Työterveyslaitos on järkyttynyt: Nykynuorten kunto ei riitä työelämään. Nuorten työntekijöiden työpäiviä pitänyt lyhentää, iäkkäämmät jaksav...

Kuilu headhunterien metsästämien avainhenkilöiden ja muiden välilä on liian suuri.

Osa nostaa isoa palkkaa ja tekee verrattain rentoa työtä, enemmistö painaa 2 000 eur brutolla ja toivoo että saa pätkän määräaikaisuutta kohta loppuvan perään.

Tein ennen vaativaa toimistotyötä jossa syntyi koko ajan ylitöitä. Peruspalkka oli muutaman vuoden noin 3200 e/kk. Akateeminen työ. Sain tietenkin aika paljon lisiä, ja hyvinä vuosina miltei ylimääräisen kk-palkan. Viime vuoden heti alusta lisiä leikattiin rajusti. Tietenkin kaiken maailman joryjen ptk selvisi,että ylimmän johdon bonukset eivät loppuneet. Tein vielä syksyn -21 hulluna töitä ja toivoin palkankorostusta/uutta kirjattua työnkuvaa tms. En tietenkään saanut.  Viimeiset puoli vuotta mun kk-palkka oli lähes 3700 e + ylityöt.  Mutta paperille en saanu mitään, niin oli koko ajan stressiä siitäkin että kaiken voi menettää ja voi käyttää vielä enemmän hyväksi.  Ja sitähän se esimies yritti. Koko ajan mistä aita on matalin. Nakitti omia töitään mahd halvalla minulle.

Stten lopetin. Siirryin talon sisällä tekemään pääosin älyvapaita sihteerinhommia 3600 e/kk. En siis väitä, että kaikki sihteerin työt ovat älyvapaita. Nämä nyt vaan ovat. Tää oli ehto ettei enää ylitöitä. Ei motivoi, mutta pystyn toivon mukaan hiljalleen palautumaan stressijaksosta. Olen päässy sekä ylitöistä että mentaalisesta stressistä. Ai niin en ole nykynyuori. Mut jos meno on jossain muuallakin sitä mitä minä koin, niin ei ihme jos uupuuvat! En siis ole 00-luvulla kokenut mitään tällaista, olin hyvässä koulutusta vastaavassa työssä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 35w, parhaassa työiässä ja energiaa on piisannut ainakin tähän asti. Olen ehtinyt opiskella amk:ssa ammatin ja tunkenut itseni kirjallisesti väkisin oman alani työmarkkinoille sanomalla aikanaan paikallisen korjaamon päällikölle, että nyt tulen töihin ja saat maksaa palkkaa tai olla maksamatta. Tuli palkkaa.

Sittemmin on löytynyt vaimo, saatu pari lasta, rakennettu talo ja viimeisimpänä vielä kesämökki tuli hankittua.

Tämä kaikki itse, ilman perintöjä ihan paskoista lähtökohdista. Enkä todellakaan pelkää vaikka tulisi kenkää. Kyllä minä selviän. Ja mikä parasta, myös nautin elämästä todella paljon, kun tekemistä riittää.

Ihan samat haasteet oli 15-20 vuotta sitten kun etsittiin ekoja duunipaikkoja. Silloinkin piti alottaa jostain palkalla jota ei voinut palkaksi edes kutsua. Itse jaoin lehtiä 14-vuotiaana ja sain siitä varmaan 100e kuussa, joka tuntui köyhälle teinipojalle kuitenkin isolta.

En ymmärrä, miten tämä kaikista tuorein sukupolvi on niin radikaalisti muuttunut laiskempaan suuntaan eikä ”jaksa” mitään. Haloo, kaikki muuttuu vain helpommaksi koko ajan. Töihinkin voi päästä jonkun sometilin kautta eikä edes tarvitse hakemuksia enää rustailla…

Saatanan sluibat! Käärikää hihat ja alkakaa elämään!

Kuulostat vähän mun veljeltä. Päivääkään ei ole työttömänä ollut ja aloittanut työt 14-vuotiaana. On ollut asuntoja, jotka remontoinut ja sitten myynyt. Todella laaja sosiaalinen verkosto ja muutenkin lahjakas sosiaalisesti. Ei terveysongelmia. On liikkunut, on harrastanut. On lapsia. Sitten olen minä.  "Vähän" huonommalla itsetunnolla ja mielenterveydellä varusteltu. Pari kaveria, uusia en ole vuosien saatossa saanut. Toki tuttuja on, mutta ei sellaisia kavereita, jota tapaisi säännöllisesti. En ole ikinä ollut vakituisessa työpaikassa, pätkätöihin pääsin yli parikymppisenä. Olen jo kotona nähnyt, miltä työttömyys näyttää. Jatko-opiskelut kuitattiin sillä, että "et kai sä mitään lukiota mieti?". No, en miettinyt. Joku ala amiskasta, ei ollutkaan oma juttu. Uusi yritys. Ammatinvalintapsykologeja, työkokeiluita, työkkärin kursseja. Tälleen vielä kolmekymppisenäkin sitä "etsii itseään" ja yrittää korjailla mielenterveyttä. Vähän on fyysisestä kunnosta huolehtiminen tässä jäänyt ja se varmasti pahentaa oloa.  Mutta varmasti moni näkee minut myös sluibailijana ja heikkona :) Myös minä itse, mutta se ei varmaan auta mua elämässä eteenpäin. Todella vaikea uskoa siihen, että minä selviän ja elämä kantaa. Edes amk-tutkinto, jolla töitä pitäs riittää, ei vala uskoa siihen, että saisin vakipaikan, tai edes mieluisan työpaikan. Se ois yksi tavoite: ettei joka aamu v*tuta lähteä töihin. Lasten hankkiminen (saaminen) ei ole käynyt mielessäkään oman tilanteen takia. Ihailen kyllä ihmisiä, jotka ponnistaa elämässä eteenpäin, etenkin vähän huonommista lähtökohdista. 

Ahkeruudesta ja jaksamisesta pitää maksaa erikseen aivan kuten myös täsmällisyydestä, kamojen kestävyydestä ja hukkaamattomuudesta yms, rahat kuuluu tienaajalleen eikä millekään välistävetäjille vaikka kuinka lässyttäisivät muuta.

Vierailija kirjoitti:

Suurinosa alkaa olemaan nykynuorista jo todella ylipainoisia. Kyllä sen näkee ihan tuolla katukuvassa.

Somessa on myös paljon näitä kehopositiivisuus edellä meneviä, jotka näyttää lähinnä ottavan päivätyönään selfieitä itsestään. He ovat malli monelle nuorelle. Somesta nuorelle näkyvä osuus on mitääntekemättömyys, puoleen päivään nukkuminen, syöminen, meikkaaminen ja ahdistus muiden huomauttamasta painonnoususta. Se passivoi jo esimerkin voimalla. Monella parikymppisellä on tuo oikeasti elämäntapa, aamulla nouseminen ennen 11 on mahdotonta ja elämää vain hengaillaan eteenpäin vailla vastuuta mistään.

Vierailija kirjoitti:

vanhakyynikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka lienee ne sellaisiksi uusavuttomiksi kasvattanut...

Koska tämä vaikuttaa kysymykseltä, vastaan: Vanhemmat ja etenkin ns. äidit.

Kyllä. Isä olisi yleensä vaatimassa hieman enemmän, kuten vaikkapa hyötyliikuntaa eli sitä, ettei kuskattaisi lapsia joka paikkaan. Mutta mammojen mielestä se on jo vähintään henkistä pahoinpitelyä. Mutta valtaosassa perheistä mennään naisen ehdoilla niin kasvatuksessa kuin muissakin asioissa.

Mistä tuollaisen keksit?

Ainakin minun lapseni kaveripiirissä ne on nimenomaan isät, jotka kuskaa lapsia.

Äiti sanoo, että voit kävellä, ja lapsi soittaa isän hakemaan. Ja pappa tulee.

Ihan luonnollinen reaktiohan tuo on, kun on vaan istuttu koko elämä. Nuoren ihmisen kroppa tosin vielä todennäköisesti aika hyvin mukautuu, että tuo saikuttaminen todennäköisesti vähenee ajan myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurinosa alkaa olemaan nykynuorista jo todella ylipainoisia. Kyllä sen näkee ihan tuolla katukuvassa.

Somessa on myös paljon näitä kehopositiivisuus edellä meneviä, jotka näyttää lähinnä ottavan päivätyönään selfieitä itsestään. He ovat malli monelle nuorelle. Somesta nuorelle näkyvä osuus on mitääntekemättömyys, puoleen päivään nukkuminen, syöminen, meikkaaminen ja ahdistus muiden huomauttamasta painonnoususta. Se passivoi jo esimerkin voimalla. Monella parikymppisellä on tuo oikeasti elämäntapa, aamulla nouseminen ennen 11 on mahdotonta ja elämää vain hengaillaan eteenpäin vailla vastuuta mistään.

En sano että kaikki +20 on ikityöttömiä mutta suurin osa on, varsinkin miehet,valvotaan yöt,nukutaan päivät ja kerrostalo asumuksissa nämä pahoja sen takia että häiriköivät joka yö,päivällä ei sitten kuulukaan mitään kun nukkuvat mutta iltaa kohden alkaa metelitaso nousee ja yöllä onkin jo sirkus käynnissä. Näitä pitäisi sitten elättää yhteiskunnan ja aamulla työhön Nousijat kärsii jatkuvasti unenpuutteesta.

Liikunta todettu ihan tieteellisellä tasolla hyväksi, mutta kun kaikki ei kuitenkaan riipu siitä liikunnasta tai työssäkäymisestä. Ei se ole mikään elämän kaiken parantava juttu kaikissa tapauksissa.

Mikään ei ole vastenmielisempää kun joku juntti urputtamassa; liiku enemmän ja syö hyvin, vaikka kyse on oikeasti ihan toisenlaisista asioista. Sellaisista, mitä tuo edes ymmärtäisi, vaikka kerrottaisiin. Älykkyys ja tieto asioista ei riitä muuhun kun ajattelemaan vain yksinkertaisia ratkaisuja ja uskomattomat vaikeammat syyt teilataan heti.

Tuollaiselle henkilölle ei edes kannata yrittää selittää, koska, jos esittämästäsi asiasta et vie syli täydeltä konkreettisia todisteita, on ymmärrys täysi nolla. Erittäin fiksu osaa kyllä epäillä ilman vedenpitäviä todisteita, että ehkä kyseessä onkin oikeasti sellaiset asiat, mitä toinen väittää.

"Kyse on yleensä lopulta kovin yksinkertaisista asioista" kyllä joskus on ja joskus ei vaan on kyse siitä, että joku luulee tietävänsä toisen asioista kaiken tarpeeellisen, mutta ei tiedä pätkääkään, niistä millä on oikeasti myös paljon merkitystä.

Totuus on joskus taruakin ihmeellisempää.

Kai kun työelämä suhtautuu ihmiseen kuin koneena joka palkataan mahdollisimman vähäksi aikaa ja siitä revitään siinä ajassa kaikki mahdollinen irti mahdollisimman pienellä palkalla niin ylläri ettei ihmisen kroppa välttämättä sellaista kestä.

Niskat on jumissa, vaikkei ole juonut energiajuomia, kuin joskus pari kertaa testannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 35w, parhaassa työiässä ja energiaa on piisannut ainakin tähän asti. Olen ehtinyt opiskella amk:ssa ammatin ja tunkenut itseni kirjallisesti väkisin oman alani työmarkkinoille sanomalla aikanaan paikallisen korjaamon päällikölle, että nyt tulen töihin ja saat maksaa palkkaa tai olla maksamatta. Tuli palkkaa.

Sittemmin on löytynyt vaimo, saatu pari lasta, rakennettu talo ja viimeisimpänä vielä kesämökki tuli hankittua.

Tämä kaikki itse, ilman perintöjä ihan paskoista lähtökohdista. Enkä todellakaan pelkää vaikka tulisi kenkää. Kyllä minä selviän. Ja mikä parasta, myös nautin elämästä todella paljon, kun tekemistä riittää.

Ihan samat haasteet oli 15-20 vuotta sitten kun etsittiin ekoja duunipaikkoja. Silloinkin piti alottaa jostain palkalla jota ei voinut palkaksi edes kutsua. Itse jaoin lehtiä 14-vuotiaana ja sain siitä varmaan 100e kuussa, joka tuntui köyhälle teinipojalle kuitenkin isolta.

En ymmärrä, miten tämä kaikista tuorein sukupolvi on niin radikaalisti muuttunut laiskempaan suuntaan eikä ”jaksa” mitään. Haloo, kaikki muuttuu vain helpommaksi koko ajan. Töihinkin voi päästä jonkun sometilin kautta eikä edes tarvitse hakemuksia enää rustailla…

Saatanan sluibat! Käärikää hihat ja alkakaa elämään!

Kuulostat vähän mun veljeltä. Päivääkään ei ole työttömänä ollut ja aloittanut työt 14-vuotiaana. On ollut asuntoja, jotka remontoinut ja sitten myynyt. Todella laaja sosiaalinen verkosto ja muutenkin lahjakas sosiaalisesti. Ei terveysongelmia. On liikkunut, on harrastanut. On lapsia. Sitten olen minä.  "Vähän" huonommalla itsetunnolla ja mielenterveydellä varusteltu. Pari kaveria, uusia en ole vuosien saatossa saanut. Toki tuttuja on, mutta ei sellaisia kavereita, jota tapaisi säännöllisesti. En ole ikinä ollut vakituisessa työpaikassa, pätkätöihin pääsin yli parikymppisenä. Olen jo kotona nähnyt, miltä työttömyys näyttää. Jatko-opiskelut kuitattiin sillä, että "et kai sä mitään lukiota mieti?". No, en miettinyt. Joku ala amiskasta, ei ollutkaan oma juttu. Uusi yritys. Ammatinvalintapsykologeja, työkokeiluita, työkkärin kursseja. Tälleen vielä kolmekymppisenäkin sitä "etsii itseään" ja yrittää korjailla mielenterveyttä. Vähän on fyysisestä kunnosta huolehtiminen tässä jäänyt ja se varmasti pahentaa oloa.  Mutta varmasti moni näkee minut myös sluibailijana ja heikkona :) Myös minä itse, mutta se ei varmaan auta mua elämässä eteenpäin. Todella vaikea uskoa siihen, että minä selviän ja elämä kantaa. Edes amk-tutkinto, jolla töitä pitäs riittää, ei vala uskoa siihen, että saisin vakipaikan, tai edes mieluisan työpaikan. Se ois yksi tavoite: ettei joka aamu v*tuta lähteä töihin. Lasten hankkiminen (saaminen) ei ole käynyt mielessäkään oman tilanteen takia. Ihailen kyllä ihmisiä, jotka ponnistaa elämässä eteenpäin, etenkin vähän huonommista lähtökohdista. 

Minäkin ilman perintöä ja huonoista lähtökohdista ponnistanut. Sain lapsen alle parikymppisenä ja koulusta valmistuminen siirtyi pari vuotta. Tuli ero ja samalla meni työpaikkakin. Töitä hain, mutta pari kertaa jäin hakuprosessissa toiseksi ja työttömyys jatkui. Olisin halunnut opiskella, mutta kun ei oikein tiennyt mitä opiskelisi. Sain lyhyitä työpätkiä eri firmoista ja teinkin jonkin aikaa ns avustavia töitä, joihin ei ollut edes koulutusta mutta palkka oli ihan mitätön. Lopulta onnistuin saamaan työn, jonka avulla pääsin elämässä eteenpäin. Sain lisää lapsia, opiskelin ammattikorkeatutkinnon ja tällä hetkellä töitä on enemmän kun ehtisi tehdä.

Se mitä halusi sanoa, on se että huonoistakin lähtökohdista voi päästä eteenpäin jos haluaa. Itse lapsuuteni ja nuoruuteni köyhyydessä eläneenä ja katsoen kouluttamattomien kännäävien vanhempien elämää, en halunnut itselleni samaa. Toinen vanhempani yritti sentään huonolla palkalla tehdä töitä, toinen on luistanut kaikesta koko elämänsä.

Jos et itse arvosta itseäsi, ei kukaan muukaan sitä luultavasti tee. Haaveet ja toiveet vaatii ponnisteluja, harva saa kaiken eteensä ihan valmiina. Älä lannistu, joku päivä sinuakin onnistaa.

Mua harmittaa ulosotto velallisena käydä töissä ku palkasta vähennetään,aivan turhaa hommaa tämä:( jos oisin työtön niin rahaa jäisi elämiseen kun ulosotto ei ota,mutta ei saa olla työtön kun siitä rangaistaan:(

No en nyt tätä nykynuorten vikana näkisi. Kyseessähän on länsimainen vitsaus, joka alkoi milleniaaleista. Ruokakulttuuri on muuttunut ja samoiten muut elintavat. Enää ei hyötyliikuta kuten ennen, vaan sekin vähäinen liikunta on ohjattua liikuntaa. Esimerkiksi lapset viedään autolla tai tulevat mopolla kouluun ja harrastuksiin. Liikuntamäärä triplaantuisi, jos lapsen antaisi pyöräillä, potkulautailla tai kävellä nuo matkat. Vapaa-ajalla pojat pelaavat ja tytöt ovat puhelimella somessa (kouluterveyskyselyjen mukaan). Niin myös vanhemmat.

Ympäristöstä pitäisi tehdä niin lapsiystävällinen, että lapsi voi itse liikkua haluamaansa paikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 35w, parhaassa työiässä ja energiaa on piisannut ainakin tähän asti. Olen ehtinyt opiskella amk:ssa ammatin ja tunkenut itseni kirjallisesti väkisin oman alani työmarkkinoille sanomalla aikanaan paikallisen korjaamon päällikölle, että nyt tulen töihin ja saat maksaa palkkaa tai olla maksamatta. Tuli palkkaa.

Sittemmin on löytynyt vaimo, saatu pari lasta, rakennettu talo ja viimeisimpänä vielä kesämökki tuli hankittua.

Tämä kaikki itse, ilman perintöjä ihan paskoista lähtökohdista. Enkä todellakaan pelkää vaikka tulisi kenkää. Kyllä minä selviän. Ja mikä parasta, myös nautin elämästä todella paljon, kun tekemistä riittää.

Ihan samat haasteet oli 15-20 vuotta sitten kun etsittiin ekoja duunipaikkoja. Silloinkin piti alottaa jostain palkalla jota ei voinut palkaksi edes kutsua. Itse jaoin lehtiä 14-vuotiaana ja sain siitä varmaan 100e kuussa, joka tuntui köyhälle teinipojalle kuitenkin isolta.

En ymmärrä, miten tämä kaikista tuorein sukupolvi on niin radikaalisti muuttunut laiskempaan suuntaan eikä ”jaksa” mitään. Haloo, kaikki muuttuu vain helpommaksi koko ajan. Töihinkin voi päästä jonkun sometilin kautta eikä edes tarvitse hakemuksia enää rustailla…

Saatanan sluibat! Käärikää hihat ja alkakaa elämään!

Kuulostat vähän mun veljeltä. Päivääkään ei ole työttömänä ollut ja aloittanut työt 14-vuotiaana. On ollut asuntoja, jotka remontoinut ja sitten myynyt. Todella laaja sosiaalinen verkosto ja muutenkin lahjakas sosiaalisesti. Ei terveysongelmia. On liikkunut, on harrastanut. On lapsia. Sitten olen minä.  "Vähän" huonommalla itsetunnolla ja mielenterveydellä varusteltu. Pari kaveria, uusia en ole vuosien saatossa saanut. Toki tuttuja on, mutta ei sellaisia kavereita, jota tapaisi säännöllisesti. En ole ikinä ollut vakituisessa työpaikassa, pätkätöihin pääsin yli parikymppisenä. Olen jo kotona nähnyt, miltä työttömyys näyttää. Jatko-opiskelut kuitattiin sillä, että "et kai sä mitään lukiota mieti?". No, en miettinyt. Joku ala amiskasta, ei ollutkaan oma juttu. Uusi yritys. Ammatinvalintapsykologeja, työkokeiluita, työkkärin kursseja. Tälleen vielä kolmekymppisenäkin sitä "etsii itseään" ja yrittää korjailla mielenterveyttä. Vähän on fyysisestä kunnosta huolehtiminen tässä jäänyt ja se varmasti pahentaa oloa.  Mutta varmasti moni näkee minut myös sluibailijana ja heikkona :) Myös minä itse, mutta se ei varmaan auta mua elämässä eteenpäin. Todella vaikea uskoa siihen, että minä selviän ja elämä kantaa. Edes amk-tutkinto, jolla töitä pitäs riittää, ei vala uskoa siihen, että saisin vakipaikan, tai edes mieluisan työpaikan. Se ois yksi tavoite: ettei joka aamu v*tuta lähteä töihin. Lasten hankkiminen (saaminen) ei ole käynyt mielessäkään oman tilanteen takia. Ihailen kyllä ihmisiä, jotka ponnistaa elämässä eteenpäin, etenkin vähän huonommista lähtökohdista. 

Minäkin ilman perintöä ja huonoista lähtökohdista ponnistanut. Sain lapsen alle parikymppisenä ja koulusta valmistuminen siirtyi pari vuotta. Tuli ero ja samalla meni työpaikkakin. Töitä hain, mutta pari kertaa jäin hakuprosessissa toiseksi ja työttömyys jatkui. Olisin halunnut opiskella, mutta kun ei oikein tiennyt mitä opiskelisi. Sain lyhyitä työpätkiä eri firmoista ja teinkin jonkin aikaa ns avustavia töitä, joihin ei ollut edes koulutusta mutta palkka oli ihan mitätön. Lopulta onnistuin saamaan työn, jonka avulla pääsin elämässä eteenpäin. Sain lisää lapsia, opiskelin ammattikorkeatutkinnon ja tällä hetkellä töitä on enemmän kun ehtisi tehdä.

Se mitä halusi sanoa, on se että huonoistakin lähtökohdista voi päästä eteenpäin jos haluaa. Itse lapsuuteni ja nuoruuteni köyhyydessä eläneenä ja katsoen kouluttamattomien kännäävien vanhempien elämää, en halunnut itselleni samaa. Toinen vanhempani yritti sentään huonolla palkalla tehdä töitä, toinen on luistanut kaikesta koko elämänsä.

Jos et itse arvosta itseäsi, ei kukaan muukaan sitä luultavasti tee. Haaveet ja toiveet vaatii ponnisteluja, harva saa kaiken eteensä ihan valmiina. Älä lannistu, joku päivä sinuakin onnistaa.

Varmasti voi huonoistakin lähtökohdista päästä eteenpäin ja hienoa, että sinä olet päässyt. Ite olen perheen eka, joka menee edes ammattikorkeakouluun. Lähisuvussa ei ihan kauheasti ole amk:n tai  yliopiston käyneitä (jälkimmäisiä ei tule ainuttakaan mieleen äkkiseltään). Jotain edistystä kai tämäkin, vaikkei asiat silti aina mene, kuten olisin haaveillut. Sekin, että tälleen kolmekymppisenä opiskelee tutkintoa ja haaveilee kivasta työpaikasta on johtanut siihen, että monet tavallisena pidetyt asiat on tosiaan saanut unohtaa.  Mutta täytyy jatkaa ponnistelua. 

Vierailija kirjoitti:

No en nyt tätä nykynuorten vikana näkisi. Kyseessähän on länsimainen vitsaus, joka alkoi milleniaaleista. Ruokakulttuuri on muuttunut ja samoiten muut elintavat. Enää ei hyötyliikuta kuten ennen, vaan sekin vähäinen liikunta on ohjattua liikuntaa. Esimerkiksi lapset viedään autolla tai tulevat mopolla kouluun ja harrastuksiin. Liikuntamäärä triplaantuisi, jos lapsen antaisi pyöräillä, potkulautailla tai kävellä nuo matkat. Vapaa-ajalla pojat pelaavat ja tytöt ovat puhelimella somessa (kouluterveyskyselyjen mukaan). Niin myös vanhemmat.

Ympäristöstä pitäisi tehdä niin lapsiystävällinen, että lapsi voi itse liikkua haluamaansa paikkaan.

Kyse tuskin on ympäristöstä vaan ylisuojelevista ja laiskoista vanhemmista jotka eivät jaksa lapsiltansa mitään vaatia. Suurin osa aikuisista myös kulkee kaikki matkat autoilla eivätkä ole näyttämässä minkäänlaista esimerkkiä lapsilleen.

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvien erohan se on.

1900-1950 syntyneet kävi läpi 2 maailmansotaa. Niihin aikoihin myös tehtiin paljon fyysistä työtä. Oli pakko tehdä. Ei ollut etuuksia.

1980-luvulta nykypäivään tekniikka on kehittynyt ja ihmiset laiskistuneet tekniikan mukana. Kotikasvatus on melko leppoisaa. Osa lapsista tekee kotitöitä, osa ei ollenkaan. Lapsilla on kivoja harrastuksia ja paljon vapaa aikaa.

Sitten kun hypätään työelämään ja tulee paljon vaatimuksia, ei oo ihme ettei kaikki jaksa.

Eniten mua huolettaa nykyiset pikkulapset.

Ihan 1-3 vuotiaillekkin tarjotaan välillä pädiä, että aikuset saa rauhassa rentoutua. Tuntuu että monet lapset saa ihan liikaa ruutuaikaa.

Minkälaista työtä tulevaisuudessa jaksaa nämä 2010-2020 syntyneet lapset tehdä? Vähän kyllä mietityttää.

Mun oma tyttö on syntynyt 2011 ja pakko sanoo että oon joutunu olee tosi tiukka pädin käytön kanssa. Puhelimellaan tyttö ei pelaa. Pädillä saa pelata lauantaisin puol tuntia maksimissaan. Telkkaria katsoo silloi tällöin. Kannustan leikkimään leluilla ja olemaan ulkona kaverien kaa. Kotitöitä opetellaan vanhempien kanssa.

Mut jotenki ei noita älylaitteita kannattais antaa lapsille ja nuorille säännölliseen käyttöön. Jotenki vaa yksipuolistavat aivotoimintaa vaikka ovatkin mukamas älylaitteita.

Itse oon elänyt lapsuuteni 90-luvulla ja muistan sen että innokkaasti leikin sisarusten ja kaverien kanssa. Kunnes vuonna 2000 meille tuli pöytäkone, sit ruvettiinki sisarusten kesken väitteleen, että kenen vuoro olla koneella. Kyllä siitä huomaa et tekniikka koukuttaa usein ihmisiä. Ja että nuoria ja nuoria aikuisia olisi hyvä kannustaa harrastamaan erilaisia kädentaitoja ja ulkoluharrastuksia. Sitä on ihmiskunta tehnyt tuhansia vuosia, ja sellaiseen toimintaan meidän ihmisaivot rakentuneet.

Ymmärrän ruutujen karttelun ja sen, että lapset on erilaisia eli toinen addiktoitunuu herkemmin ruudun ääreen ja vanhemmat joutuvat valvomaan enemmän kuin jotain toista lasta, mutta itse saman ikäisen tytön äitinä pyrin tukemaan lapsen itsesäätelytaidon kehittymistä, sillä sitä tarvitaan nykymaailmassa enemmän kuin sääntöjen tottelemista.

Päätin jo silloin kun lapsi oppi kävelemään, että en ole se äiti joka käskee ja kieltää jatkuvasti, vahtii ettei lapsi kiipeä puistossa mihinkään ettei vaan tipu ja sitten satu, vaan annan mennä ja oppia itse.

Paljon näki nuita jotka hössöttivät lapsensa ympärillä, vahtivat ja kielsivät ettei vain satu mitään, ja niiden lapset olivat selkeästi arempia ja kömpelömpiä - ja jos ei aina arempia, niin ainakin sillä tavalla tyhmempiä, ettei se itsesäätely päässyt kehittymään, vaan säntäilivät miten sattuu koska olivat tottuneet vain tottelemaan käskyjä eivätkä arvioimaan itse, mitä kannattaa tehdä.

Johan sen eilen huomas mammapalstallakin minkälaisen raivon sai liikuntaa harrastava pääministeri aikaiseksi. Suuret ikäluokat on kaikkein liikuntavihamielisimipä sukupolvia ikinä. Ehkä nuorena liikkuivat, mutta nykyisin kokevat oikeudekseen autoilla joka paikkaan ja vaatia loputtomiin muilta tekemättä itse yhtään mitään.

Ei kai ne nuoret jaksa kun tekee töissä niiden lähellä eläkeikää olevien duunit. Niiden jotka on löysäilleet koko ikänsä ja hokevat töissä että nuorena pitää jaksaa.

Nykynuorilla varmaan korostuu työn mielekkyys vs. rahan tienaaminen ja miten nämä korreloivat keskenään.

Ennen ei tuollaisia mietitty niin. Tavallaan hyvä ,että ei upottaudu epämielekkääseen työhön, mutta liika nirsoilu saattaa aiheuttaa taas toimettomuuden liian pitkäksi aikaa.

Mitäköhän tilastot sanoo työttömyystukien ja sosiaalietuuksien (kuten tt tuki) nostosta, jos verrataan nuoria ikäluokassa 18-30 eri vuosikymmeninä?

Varmaan monella ennen 80-lukua syntyneillä on sellainen mielikuva, että ei niitä tukia nostelleet kun harvat (tosi sosiaalitapaukset) ja joskus ennen 80-lukua kai se oli ihan häpeänkin aihe.

Olisi kiva tietää myös miten eri vuosikymneninä korreloi matalat palkat vs. sosiaalietuudet tai työttömyys. Jonkun mielestä ei se niin kamala ole ollenkaan, jos kokopäivätyöstä ei saisi paljon enempää kun työttömyydestä ja jollekin se on koko asian ydin. Harva sinne menee vain kivojen kahvipöytäkeskustelujen takia ja harvalla on hyippukiinnostava asiantuntijatyö näköalapaikalla.

Ja paljon on paljon, eli mikä on kohtuullisesti enemmän, mitä työssäkäyvän pitäisi saada viivan alle, kun työttömän. Saisimne varmaan hyvin erilaisia vastauksia tuohon katugallupista.

En tiedä onko vain mutu tuntemusta, että nykyään ei pelätä taukoja esim. opiskelun ja työelämän välillä niin pahana, koska tuillakin jotenkin pärjää, eli nuoret käyttävät etuuksia enemmän kun aikaisemmin. Myös ehkä vanhemmat eläkeikää lähestyvät? Osa-aika tai varhaiseläkkeet kai poistettiinkin. Muistaakseni jotain sellaisia oli joskus.

Ja minkälaisia tukia oli edes saatavilla esim. 60-luvulla? Toisaalta monet näistä, jotka kehuvat, että eivät ikinä saaneet mitään tukia, ei todennäköisesti johtunut vain korkeasta työmoraalista, vaan siitä, että niitä ei ollut saatavilla tai eipä niitä edes ajateltu vaihtoetona. Sama henkilö ei olisi ehkä päässyt kehumaan samalla tavalla, jos olisi elänyt eri aikakautena.

Ja tietenkin se työllisyystilanne on vaihdellut suuresti eri vuosikymneninä. Jos sitä työtä ei saa muutaman hakukerran jälkeen, saattaa tulla pidempi työttömyystauko jo senkin takia, kun taas joskus sait sen työn mitä hait helpostikin ja eikun lampsimaan töihin.