Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulla ystäviä?
11.04.2022 |
Kysyn minä, jolla niitä näennäisesti on, mutta ei kuitenkaan. 😕 Kukaan mun ystävistä ei koskaan pyydä mua mihinkään, keksi tekemistä, laita juurikaan oma-aloitteisesti viestejä. Ja jos minä laitan, niin niihin vastataan joskus tai jouluna tai ei koskaan. Olen poikkeuksetta se joka ehdottaa yhteistä tekemistä ja se joko hyväksytään tai ei, mutta aina se on samanlaista säätöä aikataulujen kanssa kuitenkin. 🥴 Tuntuu että nykyään ystäviltä täytyy varata aika ja sekin on työn takana. Usein lähdenkin sitten moneen paikkaan yksin, kun tuntuu että ketään ei kiinnosta/ei löydy aikaa yhteiseen tekemiseen mun kanssa. ☹️ Koen välillä suunnatonta yksinäisyyttä vaikka ihmisiä onkin ympärillä, myös puoliso ja työkaverit. Lapsi on muuttanut jo muualle.
Kuulostaako tutulle?
N45
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin ystäviltä täytyy varata aika! En ymmärrä tuota kohtaa. Miten itse suhtautuisit, jos joku vain yhtäkkiä soittaisi, että tule tänne. Sehän olisi törkeää. Tietenkin pitää varata aika viikko pari etukäteen.
Ajan varaaminen tuntuu vähän omituiselta ystävyyssuhteiden kyseessä ollen, eikö se ole enemmän, että sovitaan yhteinen molemmille käyvä aika. Tai ainakin pitäisi olla, eikä niin, että toinen nyt armollisesti katsoo kalenteriaan, että milloin sen anelijan voisi tavata.
Tiäkkö, juuri tuolta se tuntuukin kun sitä tapaamisaikaa sopii. Että minä anelen ja toinen armollisesti katsoo kalenteriaan. Siksi tuntuukin niin vaikealta ehdottaa mitään ja usein menenkin yksin.
Ap
Ajattele asiaa toisinpäin. Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin. Kalenterissasi olisi siis paljon asioita. Toivoisitko silloin itse, että ystäväsi eivät edes ehdottaisi sulle mitään, koska joutuisit "armollisesti katsomaan kalenteriasi"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos torjutuksi tuleminen noin ahdistaa, ehkä kannattaisi tutkailla sitä tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Vaikutan näennäisen sosiaaliselta ja harrastuksen tiimoilta on tullut paljon ystäviä. Yhteinen tekeminen rajoittuu aika lailla tuohon harrastukseen. Muutamia ystäviä on sellaisia, jotka ottavat yhteyttä vain jos tarvitsevat kyytiä jonnekin tai rahaa lainaan tai jotain muuta palvelusta.
Ei mulla ole ketään, jolle jutella yksityisasioistani tilanteissa joissa tuntuu että seinät kaatuvat päälle.
Voi ei, tuo on kyllä surullista. Toivottavasti saisit jossain vaiheessa elämääsi edes yhden sellaisen ihmisen. Yksikin riittä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin ystäviltä täytyy varata aika! En ymmärrä tuota kohtaa. Miten itse suhtautuisit, jos joku vain yhtäkkiä soittaisi, että tule tänne. Sehän olisi törkeää. Tietenkin pitää varata aika viikko pari etukäteen.
Ajan varaaminen tuntuu vähän omituiselta ystävyyssuhteiden kyseessä ollen, eikö se ole enemmän, että sovitaan yhteinen molemmille käyvä aika. Tai ainakin pitäisi olla, eikä niin, että toinen nyt armollisesti katsoo kalenteriaan, että milloin sen anelijan voisi tavata.
Tiäkkö, juuri tuolta se tuntuukin kun sitä tapaamisaikaa sopii. Että minä anelen ja toinen armollisesti katsoo kalenteriaan. Siksi tuntuukin niin vaikealta ehdottaa mitään ja usein menenkin yksin.
Ap
Ajattele asiaa toisinpäin. Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin. Kalenterissasi olisi siis paljon asioita. Toivoisitko silloin itse, että ystäväsi eivät edes ehdottaisi sulle mitään, koska joutuisit "armollisesti katsomaan kalenteriasi"?
Kyllä voin ajatella, tietysti. Mutta mun ystävillä ei ole tuollaisia mainitsemiasi tilanteita elämässä, mitä nyt ne lapset. Ja joo, siksi olenkin aika varovainen/arka mitään ehdottamaan kenellekään etten aiheuttaisi heille sitä pakkotilannetta että "joutuvat armollisesti katsomaan kalenteriaan". Yleensä en edes enää yritä vaan menen yksin. Ehkä tilanne joskus vielä muuttuu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos torjutuksi tuleminen noin ahdistaa, ehkä kannattaisi tutkailla sitä tunnetta.
Jokaiseen ketjuun mahtuu aina ainakin yksi joka ei ymmärrä aloituksen pointtia, mutta eipä siinä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin ystäviltä täytyy varata aika! En ymmärrä tuota kohtaa. Miten itse suhtautuisit, jos joku vain yhtäkkiä soittaisi, että tule tänne. Sehän olisi törkeää. Tietenkin pitää varata aika viikko pari etukäteen.
Ajan varaaminen tuntuu vähän omituiselta ystävyyssuhteiden kyseessä ollen, eikö se ole enemmän, että sovitaan yhteinen molemmille käyvä aika. Tai ainakin pitäisi olla, eikä niin, että toinen nyt armollisesti katsoo kalenteriaan, että milloin sen anelijan voisi tavata.
Tiäkkö, juuri tuolta se tuntuukin kun sitä tapaamisaikaa sopii. Että minä anelen ja toinen armollisesti katsoo kalenteriaan. Siksi tuntuukin niin vaikealta ehdottaa mitään ja usein menenkin yksin.
Ap
Ajattele asiaa toisinpäin. Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin. Kalenterissasi olisi siis paljon asioita. Toivoisitko silloin itse, että ystäväsi eivät edes ehdottaisi sulle mitään, koska joutuisit "armollisesti katsomaan kalenteriasi"?
Kyllä voin ajatella, tietysti. Mutta mun ystävillä ei ole tuollaisia mainitsemiasi tilanteita elämässä, mitä nyt ne lapset. Ja joo, siksi olenkin aika varovainen/arka mitään ehdottamaan kenellekään etten aiheuttaisi heille sitä pakkotilannetta että "joutuvat armollisesti katsomaan kalenteriaan". Yleensä en edes enää yritä vaan menen yksin. Ehkä tilanne joskus vielä muuttuu.
Ap
Oletko aivan varma, että ystävilläsi ei tosiaan ole mitään muita menoja kuin lapsista aiheutuvat sekä sinun kanssasi vietetty aika? Heillä ei ole mitään harrastuksia? Eivät tapaa ketään muita kuin sinua? Heillä ei ole myöskään puolisoita, joiden kanssa on sovittu tehtäväksi erilaisia asioita?
Mä olen sinkku, lapseni jo aikuisia eikä mulla siltikään ole mahdollisuutta milloin tahansa tavata kavereitani. Kyllä mäkin joudun tarkistamaan kalenteristani, sopiiko joku ajankohta mulle vai ei.
Ei ole yhtään ystävää. Kavereitakaan ei taida olla, nyt kun miettii tarkemmin. On vain tuttuja, ja puoliso ja hänen sukulaisiaan.
Olen hankala persoonana, joten ymmärrän ettei mistään ystävyyssuhteista tule mitään. Kaipaan niitä silti joskus kipeästikin. Nyt koronan jälkimainingeissa huomaan, että olisi ihanaa käydä elokuvissa tai keikalla jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Miehen kanssa ei päästä, kun ei ole lapsenvahteja oikein.
En muista, koska kukaan olisi pyytänyt minua mihinkään. Minä olen pyytänyt, mutta huomaan että tuttavuudet kuihtuu esimerkiksi sellaisiksi,että lapsemme ovat kavereita keskenään ja viestittelemme heidän näkemisistään kunnes lapset ovat sen ikäisiä, että hoitavat kommunikoinnin itsenäisesti. Sitten enää moikataan vanhempainilloissa, jos niissäkään.
Kaikkien kanssa tulen juttuun, mutta kukaan ei halua minusta sen enempää. Juuri tässä parhaillaan sovitaan ylimääräisistä työvuoroista wa:pissa työkavereiden kanssa, ja kerroin että voin tulla vuoroon 2. Sen jälkeen jokainen on laittanut, että olisi mielellään vuorossa 1. Toki se on ajallisesti helpompaa, mutta täällä minä olen yksin kotona ja mietin, että ehkä se olen minä se syy, miksi vuoro 2 ei huokuttele. Huokaus, tällaiseksi elämä on minut tehnyt. Voisin tarinoida yhden kirjan verran epäonnistuneista ihmissuhteistani.
N39
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin ystäviltä täytyy varata aika! En ymmärrä tuota kohtaa. Miten itse suhtautuisit, jos joku vain yhtäkkiä soittaisi, että tule tänne. Sehän olisi törkeää. Tietenkin pitää varata aika viikko pari etukäteen.
Ajan varaaminen tuntuu vähän omituiselta ystävyyssuhteiden kyseessä ollen, eikö se ole enemmän, että sovitaan yhteinen molemmille käyvä aika. Tai ainakin pitäisi olla, eikä niin, että toinen nyt armollisesti katsoo kalenteriaan, että milloin sen anelijan voisi tavata.
Tiäkkö, juuri tuolta se tuntuukin kun sitä tapaamisaikaa sopii. Että minä anelen ja toinen armollisesti katsoo kalenteriaan. Siksi tuntuukin niin vaikealta ehdottaa mitään ja usein menenkin yksin.
Ap
Ajattele asiaa toisinpäin. Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin. Kalenterissasi olisi siis paljon asioita. Toivoisitko silloin itse, että ystäväsi eivät edes ehdottaisi sulle mitään, koska joutuisit "armollisesti katsomaan kalenteriasi"?
Kyllä voin ajatella, tietysti. Mutta mun ystävillä ei ole tuollaisia mainitsemiasi tilanteita elämässä, mitä nyt ne lapset. Ja joo, siksi olenkin aika varovainen/arka mitään ehdottamaan kenellekään etten aiheuttaisi heille sitä pakkotilannetta että "joutuvat armollisesti katsomaan kalenteriaan". Yleensä en edes enää yritä vaan menen yksin. Ehkä tilanne joskus vielä muuttuu.
Ap
Oletko aivan varma, että ystävilläsi ei tosiaan ole mitään muita menoja kuin lapsista aiheutuvat sekä sinun kanssasi vietetty aika? Heillä ei ole mitään harrastuksia? Eivät tapaa ketään muita kuin sinua? Heillä ei ole myöskään puolisoita, joiden kanssa on sovittu tehtäväksi erilaisia asioita?
Mä olen sinkku, lapseni jo aikuisia eikä mulla siltikään ole mahdollisuutta milloin tahansa tavata kavereitani. Kyllä mäkin joudun tarkistamaan kalenteristani, sopiiko joku ajankohta mulle vai ei.
On tässä sekin pointti, että miten se toinen asian esittää. Siis se kiireisempi, jonka on ymmärrettävästi katsottava kalenterista ettei juuri sinä päivänä ole mitään mitä nyt ei juuri muista.
Oma anoppini oli sellainen, että kun häneltä pyysi lapsenhoitoapua, hän vastasi aina että ei tiedä, katsoo kalenterista. Hän teki kolmivuorotyötä ja hänellä oli muutakin elämää, eikä tämä ollut siis mikään ongelma meille. Mutta se tapa ja äänensävy, millä hän puhui, sai aikaan todella kurjan olon itselle. On ihan eri juttu sanoa, että "hei, olisi aivan ihana nähdä! Odota, tarkistan että onnistuuko se. Jos ei onnistu, niin sovitaan toinen päivä, jooko?" kuin että "en tiedä, pitää katsoa". Ehkä ap tarkoitti tällaista.
Siis en tiedä, kunhan arvailen.
N39
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin ystäviltä täytyy varata aika! En ymmärrä tuota kohtaa. Miten itse suhtautuisit, jos joku vain yhtäkkiä soittaisi, että tule tänne. Sehän olisi törkeää. Tietenkin pitää varata aika viikko pari etukäteen.
Ajan varaaminen tuntuu vähän omituiselta ystävyyssuhteiden kyseessä ollen, eikö se ole enemmän, että sovitaan yhteinen molemmille käyvä aika. Tai ainakin pitäisi olla, eikä niin, että toinen nyt armollisesti katsoo kalenteriaan, että milloin sen anelijan voisi tavata.
Tiäkkö, juuri tuolta se tuntuukin kun sitä tapaamisaikaa sopii. Että minä anelen ja toinen armollisesti katsoo kalenteriaan. Siksi tuntuukin niin vaikealta ehdottaa mitään ja usein menenkin yksin.
Ap
Ajattele asiaa toisinpäin. Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin. Kalenterissasi olisi siis paljon asioita. Toivoisitko silloin itse, että ystäväsi eivät edes ehdottaisi sulle mitään, koska joutuisit "armollisesti katsomaan kalenteriasi"?
Kyllä voin ajatella, tietysti. Mutta mun ystävillä ei ole tuollaisia mainitsemiasi tilanteita elämässä, mitä nyt ne lapset. Ja joo, siksi olenkin aika varovainen/arka mitään ehdottamaan kenellekään etten aiheuttaisi heille sitä pakkotilannetta että "joutuvat armollisesti katsomaan kalenteriaan". Yleensä en edes enää yritä vaan menen yksin. Ehkä tilanne joskus vielä muuttuu.
Ap
Oletko aivan varma, että ystävilläsi ei tosiaan ole mitään muita menoja kuin lapsista aiheutuvat sekä sinun kanssasi vietetty aika? Heillä ei ole mitään harrastuksia? Eivät tapaa ketään muita kuin sinua? Heillä ei ole myöskään puolisoita, joiden kanssa on sovittu tehtäväksi erilaisia asioita?
Mä olen sinkku, lapseni jo aikuisia eikä mulla siltikään ole mahdollisuutta milloin tahansa tavata kavereitani. Kyllä mäkin joudun tarkistamaan kalenteristani, sopiiko joku ajankohta mulle vai ei.
Tottakai heillä on, mutta ei mitään näistä mitä kommentissa mainittiin: "Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin."
Eli ei mun ystävilläni nyt taas niin paljon ole ihmissuhteita että sen vuoksi tapaamiset olisi hankala järjestää. Mä luulen että lapset lähinnä vievät tällä hetkellä hurjasti aikaa + että ehkä vain ovat töistä väsyneitä ja haluavat olla kotona. En tiedä. :) Kuten jo edellä tuumailinkin, niin eikö olisi virkistävää joskus tehdä aikuisseurassa jotain?! Mun mielestä silloin kun oma lapsi oli pieni, niin oli älyttömän mukava hengähdystauko vaikka lähteä ystävän kanssa lenkille. Mulla on jotenkin sellainen tuntu että "nykyäideillä" on äitiyden kanssa enemmän äitiys-/suorituspaineita mitä mulla aikanaan oli. Jokuhan voi kokea että on ns. huono äiti jos lähtee ystävän kanssa johonkin. Ihan vain pohdin tällaisia, eihän mulla ole kokemuksia tämän päivän pikkulapsiarjesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin ystäviltä täytyy varata aika! En ymmärrä tuota kohtaa. Miten itse suhtautuisit, jos joku vain yhtäkkiä soittaisi, että tule tänne. Sehän olisi törkeää. Tietenkin pitää varata aika viikko pari etukäteen.
Ajan varaaminen tuntuu vähän omituiselta ystävyyssuhteiden kyseessä ollen, eikö se ole enemmän, että sovitaan yhteinen molemmille käyvä aika. Tai ainakin pitäisi olla, eikä niin, että toinen nyt armollisesti katsoo kalenteriaan, että milloin sen anelijan voisi tavata.
Tiäkkö, juuri tuolta se tuntuukin kun sitä tapaamisaikaa sopii. Että minä anelen ja toinen armollisesti katsoo kalenteriaan. Siksi tuntuukin niin vaikealta ehdottaa mitään ja usein menenkin yksin.
Ap
Ajattele asiaa toisinpäin. Sulla olisi paljon ihmissuhteita, paljon harrastuksia sekä itsellä että lapsilla, kenties iäkkäät vanhemmatkin huolehdittavana. Mahdollisesti vielä vuorotyökin. Kalenterissasi olisi siis paljon asioita. Toivoisitko silloin itse, että ystäväsi eivät edes ehdottaisi sulle mitään, koska joutuisit "armollisesti katsomaan kalenteriasi"?
Kyllä voin ajatella, tietysti. Mutta mun ystävillä ei ole tuollaisia mainitsemiasi tilanteita elämässä, mitä nyt ne lapset. Ja joo, siksi olenkin aika varovainen/arka mitään ehdottamaan kenellekään etten aiheuttaisi heille sitä pakkotilannetta että "joutuvat armollisesti katsomaan kalenteriaan". Yleensä en edes enää yritä vaan menen yksin. Ehkä tilanne joskus vielä muuttuu.
Ap
Oletko aivan varma, että ystävilläsi ei tosiaan ole mitään muita menoja kuin lapsista aiheutuvat sekä sinun kanssasi vietetty aika? Heillä ei ole mitään harrastuksia? Eivät tapaa ketään muita kuin sinua? Heillä ei ole myöskään puolisoita, joiden kanssa on sovittu tehtäväksi erilaisia asioita?
Mä olen sinkku, lapseni jo aikuisia eikä mulla siltikään ole mahdollisuutta milloin tahansa tavata kavereitani. Kyllä mäkin joudun tarkistamaan kalenteristani, sopiiko joku ajankohta mulle vai ei.
On tässä sekin pointti, että miten se toinen asian esittää. Siis se kiireisempi, jonka on ymmärrettävästi katsottava kalenterista ettei juuri sinä päivänä ole mitään mitä nyt ei juuri muista.
Oma anoppini oli sellainen, että kun häneltä pyysi lapsenhoitoapua, hän vastasi aina että ei tiedä, katsoo kalenterista. Hän teki kolmivuorotyötä ja hänellä oli muutakin elämää, eikä tämä ollut siis mikään ongelma meille. Mutta se tapa ja äänensävy, millä hän puhui, sai aikaan todella kurjan olon itselle. On ihan eri juttu sanoa, että "hei, olisi aivan ihana nähdä! Odota, tarkistan että onnistuuko se. Jos ei onnistu, niin sovitaan toinen päivä, jooko?" kuin että "en tiedä, pitää katsoa". Ehkä ap tarkoitti tällaista.
Siis en tiedä, kunhan arvailen.
N39
Joo, ehkä vähän tällaistakin tarkoitin. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei ole yhtään ystävää. Kavereitakaan ei taida olla, nyt kun miettii tarkemmin. On vain tuttuja, ja puoliso ja hänen sukulaisiaan.
Olen hankala persoonana, joten ymmärrän ettei mistään ystävyyssuhteista tule mitään. Kaipaan niitä silti joskus kipeästikin. Nyt koronan jälkimainingeissa huomaan, että olisi ihanaa käydä elokuvissa tai keikalla jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Miehen kanssa ei päästä, kun ei ole lapsenvahteja oikein.
En muista, koska kukaan olisi pyytänyt minua mihinkään. Minä olen pyytänyt, mutta huomaan että tuttavuudet kuihtuu esimerkiksi sellaisiksi,että lapsemme ovat kavereita keskenään ja viestittelemme heidän näkemisistään kunnes lapset ovat sen ikäisiä, että hoitavat kommunikoinnin itsenäisesti. Sitten enää moikataan vanhempainilloissa, jos niissäkään.
Kaikkien kanssa tulen juttuun, mutta kukaan ei halua minusta sen enempää. Juuri tässä parhaillaan sovitaan ylimääräisistä työvuoroista wa:pissa työkavereiden kanssa, ja kerroin että voin tulla vuoroon 2. Sen jälkeen jokainen on laittanut, että olisi mielellään vuorossa 1. Toki se on ajallisesti helpompaa, mutta täällä minä olen yksin kotona ja mietin, että ehkä se olen minä se syy, miksi vuoro 2 ei huokuttele. Huokaus, tällaiseksi elämä on minut tehnyt. Voisin tarinoida yhden kirjan verran epäonnistuneista ihmissuhteistani.
N39
Mä taas koen että en ole mitenkään edes hankala persoona, yritän olla kaikille hyvä ja helppo ystävä, mutta vastakaiun saaminen on jotenkin hankalaa + että en aina jaksaisi olla se joka ehdottaa. Olisipa kiva jos joku joskus kysyisi vuorostaan multa että "lähdetkö lenkille/kahville/shoppailemaan/teatteriin tms." Voi että mä lähtisin ja olisin onnellinen että kerrankin mun ei tarvinnut olla se ehdotteleva ja keksivä osapuoli.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole yhtäkään ystävää tai edes kaveria.
Älä huoli jos ei ole. Niitä järjestetään sulle gang stalking operaatioilla sitten. Toivottavasti ei sentään järjesty muutakin kun vain "ystävien" hankintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaisi kuulla, millainen on hankala persoona, josta yksi tässä ketjussa kirjoitti? Miten koet olevasi hankala?
Tavallaan on ystäviä, jos minä hoidan yhteydenpidon. Yksi on niin kiireinen, että nähdään kerran vuodessa ja sekin on hirveän säätämisen takana. Toiseen välit viilenivät, kun lopetin alkoholinkäytön. Kolmas lähtee mielellään tapahtumiin, jos minä pyydän, mutta haukkuu niin paljon naapureitaan että on raskasta seuraa. Neljäs löysi miehen ja hävisi sen myötä tutkasta, ei ole kahteen vuoteen kuulunut mitään eikä vastannut viesteihin. Entisen harrastusporukan naisista ei ole kuulunut pihahdustakaan, kun lopetin ko harrastuksen. Luulin, että ollaan kavereita, muttei oltukaan.
Ei tällä haavaa.
Olen aina viettänyt paljon yksin aikaa. Jo lapsena, olosuhteet olivat eristyneet ja vanhemmat eristävät.
Olen perinteisesti ollut se nyökyttelijä-kuuntelija. Täällä voi luukuttaa. Tehnyt oikeastaan ihan hyvää. Näen paremmin omat ajatukseni suhteessa muiden ajatuksiin. Oikeassa oleminen ei ole se juttu. Uteliaisuus kyllä.
Nuorempana olin kyynisempi. Katkerakin. Helpotus kun ei enää tarvitse kadehtia. Toisaalta ihmissuhteissa on tympinyt vertailupeli ja epäluuloisuus. Nyt ilma on kevyttä.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan on ystäviä, jos minä hoidan yhteydenpidon. Yksi on niin kiireinen, että nähdään kerran vuodessa ja sekin on hirveän säätämisen takana. Toiseen välit viilenivät, kun lopetin alkoholinkäytön. Kolmas lähtee mielellään tapahtumiin, jos minä pyydän, mutta haukkuu niin paljon naapureitaan että on raskasta seuraa. Neljäs löysi miehen ja hävisi sen myötä tutkasta, ei ole kahteen vuoteen kuulunut mitään eikä vastannut viesteihin. Entisen harrastusporukan naisista ei ole kuulunut pihahdustakaan, kun lopetin ko harrastuksen. Luulin, että ollaan kavereita, muttei oltukaan.
No niin, juuri näin! Mä luulen että lähtijöitä saattaisi olla enemmän jos niihin liittyisi bilettäminen ja alkoholi, mutta en mä jaksa enää sellaista. Joskus toki terassilla on kiva poiketa kesällä.
Ap
On ystäviä, kavereita ja tuttavia. Olen kuitenkin aika introvertti, joten en halua käyttää vapaa-ajallani jokaista minuuttia muiden ihmisten seurassa. Tarvitsen siis paljon aikaa olla ihan rauhassa. Viihdyn myös erittäin hyvin kotona eli mulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta päästä kotoani pois. Ja pääsen kotoani pois ihan ilman seuralaistakin, jos ehdottomasti haluan mennä jonnekin.
Vielä 10 vuotta sitten mulla oli joka viikonloppu buukattu täyteen kuukausiksi eteenpäin. Usein vielä niin, että aamupäivälle joku juttu ja iltapäivälle tai illalle toinen juttu. Lopulta olin sunnuntai-iltaisin väsyneempi kuin perjantaisin työpäivän jälkeen ja päätin, että tarvitsen myös omaa aikaa. Sellaista aikaa, jolloin saan vain olla, rentoutua, miettiä omia asioitani tai ihan vaan laiskotella. Onneksi nykyiset ystäväni ovat hyvin samanlaisia. Pidetään paljon yhteyttä Messengerin kautta. Kahden ystäväni kanssa useita kertoja päivässä, kahden muun kanssa vähintään 2 kertaa viikossa.
Mulla ei ole yhtään kaveria.
En käy kodin ulkopuolella töissä enkä harrastuksissa. Lapset on ja mies mutta hän tekee pitkää päivää.
Viikon kohokohta on se että saan jutella kaupan kassan kanssa.
Ei. Olen katkaissut välit kaikkiin. Alkoivat vaatia liikaa.