena oltiin.

No EI TIETENKÄÄN kukaan oleta että se nuoruuden rakas on 20v päästä saman näköinen tai samanlainen.

Sitä rakkauden- ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ainakin itse kaipaan meidän välillä.

Joidenkin ihmisten välillä nuo em asiat vaan on voimakkaampia kuin vaikka myöhemmin kohtaaman henkilön kanssa ja siksi niitä kaipaa.

Eiväthän kaikki tietenkään tunne samalla tavalla, jotkut ei osaa rakastaa tai eivät onnistu löytämään koskaan sellaista syvää rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta joka jäisi mieleen.

Joku meni naimisiinkin ns kakkosvaihtoehdon kanssa (koska daami varasi kirkon ja junaili taustalla kaiken eikä mies voinut enää perääntyä),

vaikka kaipasi nuoruudenrakkauttaan ja olisi halunnut tämän henkilön kanssa kävellä alttarille ja perustaa perheen.

Näinkin voi joskus käydä!

Jotkut vaihtaa kumppania kun sukkia eivätkä edes muista kenen kanssa nuorena olivat.

Vierailija kirjoitti:

Yli 50 vuotta.

No ei ihan noin pitkään, mutta elämää muuttavalla tavalla. Rakkaus on hulluutta. Rakastuin liian nuorena.

Toukokuussa -90 erottiin, vieläkin kaipaan aika ajoin.

Tiedän että itse ruokin kaipuuta koska minulla ei ole kumppania ja muistelen sitä kuinka rakastuneita olimmekaan.

Voi kumpa vielä saisi joskus tuntea edes osan siitä :)

20 vuotta myöhemmin muistelen välillä lämmöllä kun läheteltiin toisillemme rakkauskirjeitä ja yritettiin aina mennä hakemaan päivän posti ajoissa toivoen ettei kukaan muu ei ehdi nähdä kirjeitä. Välillä soiteltiin kun muut eivät olleet kotona ja oltiin ihan toisiimme hullaantuneita, vaikka nuoria oltiinkin. En tiedä missä kyseinen neito nykyään on ja mitä tekee ja en enää haikaile hänen peräänsä, mutta hyviä aikoja olivat.

-M34

En kaipaa ketään entisistä tyttöystävistäni takaisin. Olen sikäli osannut aikoinaan valita hyvin että melkein kaikki ovat mukavia ja empaattisia, mutta syvempi henkinen yhteys syntyi vasta nykyisen kanssa. Olen kuitenkin silloin tällöin yhteydessä joihinkin eksiini ihan vain siksi että ollaan jaettu yhteisiä kokemuksia. Vanha suola ei janota, ja uskon että näin on heidänkin kohdallaan.

Tiedän että eräs eksäni jäi kaipaamaan minua vaikka aikoinaan laittoikin itse poikki. Pyrin välttelemään häntä, mikä on joskus vaikeaa, sillä hän on siskoni läheinen ystävä ja näen häntä välillä perhejuhlissa.

Noin 30v on vierähtänyt, välillä hiipui taustalle, mutta kaipaus pomppaa millon mistäkin takaisin. Tuo kaipaus on myös varmasti (tiedostamattani) estänyt minua löytämästä kumppania.

Nyt kun olen muuttanut takaisin hänen kanssaan samaan kaupunkii ja nähnyt häntä, niin tunnemyrsky on ollut melkoinen. Olisi niin paljon sanottavaa.... missasin itse tyhmyyttäni ja laiskuuttani hyvän tilaisuuden. Argh.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ensirakkaudet on vahvoja tunnekokemuksia, joihin ei pidä jäädä kiinni. Pilvilinnoja ja hattaroita, ei enää realismia. Ihmiset muuttuvat ja monesta ihanasta on tullut järkky kaljamahainen setö tai plösö täti , henkisesti ja fyysisesti.

Huom.

Ensirakkaus ja nuoruudenrakkaus ei välttämättä ole ollenkaan sama asia.

Älä sekoita käsitteitä kun tulet neuvomaan muita, pösilö.

Itsellä ainakin se henkilö jota vieläkin aika-ajoin kaipaan oli vadta 3.poikaystävä. Ketään aikaisempaa en tod halua edes muistella.

Toisten kanssa kemiaa vaan on ja tunnetasollabpääsee ihan eri sfääreihin kuin toisten ja eteenkään jos ei löydä toista saman tasoista suhdetta niin kaipaus jää. Ei sille mitään voi.