Tämä "Sain lapsen, joka särki sydämeni" -juttu. Miten tarina on päätynyt lehtiin? Paljon muitakin kysymyksiä herää

Vierailija kirjoitti:

Tässä näkee perus setin perheneuvolassa ja lastenpsykiatrialla. Ei haluta nähdä/asettaa autismidiagnoosia (sama koskee kehitysvamma). Kaipa taustalla se, että ei haluta tehdä kenellekään "pahaa mieltä" tai kohdata mahdollista vanhempien vastustusta. Sitten lapsi ei saa tarvitsemaansa apua, parhaat herkkyyskaudet kuntoutukselle menevät ohi ja kaikki kärsivät.

Näitä näki jatkuvasti nuorisopsykiatrialla ja sielläkin osa työntekijöistä ei uskaltanut suoraan tuoda havaintoja esiin. Edelleen olisi pitänyt vaan hyssytellä ja odottaa, että kyllä se siitä kohta helpottaa.

Eivätkö vanhemmat sitten koskaan ole saaneet diagnoosia? Siis ennen lasten syntymää?

Tätä ketjua on vaikea lukea, osa viesteistä on niin syvältä… oma lapseni sai diagnoosin vasta aikuisena ja en ikinä unohda lääkäriä joka sanoi että tämän lapsen pelastus on ollut rakastava perhe. Ei se ihan poistanut kaikkea sitä p***n määrää jota olimme saaneet vuosien aikana neuvolassa, koulussa, koulupsykologilla. Lapsi tiesi aina että jotain on vialla ja me kanssa mutta tosiaan 20 vuotta ja asia selveni.

Mä en jaksaisi, en... Mulla on isot lapset, olleet aina helppoja. Toki jotain fyysisiä sairauksia ollut, astmaa ym, mutta käytös ollut aina erinomainen, sosiaalisesti taitavia, hyviä koulussa. Edes teini-iässä ei mitään perus kiukuttelua pahempaa.

Kun katson esim tuttavaa jolla pari nepsylasta niin mietin vaan, että miten ihmeessä se jaksaa.. enkä ole viitsinyt kysyä, rakastaako lapsiaan tms, vaikka joskus tekisi mieli kysyä... Pitkään halusi lapsia, kävi hoidoissa kymmenen vuotta ja nyt lapset jotka imee kaikki voimat. mun on todella vaikea kestää näiden lasten seuraa edes tuntia.

Ja siis itse tein lapset tosi nuorena, en osannut ajatella, mitä kaikkea voisi käydä. Onneksi kävi näin hyvin, koska vaikean lapsen kanssa olisin varmaan epäonnistunut.

Kaikki sympatiani nepsylapsien vanhemmille, se ei todellakaan ole helppoa ja ymmärrän täysin että on negatiivisia tunteita. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos nämä kommentit joissa tuomitaan huonoksi vanhemmaksi, jos ei pysty olemaan koko ajan positiivinen ja hyvä vanhempi. Toivottavasti saatte kaiken mahdollisen avun ja tuen.

Vierailija kirjoitti:

Outoja piirteitä jutussa:

- miten voi jo 3 kk epäillä, onko vauvalla kaikki OK? Ei ole mitenkään superharvinaista, että lapsi vain itkee, esim. koliikkia tms. Tuosta tuli mielikuva, että vauvan henkistä puolta epäiltiin jo tuolloin äidin toimesta, mikä tuossa iässä on, no, outoa.

- äidin maininta, että äiti opettelee olemaan hermostumatta. Tuli olo, että äiti ehkä inhoaa lapsessa olevia itseltään perittyjä heikkouksia, eikä pysty niitä käsittelemään rauhallisesti.

- äidin ja isän päivittäiset tsemppiviestit - sinänsä kuulostaa kivalta, mutta jäi tunne, että viestien sävy on tyyliin: kukaan muu ei pärjäisi näin hirveän lapsen kanssa.

- ylitsevuotava helpotus, kun lapsi saa diagnoosin. Ikään kuin olisi vain kaikin keinoin koko ajan haettu vahvistusta (muiltakin kuin omalta perheeltä), että tytössä on jotain vialla.

Tämä haisi minunkin mielestäni.

Lukaisin jutun. Itselleni tuli mieleen, että jos olisin Iidan äiti, ajattelisin, että jonain päivänä Iida (nimi toivottavasti muutettu) lukee tämän jutun. Ja siten valikoisin sanani todella tarkkaan, kun ne nyt mustaa valkoiselle painan, ja siten myös painan ne iäksi tyttäreni sydämeen. Näitä sanoja ei koskaan pyyhi pois aika eikä muisto haalene.

Miettikää siis ihan tosissanne ennen kuin annatte haastatteluja lapsistanne ja jos annatte, miettikää mitä sanotte, sillä varmasti Iida tietää ellei jo nyt, niin jossain vaiheessa, että äiti on tällaisen haastattelun antanut. Ja siten hän sen vielä monta kertaa lukee.

Äitinä en tuollaisia sanoisi lapselleni saati lehteen painaisi. "Toivon, että Iida olisi kuin veljensä yms." Kun lapselle jo se on suuri kysymys, että jostain kakusta saa tasan samansuuruisen palan ja yhtä monta lahjaa kuin sisarus. Sydämessään saa väsyneenä ajatella, mutta äitinä ei saa sanoa.

Lisäksi osa kuvauksista tuntuu vähän liioitelluiltakin tai ehkäpä näkökulman ja asenteen värittämiltä, kuten tuo kaupan kidnappauskuvaus. Jollain tavalla äiti ei ole kyennyt luomaan tervettä suhdetta lapseensa, vaan on heittäytynyt ikään kuin lapsensa "uhriksi". Vaikka näin ei varmaan saa sanoa, väittäisin, että kyse myös tämän Iidan reaktioissa on osin vuorovaikutusongelmista äidin ja lapsen välillä.

Nyt Iidan äitinä loisin Iidalle positiivista minäkuvaa. Kehuisin häntä siinä, missähän on hyvä. Kun kuitenkin on lehteen asti tultu, en voi uskoa, etteikö tämä negatiivinen kuva olisi Iidalle rivien välissä, ellei suoraan, jo siellä kotona välittynyt ja hänen kasvuaan osaltaan vinouttanut. Hyvällä korostat hyvää, pahaa korostamalla korostat pahaa. Ihminen tulee siksi, mikä uskoo olevansa.

Mun mielestä kyllä kuulostaa ihmeen avuttomalta ja epäkypsältä mammalta avautuessaan jos on kerran esikoisen syntyessä ollut tukevasti kolmekymppinen ja lapsi jo 10 v (nyt 2022 12 v). Aivan ohiksena, mutta äidin iän huomioiden hyvin epäuskottavaa ja pinnallista nillitystä, tekaistua soopaa.

Vierailija kirjoitti:

Lukaisin jutun. Itselleni tuli mieleen, että jos olisin Iidan äiti, ajattelisin, että jonain päivänä Iida (nimi toivottavasti muutettu) lukee tämän jutun. Ja siten valikoisin sanani todella tarkkaan, kun ne nyt mustaa valkoiselle painan, ja siten myös painan ne iäksi tyttäreni sydämeen. Näitä sanoja ei koskaan pyyhi pois aika eikä muisto haalene.

Miettikää siis ihan tosissanne ennen kuin annatte haastatteluja lapsistanne ja jos annatte, miettikää mitä sanotte, sillä varmasti Iida tietää ellei jo nyt, niin jossain vaiheessa, että äiti on tällaisen haastattelun antanut. Ja siten hän sen vielä monta kertaa lukee.

Äitinä en tuollaisia sanoisi lapselleni saati lehteen painaisi. "Toivon, että Iida olisi kuin veljensä yms." Kun lapselle jo se on suuri kysymys, että jostain kakusta saa tasan samansuuruisen palan ja yhtä monta lahjaa kuin sisarus. Sydämessään saa väsyneenä ajatella, mutta äitinä ei saa sanoa.

Lisäksi osa kuvauksista tuntuu vähän liioitelluiltakin tai ehkäpä näkökulman ja asenteen värittämiltä, kuten tuo kaupan kidnappauskuvaus. Jollain tavalla äiti ei ole kyennyt luomaan tervettä suhdetta lapseensa, vaan on heittäytynyt ikään kuin lapsensa "uhriksi". Vaikka näin ei varmaan saa sanoa, väittäisin, että kyse myös tämän Iidan reaktioissa on osin vuorovaikutusongelmista äidin ja lapsen välillä.

Nyt Iidan äitinä loisin Iidalle positiivista minäkuvaa. Kehuisin häntä siinä, missähän on hyvä. Kun kuitenkin on lehteen asti tultu, en voi uskoa, etteikö tämä negatiivinen kuva olisi Iidalle rivien välissä, ellei suoraan, jo siellä kotona välittynyt ja hänen kasvuaan osaltaan vinouttanut. Hyvällä korostat hyvää, pahaa korostamalla korostat pahaa. Ihminen tulee siksi, mikä uskoo olevansa.

No nimet oli todellakin muutettu. Luitko ollenkaan artikkelia?

Kukaan ei toivo lasta, joka hakkaa sisaruksiaan kotona päivästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole uskottava se kohta, jossa äiti kertoo lapsensa olleen aivan pitelemätön, mutta päiväkodissa käyttäytyi aivan normaalisti. Ei ole mitään syytä, miksi päiväkodista valehdeltaisiin tuollaisessa tilanteessa. Vaikuttaa koko juttu keksityltä tai liioitellulta.

Minustakin on hälyttävää, jos lapsi käyttäytyy päiväkodissa normaalisti (kasvatuksen ammattilaisten mielestä, jotka vieläpä näkevät väestön koko spektrin lapsia ja siten ovat todella harjaantunteita arvioissaan), mutta kotona äidin mielestä lapsi on kuin hirviö. Silloin on ongelma kotona.

Perheen isästä sanottiin vain, että hän treenaa selkää.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaisi, onko vanhemmat yrittäneet MITÄÄN väkivallan loppumiseksi. Jos minulla olisi tuollainen lapsi, joka hakkaa, nappaisin käsivarresta ja ottaisin tiukan otteen kunnes lopettaa riehumisen. Myös ääntä korottaisin vähän ja pitäisi puhetyylin lasta kohtaan asiallisen tylynä, kunnes lopettaa riehumisen JA pyytää anteeksi. Joka kolmannesta riehumisesta joutuu jäähylle ja kaikki kiva otetaan pois.

Mitä keksit rangaistukseksi siinä vaiheessa kun lapsi istuu tyhjässä huoneessa lattialla ilman vaatteita? Kun kaikki mahdollinen on jo otettu pois.

Nepsyihin kun ei vaan rangaistukset toimi. Vaikka kuinka kovasti haluaisit niiden toimivan, niin eivät ne toimi. Rangaistuksilla tilanne vain pahenee ja touhu yltyy entistä hullummaksi.

Se mikä oikeasti toimii, on kuormituksen poistaminen ja lapselle sopiva terapia.

Vierailija kirjoitti:

Perheen isästä sanottiin vain, että hän treenaa selkää.

Toimittajalla ei riittänyt aika ja/tai mielikuvitus luoda sen syvällisempää isähahmoa tälle luotettavan lähteen tosi elämän esimerkilleen. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukaisin jutun. Itselleni tuli mieleen, että jos olisin Iidan äiti, ajattelisin, että jonain päivänä Iida (nimi toivottavasti muutettu) lukee tämän jutun. Ja siten valikoisin sanani todella tarkkaan, kun ne nyt mustaa valkoiselle painan, ja siten myös painan ne iäksi tyttäreni sydämeen. Näitä sanoja ei koskaan pyyhi pois aika eikä muisto haalene.

Miettikää siis ihan tosissanne ennen kuin annatte haastatteluja lapsistanne ja jos annatte, miettikää mitä sanotte, sillä varmasti Iida tietää ellei jo nyt, niin jossain vaiheessa, että äiti on tällaisen haastattelun antanut. Ja siten hän sen vielä monta kertaa lukee.

Äitinä en tuollaisia sanoisi lapselleni saati lehteen painaisi. "Toivon, että Iida olisi kuin veljensä yms." Kun lapselle jo se on suuri kysymys, että jostain kakusta saa tasan samansuuruisen palan ja yhtä monta lahjaa kuin sisarus. Sydämessään saa väsyneenä ajatella, mutta äitinä ei saa sanoa.

Lisäksi osa kuvauksista tuntuu vähän liioitelluiltakin tai ehkäpä näkökulman ja asenteen värittämiltä, kuten tuo kaupan kidnappauskuvaus. Jollain tavalla äiti ei ole kyennyt luomaan tervettä suhdetta lapseensa, vaan on heittäytynyt ikään kuin lapsensa "uhriksi". Vaikka näin ei varmaan saa sanoa, väittäisin, että kyse myös tämän Iidan reaktioissa on osin vuorovaikutusongelmista äidin ja lapsen välillä.

Nyt Iidan äitinä loisin Iidalle positiivista minäkuvaa. Kehuisin häntä siinä, missähän on hyvä. Kun kuitenkin on lehteen asti tultu, en voi uskoa, etteikö tämä negatiivinen kuva olisi Iidalle rivien välissä, ellei suoraan, jo siellä kotona välittynyt ja hänen kasvuaan osaltaan vinouttanut. Hyvällä korostat hyvää, pahaa korostamalla korostat pahaa. Ihminen tulee siksi, mikä uskoo olevansa.

No nimet oli todellakin muutettu. Luitko ollenkaan artikkelia?

Kukaan ei toivo lasta, joka hakkaa sisaruksiaan kotona päivästä toiseen.

Voiko niitä lapsia olla sitten tekemättä, jos on niin vaikeaa hyväksyä ettei lapset ole mitään "rakenna mieleisesi lapsi" palapelejä, vaan ihminen, minkä takia sillä vanhemmalla on oikeus olla ihminen, ja oma itsensä, mutta lapsen täytyy olla vain väline sen vanhempien unelmille ja haluille?

Tuo juttu oli kokonaan itkua ja voivottelua siitä miten lapsi on paska, eikä ole niin kuin veljensä, ei toteuttanut äidin unelmaa lapsista, jo vauvana pelkkä paska.

Normaali ihminen olisi voinut kertoa väsymyksestään, surustaan jne. mutta tuo oli pelkkää valitusta miten lapsi ei ole sitä, eikä tätä, miten lapsi ei toteuta vanhempiensa unelmia.

Todella sairasta settiä, ihan oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole uskottava se kohta, jossa äiti kertoo lapsensa olleen aivan pitelemätön, mutta päiväkodissa käyttäytyi aivan normaalisti. Ei ole mitään syytä, miksi päiväkodista valehdeltaisiin tuollaisessa tilanteessa. Vaikuttaa koko juttu keksityltä tai liioitellulta.

Minustakin on hälyttävää, jos lapsi käyttäytyy päiväkodissa normaalisti (kasvatuksen ammattilaisten mielestä, jotka vieläpä näkevät väestön koko spektrin lapsia ja siten ovat todella harjaantunteita arvioissaan), mutta kotona äidin mielestä lapsi on kuin hirviö. Silloin on ongelma kotona.

Ne lsvatuksen ammattilaiset päiväkodissa ei kyllä tiedä mistään mitään.

Ap ei ole tosiaankaan penaalin terävin kynä! Tottakai vanhemmat tuntevat myös negatiivisia tunteita lastaan kohtaan! Ei siinä ole mitään epänormaalia! Ei ole olemassa mitään kaiken alleen hukuttavaa äidinrakkautta! Onhan tuo jutun lapsi aivan hirviö. Vaikea sellaista on rakastaa. Ap:lla ei näköjään ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole uskottava se kohta, jossa äiti kertoo lapsensa olleen aivan pitelemätön, mutta päiväkodissa käyttäytyi aivan normaalisti. Ei ole mitään syytä, miksi päiväkodista valehdeltaisiin tuollaisessa tilanteessa. Vaikuttaa koko juttu keksityltä tai liioitellulta.

Minustakin on hälyttävää, jos lapsi käyttäytyy päiväkodissa normaalisti (kasvatuksen ammattilaisten mielestä, jotka vieläpä näkevät väestön koko spektrin lapsia ja siten ovat todella harjaantunteita arvioissaan), mutta kotona äidin mielestä lapsi on kuin hirviö. Silloin on ongelma kotona.

Naapurin lapsi käyttäytyi päiväkodissa "kuin unelma". Koulussakaan ei huomattu mitään erikoista, vaikka lapsella oli vaikeita oppimisvaikeuksia.

Vikaa nähtiin vain äidissä, joka vaati erittäin painokkaasti apua ja tukitoimia lapselleen. Sitä apua hän alkoi vaatimaan jo lapsen ollessa ihan pieni taapero.

Itse en uskaltanut jättää omaa lastani kahden kesken tämän naapurin lapsen seuraan. En todellakaan pitänyt lasta ihan tavallusena. Hän saattoi aivan yllättäen esim lyödä tai purra joko äitiään tai muita lapsia. Hän näytti nauttivan siitä kun onnistui aiheuttamaan kipua toiselle.

Vasta kun lapsi siirtyi yläkouluun, huomattiin (tai myönnettiin) koulussa että lapsella on jotain ongelmaa.

Tutkimuksissa paljastui kehitysvamma. Aika monelta harjaantuneelta ammattilaiselta jäi kehitysvamma huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Ap ei ole tosiaankaan penaalin terävin kynä! Tottakai vanhemmat tuntevat myös negatiivisia tunteita lastaan kohtaan! Ei siinä ole mitään epänormaalia! Ei ole olemassa mitään kaiken alleen hukuttavaa äidinrakkautta! Onhan tuo jutun lapsi aivan hirviö. Vaikea sellaista on rakastaa. Ap:lla ei näköjään ole lapsia.

Mä epäilen, että tämän tarinan luoja on vaan lukenut liikaa vauvista ja yrittänyt rääpiä jotakin juttua kasaan, mikä herättää keskustelua. Ei tässä ole mistään sen todellisemmasta taaskaan kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole uskottava se kohta, jossa äiti kertoo lapsensa olleen aivan pitelemätön, mutta päiväkodissa käyttäytyi aivan normaalisti. Ei ole mitään syytä, miksi päiväkodista valehdeltaisiin tuollaisessa tilanteessa. Vaikuttaa koko juttu keksityltä tai liioitellulta.

Minustakin on hälyttävää, jos lapsi käyttäytyy päiväkodissa normaalisti (kasvatuksen ammattilaisten mielestä, jotka vieläpä näkevät väestön koko spektrin lapsia ja siten ovat todella harjaantunteita arvioissaan), mutta kotona äidin mielestä lapsi on kuin hirviö. Silloin on ongelma kotona.

Höpöhöpö, autisti (osa siis) pystyy pinnistelemään tilanteissa normien mukaisesti, aika pitenee kasvun myötä mutta kuormitus purkautuu kun pääsee taas ”turvatilaan”. Meillä onnistui kaverisynttörit, koulu, harrastukset, rippileiri ja kukaan ei uskonut millaista kotona oli niiden jälkeen. Sitten kun lapsi itse tajusi että hänen täytyy säädellä itse kuormitustaan ja löysi keinoa sen purkamiseen, tilanne helpottui.

Olen ihan kypsä nepsylapseeni. Kyllä, todellakin on negatiivisia tunteita, kun 15 vuotta olen saanut vääntää. Alkaa puhti loppumaan. Oli iso helpotus, kun lapsi joutui osastolle. Kertoo vain siitä, että miten puhki olen. Joskus toivon, että en olisi lasta tehnyt. Olisin ehkä työkunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Nyt ku maailman tilanne on mitä on niin monet tuntuvat pätevät "et voi kärsiä ku ei ole sotaa" ajattelulla. Siis mitä ihmettä? Syöpä ei voi olla raskas koska mun kotia ei pommiteta? Sairas lapsi ei voi olla raskas läheinen koska Ukrainassa on sota? Muuten sodassa kärsitään muutamia vuosia ja sieltäkin tulee aivovamma potilaita joiden omaiset kärsivät heidän kanssaan, myös rauhan aikana (jos siihen siis päästään). Aina voisi olla huonomminkin mutta se ei ole syy väheksyä toisen yksilöllistä kokemusta.

Sotia on myös ollut koko ajan maailmassa, mutta nämä pätijät ovat niistä huolimatta voineet kärsiä rakennekynsiensä kaykeamisista ilman ongelmaa. Nyt, kun sota on (Länsi-)Euroopassa on vasta havahduttu tajuamaan sen hirvittävyys.

Myötähäpeä näiden tyyppien puolesta on kouriintuntuva.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukaisin jutun. Itselleni tuli mieleen, että jos olisin Iidan äiti, ajattelisin, että jonain päivänä Iida (nimi toivottavasti muutettu) lukee tämän jutun. Ja siten valikoisin sanani todella tarkkaan, kun ne nyt mustaa valkoiselle painan, ja siten myös painan ne iäksi tyttäreni sydämeen. Näitä sanoja ei koskaan pyyhi pois aika eikä muisto haalene.

Miettikää siis ihan tosissanne ennen kuin annatte haastatteluja lapsistanne ja jos annatte, miettikää mitä sanotte, sillä varmasti Iida tietää ellei jo nyt, niin jossain vaiheessa, että äiti on tällaisen haastattelun antanut. Ja siten hän sen vielä monta kertaa lukee.

Äitinä en tuollaisia sanoisi lapselleni saati lehteen painaisi. "Toivon, että Iida olisi kuin veljensä yms." Kun lapselle jo se on suuri kysymys, että jostain kakusta saa tasan samansuuruisen palan ja yhtä monta lahjaa kuin sisarus. Sydämessään saa väsyneenä ajatella, mutta äitinä ei saa sanoa.

Lisäksi osa kuvauksista tuntuu vähän liioitelluiltakin tai ehkäpä näkökulman ja asenteen värittämiltä, kuten tuo kaupan kidnappauskuvaus. Jollain tavalla äiti ei ole kyennyt luomaan tervettä suhdetta lapseensa, vaan on heittäytynyt ikään kuin lapsensa "uhriksi". Vaikka näin ei varmaan saa sanoa, väittäisin, että kyse myös tämän Iidan reaktioissa on osin vuorovaikutusongelmista äidin ja lapsen välillä.

Nyt Iidan äitinä loisin Iidalle positiivista minäkuvaa. Kehuisin häntä siinä, missähän on hyvä. Kun kuitenkin on lehteen asti tultu, en voi uskoa, etteikö tämä negatiivinen kuva olisi Iidalle rivien välissä, ellei suoraan, jo siellä kotona välittynyt ja hänen kasvuaan osaltaan vinouttanut. Hyvällä korostat hyvää, pahaa korostamalla korostat pahaa. Ihminen tulee siksi, mikä uskoo olevansa.

No nimet oli todellakin muutettu. Luitko ollenkaan artikkelia?

Kukaan ei toivo lasta, joka hakkaa sisaruksiaan kotona päivästä toiseen.

Voiko niitä lapsia olla sitten tekemättä, jos on niin vaikeaa hyväksyä ettei lapset ole mitään "rakenna mieleisesi lapsi" palapelejä, vaan ihminen, minkä takia sillä vanhemmalla on oikeus olla ihminen, ja oma itsensä, mutta lapsen täytyy olla vain väline sen vanhempien unelmille ja haluille?

Tuo juttu oli kokonaan itkua ja voivottelua siitä miten lapsi on paska, eikä ole niin kuin veljensä, ei toteuttanut äidin unelmaa lapsista, jo vauvana pelkkä paska.

Normaali ihminen olisi voinut kertoa väsymyksestään, surustaan jne. mutta tuo oli pelkkää valitusta miten lapsi ei ole sitä, eikä tätä, miten lapsi ei toteuta vanhempiensa unelmia.

Todella sairasta settiä, ihan oikeasti.

Tyhmyys on lisääntymisen edellytys.