Voiko vain päättää, että pikkulapsiajasta selvitään?

mun mielestä koko av-palsta on ihan paska! Mä en uskalla ikinä tehä lapsia kun täällä kaikki luo kauhuskenaarioita siitä kuinka kaaamaaaa se pikkulapsiaika on. Oikeesti varmaan luontainen biol kello siirtyy vuosia eteenpäin, kun pohdin seuraavat vuodet sitä, miten uskallan tehdä lasta pilaamaan liittoa.

Siis haasteitahan se ehkä tuo, mutta siis jos on asiat kunnossa, ei ole mitään syytä pettää. Siis koskaan. Ei pikkulapsiaika ole mikään syy! Ei siitä tarvitse erikseen sopia tai päättää että selvitään pettämättä. Jos näin on asiat, niin koko suhteessa on jokin pahasti pielessä...

kyllä siitä selvitään, kun tahtoa ja rakkautta on.



T. Neljän äiti, lapset 3v, 5v, 7v ja 9v.

Ihminen eroaa eläimestä juuri siinä, että me teemme tietoisia valintoja. Itse asiassa kaikki mitä teemme, on tietoista valintaa. Ellei sitten taustalla ole esim. paha mielenterveyden ongelma tai iso humalatila (joka taas on enmmän tai vähemmän tietoisesti hankittu...) tätä valintaa hämärtämässä/vääristämässä. Mutta kyllä voi, ihan varmasti!

Tahdoimme ja selvisimme. En olisi silloin uskonut..

pääsee pitkälle. Meillä on just nyt aika raskasta nimenomaan pienten lasten takia. Takana kaksi vaikeaa raskautta (ei juurikaan seksiä) ja muutenkin toinen vain ärsyttää suunnattomasti. Just eilen puhuttiin miehen kanssa miten paljon parisuhteessa tilanteet vaihtelee, välillä rakastetaan lujaa ja välillä ei melkeinpä voi sietää toista. Näin meillä tai lähinnä mulla. Olenkin aina ollut tunneihminen eli pakko on ollut päättää pysyä lujasti parisuhteessa. Pisteet miehelleni, joka on jaksanut pitkän seksittömän vaiheen. Onneksi tätä puolta on pikkuhiljaa alettu taas viritellä henkiin eli kyllä se tästä.

Mutta ei toista voi pakottaa eikä mielestäni edes painostaa. Joillain homma toimii ja toisilla ei. Luulen kyllä, että niillä joilla ei toimi, niin ei alunalkaenkaan toiminut. Ongelmat ei vaan nousseet niin pintaan silloin kun elämä oli simppelimpää ja voi toteuttaa enemmän itseään.



Meillä pikkulapsiaika ei ollut edes mitenkään erityisen rankkaa, vaikka kaikkea pikkusälää olikin matkalla. Tuo "pikkusälä" hitsasi meitä enemmän yhteen, mutta ymmärrän, että kaikilla ei mene niin. On pikkasen vaikutusta sillä kenen kanssa päättää lapset tehdä.

Jollei, niin kannattaa jättää lapset tekemättä.

Jos se olisikin noin helppoa, niin eihän mitään eroja edes tulisi.

Itselläni on kokemusta kahdesta vakavasta suhteesta. Ensimmäinen oli ensirakkauteni. Mies, joka sai polveni tutisemaan ja tuntui kuin olisi tunnettu aina. Oltiin niin sielunkumppaneita jne. Olin varma, että tässä on se mies joka on luotu minua varten. Alku oli ruusuista ja helppoa, pikkuhiljaa onglemia tuli yhä enemmän ja vuosien päästä vihdoin ymmärsin ettei meidän jutusta koskaan tule mitään. Yritystä ei kyllä puuttunut ja alku oli loistelias, mutta silti kaikki luhistui. Onneksi lapsia ei ollut.

Toinen eli nyxäni taasen ei saanut polviani tutisemaan. Hän vaikutti kunnon mieheltä. Alkuun oli säätöä ja mokailuakin ja mietin ettei tästä taida mitään tulla, annoin kuitenkin mahdollisuuden. On ollut upea mies, parantunut vaan suhteen edetessä ja nyt rakastan enemmän kuin ensirakkauttani koskaan. Esikoisemme on 10v.

Ikinä ei voi tietää miten suhde menee. Niitä on kun yhtä paljon eri kaavoja kuin on ihmisiäkin. Ei ole todellakaan mustavalkoinen tämä asia.

Mutta ei toista voi pakottaa eikä mielestäni edes painostaa. Joillain homma toimii ja toisilla ei. Luulen kyllä, että niillä joilla ei toimi, niin ei alunalkaenkaan toiminut. Ongelmat ei vaan nousseet niin pintaan silloin kun elämä oli simppelimpää ja voi toteuttaa enemmän itseään. Meillä pikkulapsiaika ei ollut edes mitenkään erityisen rankkaa, vaikka kaikkea pikkusälää olikin matkalla. Tuo "pikkusälä" hitsasi meitä enemmän yhteen, mutta ymmärrän, että kaikilla ei mene niin. On pikkasen vaikutusta sillä kenen kanssa päättää lapset tehdä.

"Naimisiin mennessäkin luvataan rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä."



Väärin. Vihkimistilaisuudessa ei LUVATA mitään. Pariskunnalta kysytään, TAHTOVATKO he rakastaa puolisoaan myötä- ja vastoinkäymisessä.



Moni naimisiin menevä todella TAHTOO rakastaa puolisoaan kunnes kuolema heidät erottaa, mutta se TAHTO (tahdonvoima) heikkenee vuosien myötä. Toisilla ihmisillä on enemmän tahdonvoimaa kuin toisilla.

itselleen ja meille muille, ettei muka mokannut kun erosi.



Ja joo, on varmasti ihan oikeasti hyviä syitä erota. Mutta se, että pikkulapsiarki tuntuu rankalta eikä "huvita"... se ei ole syy erota!

vaativina aikoina. Jos molemmilta löytyy tarpeeksi tahtoa, homma hoituu kyllä ihan takuuvarmasti, ja ilman mitään vaikeuksia pysyä uskollisena.

tahtoa ja päätöstä pysyä yhdessä. Yhdelläkään parilla ei voi vuodesta toiseen olla aina ihanaa ja kivaa yhdessä.

jos toinen osapuoli alkaa ajatella, että tämä elämä näiden lasten ja tuon puolison kanssa on ihan kamalaa, ja kaikki paranee, kun pääsee niistä eroon, niin vaikea kai sen mieltä on muuttaa? Vaikka ne lapset ei oikeasti olisikaan syy sen toisen kurjuuteen, vaan oma asenne tai joku muu, mutta jos se ei näe sitä.

jos toinen osapuoli alkaa ajatella, että tämä elämä näiden lasten ja tuon puolison kanssa on ihan kamalaa, ja kaikki paranee, kun pääsee niistä eroon, niin vaikea kai sen mieltä on muuttaa? Vaikka ne lapset ei oikeasti olisikaan syy sen toisen kurjuuteen, vaan oma asenne tai joku muu, mutta jos se ei näe sitä.

Jälkeenpäin tulen varmasti kaipaamaan tätä aikaa kun lapset ovat pieniä. Miksi en yrittäisi nauttia siitä nyt ja tehdä ajasta muistamisen arvoista?

Pieniä lapsia on 3 kpl ja on ihan tietoisestikin päätetty yhdessä, että yhdessä pysytään. Molemmat tiedostavat, että elämä on monella tapaa raskasta juuri nyt eikä ero auta kenenkään elämää millään tapaa. On puhuttu seksistä, omasta ajasta, yhteisestä ajasta ja muusta mikä vaikuttaa parisuhteeseen.



Yhdessä siis pysytään vaikka joskus onkin rankkaa.

Kirjoittajat numero 13 ja 15, olen samaa mieltä kanssanne! Parisuhde ja avioliitto vaativat lujaa tahtoa ja päivittäistä työtä yhteisen rakkauden säilyttämiseen.



Kirjoittaja numero 14 taitaa olla epäkypsä ihminen. Kukaan täysjärkinen ei nimittäin pura omaa pahaa oloaan muihin. Kirjoittaja 14 avasi suunsa ja hyökkäsi heti ensi töikseen kirjoittaja 13 kimppuun ja väitti häntä katkeraksi, eronneeksi ihmiseksi. Outo juttu.



Niin se on, että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Sanat "katkera" ja "eronnut" taitavat olla juuri niitä sanoja jotka parheiten kuvaavat kirjoittajaa numero 14. Hän antaa tunteidensa mennä järjen edelle.

Meidän toinen lapsi oli kova valvottamaan ja kärsi korvatulehdus-kiereestä. Olin tosi väsynyt, päätin että tämän kestä ja toivoin että mies myös. Se mua tsemppas paljon ja uskoin oikeesti että se jaksaa ja jaksan myös minä, juurikin sen takia että se ei ikuisuuksia kestä.



Toinen vaihe oli se kun meidän esikoinen tuli murrosikään. Oli todella vaikea ja vaikutti jopa parisuhteeseen. Silloin mietin että kyllä me tänkin yli päästään ja päästiinkin. Nuori on nyt ok, tyyppi ja meillä menee ihan hyvin.



Ei kannata antaa periksi heti vaikka se tuntuisi helpoimmalta vaihtoehdolta. Mä uskon että meitä on jopa vaikeudet ja haastavat ajat liimanneet entistä enemmän toisiimme kiinni. Kaikesta huolimatta toinen on toiselle ollut aina se tuki ja yhdessä ollaan yli hankalista ajoista yli päästy.

Murrosikä vie hermot kaikilta ja valvottaa, omien vanhempien vanheneminen ja avuntarve vie aikaa parisuhteelta, uran luominen vie aikaa parisuhteelta, ikäkriisit heiluttavat parisuhdetta, raha-asiat asuntolainoineen ja opiskelulainoineen huolettavat jne jne. Aina olisi hyvä tekosyy lähteä liitosta ja leikkiä huoletonta teiniä, mutta kun todellinen elämä koostuu juuri noista edellä mainituista elementeistä.